Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 24. toukokuuta 2014

Ikiliikkuja

Liikunta ja urheilu ovat aina olleet osa elämääni. Niiden merkitys on aika ajoin ollut korostunut, joskus jopa liikaakin. Sitten on myös tullut vastaan ajanjaksoja, jolloin en ole liikkunut lainkaan kuntoilumielessä. En olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen/lasten saamisen myötä liikkuminen kuihtuisi lähes olemattomiin, kun taustalla on ollut paha liikunta-addiktio. Luultaavasti tauko oli kuitenkin tarpeen,varsinkin psyykkisellä tasolla. Huomasin kuitenkin pian, etten kykene olemaan täysin ilman (hiki)liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Lapsena liikunta ja urheilu olivat omaehtoisia juttuja, joihin suuntasin täysin oma-aloitteisesti. Moni harrastus alkoi siitä, että joku ystäväkin sitä harrasti. Vanhemmat ovat tukeneet harrastuksissa, ostaneet välineitä ja kuskailleet, mutta eivät ole koskaan painostaneet tippaakaan esimerkiksi jatkamaan kilpailua. Liikkuminen oli lapsena aina mielekästä ja kivaa puuhaa. Olen harrastanut 6-12-vuotiaana ainakin yleisurheilua, kilpahiihtoa, uimista, laskettelua, lentopalloa, ratsastusta ja suunnistusta. Teini-iässä kiinnostus kaikkeen paitsi lumilautailuun hiipui hetkeksi, mutta noin 15-16-vuotiaana aloin käydä jumpassa ja lenkkeillä säännöllisesti.

Lenkkeilystä ja juoksemisesta ylipäätään muodostui addiktio, pakkomielle ja lopulta myös loputon keino kuluttaa kaloreita, jotka olivat jo valmiiksi miinuksella. Kroppa huusi armoa, väsyneet ja energiaa huutavat lihakset eivät olisi enää jaksaneet askeltakaan. Vihasin ja rakastin juoksemista yhtä paljon. Usein saatoin jopa toivoa korkeaa kuumetta tai jopa jalan murtumista, jotta minun ei olisi ollut pakko lähteä juoksemaan. Jos lenkki jäi jostain syystä väliin, ruoskin itseäni henkisesti useita päiviä.

Parikymppisenä koin pakollisen pysähtyminen joutuessani syömishäiriön takia kahden kuukauden osastojaksolle. Sain ulkoilla valvotusti 2x15min, ja liikkumisen tuli olla rauhallista. Jopa liian vauhdikasta (=pakonomaista) keinutuolissa keinumista rajoitettiin, sillä se kulutti liikaa kaloreita. Silloin jotkut säännöt tuntuivat naurettavilta, mutta nyt ymmärrän ne. Kehoni oli jatkuvassa ylivireystilassa ja pahasti nälkiintynyt. Näytin valtavalta ihmistikkarilta, Klonkulta. Siltä ajalta ei ole juurikaan valokuvia.

Pahimman syömishäiriöjakson jälkeen aloin käydä kuntosalilla ja rakastuin. Rakastuin siihen tunteeseen, että jaksan nostaa valtavia painoja, hien ja endorfiinien virratessa. Kokeilin myös muutamaan otteeseen tanssillisia sekä aerobictunteja, mutta ne eivät tuntuneet samalla tavalla omilta. Terveisin kaksi vasenta jalkaa. Treenasin Jyväskylässä mahtavalla naistensalilla Vivianissa, jonne kaipaan yhä! Punttien nostelun lisäksi kävin toisinaan spinningissä. Salitreeniini kuului aina juoksu sekä treenin alussa että lopussa, ja saatoin toisinaan myös käydä juoksemassa ympäri Jyväsjärven puolikasta. 

Kuntosaliharrastus kasvatti lihasten lisäksi itseluottamusta. Se on myös aina ollut ainoa liikuntaharrastus, jossa pystyn tyhjentämään pääni täysin. Edes painon nouseminen ei enää haitannut, sillä tiesin sen johtuvan vain lihasmassan kasvamisesta, mikä oli hyvä juttu. Olen varma, että tervehenkinen salitreenaus on ollut yksi tärkeimpiä asioita paranemisprosessissani.

Toki addikti on aina addikti. Aika ajoin liikkuminen on lähtenyt lapasesta tavalla tai toisella. Tampereelle muutettuani, ennen ensimmäistä raskautta, kävin salilla jopa viisi kertaa viikossa. Painoin melkein kymmenen kiloa enemmän, mitä nyt, mutta rasvaprosenttini oli reippaasti alle kaksikymmentä. Söin paljon, mutta hyvin proteiinipitoista ja rasvatonta ruokaa. Treenaamisessa alkoi olla verenmaku suussa, vaikka mitään varsinaista tavoitetta minulla ei ollutkaan. Purin treeniin vain pahaa ahdistusta.

Ajattelin edelleen, etten ikinä voisi olla kokonaista viikkoa harrastamatta edes jotenkin hikiliikuntaa. Yksinkertaisesti räjähtäisin kappaleiksi joko ahdistuksen tai syyllisyyden takia. 

Oli järkytys herätä yhtäkkiä siihen, että en ole kahden ja puolen vuoden aikana juurikaan liikkunut säännöllisesti. Pikkukarhun kanssa tuli alkuun tehtyä säännöllisiä vaunulenkkejä, mutta uuden raskauden myötä ja nyt kaksilapsisessa arjessa nekin olivat jääneet. Olo oli koko ajan kehno, kroppa kuihtunut lihaksia myöten, eikä peruskunnossakaan ollut enää kehumista. Oli aika ottaa itseään niskasta kiinni. Lempeästi.

Nyt käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Easyfitillä toteuttamassa minulle räätälöityä saliohjelmaa. Se on ensisijaisesti omaa aikaa ja pään nollaamista, mutta myös peruskunnon kasvattamista ja ylläpitoa. Tavoitteena ei ole täydellinen kroppa, kaloreiden kuluttaminen tai pieni rasvaprosentti. Oikeastaan ainoa konkreettinen tavoite on saada takamukseen lisää lihasta, jotta pylly näyttäisi muhkeammalta. Aika tervehenkistä, vai mitä mieltä olette? ;)

Joudun silti tarkkailemaan itseäni, jotta treenaaminen ei menisi pakonomaiseksi puurtamiseksi. Yritän muistaan sen ilon ja onnen tunteen, mikä tuli ensimmäisen kunnollisen treenikerran jälkeen pitkästä aikaa. Yritän olla itselleni armollinen. Jos yksi viikko jää väliin, se ei kaada koko maailmaa. Yrjötautiviikko katkaisi hyvin alkaneen harrastuksen, mutta ensi viikolla pääsen taas nauttimaan omasta ajasta. Sali ei sieltä mihinkään katoa, ja pyllyäkin ehtii kasvattaa koko loppuelämän!

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Aloittamisen vaikeus

Kärsin vaikeudesta aloittaa asioita. Se liittyy osittain epäonnistumisen pelkoon, jonka tunnistan ja tunnustan. Se vie tietyllä tavalla iloa niistäkin asioista, joiden kuuluisi olla rentouttavia ja mukavia, kuten bloggaaminen. Olen huomannut, että jopa välttelen blogitekstin aloittamista, sillä rimani on niin korkealla. Aloittaessani blogia en miettinyt moisia, sillä kirjoittelin lähinnä omaksi ja läheisteni iloksi. Mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän painetta ja tietynlaista vastuuta. Näin ainakin koen.

Tyhmää.

Pääni pursuaa erilaisia ideoita, mutta ne jotenkin latistuvat päästessään julkaistavaksi saakka. Ehkä hion tekstejäni, kunnes niistä katoaa persoonallisuus? Tai ehkä olen vain kurkkuani myöten täynnä kaikkea lapsiin liittyvää...

Olen aina ollut sellainen kirjoittaja, joka antaa tekstin soljua paperille tai näytölle, lukematta joskus lainkaan lopputulosta. Opiskeluaikoinakin kirjoitin esseepaperit täyteen tekstiä, mutten kyennyt enää lukemaan niitä läpi. Piti vain toivoa, ettei väliin olisi lipsahtanut mitään suurempia typeryyksiä. Jos olisin nimittäin alkanut lukea niitä läpi, olisin panikoinut ja kumittanut puolet pois. Saatan nykyäänkin jäädä pohtimaan jotain yksittäistä lausetta ja sen rakennetta pitkäksi aikaa. Usein poistan koko lauseen, jos en saa sitä kuulostamaan oikealta. Monta hyvää juttua on jäänyt kertomatta, kun en ole omasta mielestäni osannut ilmaista itseäni oikein.

Osasyynä on toki sekin, että olen oikeasti vähän kyllästynyt kaikkeen kotiäitiyteen liittyvään. En tietenkään lapsiini, mutta kaikkiin oheistuotteisiin. Tunnistan saman ilmiön siltä ajalta, kun Pikkukarhu oli abauttiarallaa samanikäinen. Tosin silloin alkoi odotusaika alusta, ja pyörä pysyi pyörimässä. Nyt _ei_ole_tulossa_ odotusaikaa, vaan asennoitumista kahden taaperon perheeseen ja mahdolliseen töihin lähtöön. Oman elämän löytymiseen uudestaan.

Olen todella hukassa. Yli kaksi vuotta on mennyt jonkinlaisessa sumussa, ja nyt pitäisi pikku hiljaa löytää itsensä uudelleen. Toki sitä on aikuistunut ja muuttunut muutenkin kahden lapsen myötä, mutta en silti haluaisi kalkkeutua ihan täysin. Tunnen itseni tällä hetkellä vanhaksi, väsyneeksi ja huumorintajuttomaksi kurppanaksi.

Eipä mulla muuta. Pitkästä aikaa ennaltasuunnittelematon pika-avautuminen, jota en aio edes oikolukea. HAH!


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Siivousneuroosi

Jos joku asia lähtee meikeläiseltä lapasesta, niin siivoaminen ja ylipäätään järjesteleminen. En kestä yhtään sekasotkua. Se, miten hyvässä järjestyksessä koti kulloinkin on, kertoo paljon sen hetkisestä sielunelämästäni. Yleensä on kaksi vaihtoehtoa:

a) minua on ahdistanut niin kovasti joku asia, että olen ahdistusta lievittääkseni järjestellyt tavaroita (=järjestellyt asioita päässäni) tai

b) joku paikka/koko asunto on ollut niin epäjärjestyksessä, että minun on ollut pakko pistää se kuosiin, etten olisi saanut ahdistuskohtausta

Tässäkin asiassa on toki hyvät ja huonot puolensa. Kyllä, meillä on useimmiten melko siistiä ja kaikille tavaroille on oma paikkansa. On helppo pitää koti siistinä, kun tavaraa on vähän ja ne on hyvin järjestelty. Toisaalta taas olisi hyvä oppia sietämään pientä kaaosta ja pyrkiä pois neuroottisesta käytöksestä. Jatkuva kontrolloinnintarve on uuvuttavaa.

Tänään nimittäin kaivelin kuiva-ainekaappia yrittäen löytää sieltä soijarouhetta. Siellä oli miljoona erilaista purkkia ja astiaa, joiden sisältöä ei nähnyt kansia avaamatta, sekä useita Punnitse&Säästä -puodin paperipusseja. Meni hermot. Päätin ihan pikaisesti kirjoittaa muutamaan purkkiin ylös, mitä ne sisältävät, mutta sehän lähti sitten totaalisesti käsistä:

Terveisiä Alzheimerpotilaan keittiöstä...


Valitettavasti kuiva-ainehyllyn alla on säilytysastiahylly, joka oli myös todella räjähtäneen näköinen. Piti sitten sekin ottaa työn alle, kun Noomi-täti oli viihdyttämässä lapsia

****************

Olen tainnut todellakin vajota sinne kuuluisaan äitiyden ja kotivaimoilun mustaan aukkoon, kun julkaisen tällaisia postauksia. Mut hei, fiilis on kuin hyvän juoksulenkin tai onnistuneen esiintymisen jälkeen. Huvinsa kullakin!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Neuvola rv 31+1

Käväisin neuvolassa toissapäivänä. Siellä oli jälleen joku sijainen, jota en ollut aiemmin tavannut. Oikein miellyttävä nuori nainen, joka sai minut sitten empaattisuudellaan avautumaan ahdistuksen aiheestani: synnytys. En pelkää tulevaa synnytystä sinänsä, mutta odotusaikana on alkanut valtavasti vaivata ja ahdistaa Pikkukarhun synnytys ja miten se meni. Ja varsinkin, miten se päättyi. Toivon niin kovasti, että tällä kertaa synnytys olisi aktiivinen ja saisin lapsen rinnalle heti synnyttyään. Ahdistaa. Juteltiin pitkään Pikkukarhun synnytyksestä ja sijainen oli sitä mieltä, että hän laittaa minulle lähetteen pelkopolille, jossa voin vielä käydä kätilön kanssa läpi koko jutun. Olen niiiiiin kiitollinen! Jännä, miten asiat ovat alkaneet vaivata vasta nyt, heti synnytyksen jälkeenhän olin sitä mieltä, että kaikki meni hyvin, eikä mitään traumoja jäänyt.

Muuten ei ollut mitään erikoista:

rv 31+1
rr 112/61
paino 64,5kg (+474g/vko... olin yllättynyt, että noinkin vähän!), painoa tullut yhteensä 11,5kg
sf 29cm
syke 120
liikkeet ++
raivotarjonta

Sf huitelee taas tuolla yläkäyrän hujakoilla. Pikkukarhusta käyrä lähti laskuun juurikin näillä viikoilla ja pysytteli loppuraskaudessa tasan keskikäyrällä. Muutenkin raskaus tuntuu menevän hyvin samalla kaavalla.

Vertailuksi Pikkukarhun neuvolakäynti: 6.3.12:

rv 32+2
rr 118/64
paino 67,6kg (+600g/vko), lähtöpainoon 10,6kg
sf 28cm
syke 138
liikkeet ++
raivotarjonta

Liikkeet tuntuvat todella terävästi ja useimmiten jopa sattuvat! En muista, että Pikkukarhu olisi ollut näin raju. Pehmeämpiä liikkeitä hänellä taisi olla. Mietin jo, että onko lapsivettä normaali määrä, kun tuntuu Myttynen erottuvan niin selkeästi läpi! Mutta oli siellä sijaisen mukaan ihan normaalisti, mitä nyt kätellä kokeilemalla pystyy sanomaan. Pian nämä neuvolakäynnit alkavat sitten tihentyä. Vielä on yksi normikäynti kolmen viikon päästä (ja samalla Pikkukarhun 1v 3kk neuvola), sitten lääkärineuvola tasan rv 36+0 ja siitä eteenpäin käynnit joka viikko. Apuva! Loppu lähestyy...

*********************************************

Yksi valtava stressin aihe on taas ollut tämän asunnon säilytystilan puute! Meillä on tosiaan 65 neliöinen kolmio, jossa on molemmissa makuuhuoneissa varattu yksi hyllykkö vaatteille ja kaappi roikkuville vaatteille. Miehen vaatteet ovat Ikean lipastossa. Vaikka minulla ja Pikkukarhulla on suhteellisen vähän vaatteita tällä hetkellä, niin ei hänen vaatteitaan olisi mitenkään saanut enää mahtumaan vaatekaappeihin. Ja nyt sitten Myttysenkin vaatteet vielä! Lipastolle ei ole enää lattiapinta-alaa. Itse asiassa tässä on nyt pieni ongelma sen suhteen, että meidän makuuhuoneeseen ei meinaa edes mahtua pinnasänky isomman sänkymme takia. AAAAAAAAAAAAA.

No, rakas mieheni ratkaisi eilen tämän vaatekaappiongelman. Hän kävi hakemassa hyllylevyjä ja kiinnikkeitä ja voilá! Myttysen vaatteille sekä lasten petivaatteille on valtavasti lisää tilaa! Lasten roikkuvat vaatteet mahtuvat meidän tankoon, niitä on niin vähän.

Uusi iso vaatekaappi <3 Alhaalle jäi vielä tilaa roinalle, sinne mahtuu mukavasti pari jättikassia pieniä vaippoja muun muassa... Pikkukarhu oli kärppänä paikalla kiipeilemässä!

Myttyseltä ei ainakaan puutu 56cm velourpöksyjä, huomasin sen eilen... osa vaatteista on vielä pyykissä, mutta eiköhän ne kaikki tuonne mahdu.

Pikkukarhun vaatekaapin kaksi ylintä hyllyä ovat lähinnä säilytykseen, kun ei sinne viitis mitään jokapäiväisiä käyttövaatteita laittaa. Olen liian laiska roudaamaan tuolia sinne yltääkseni!

Tässä vielä meidän vuorikiipeilijästä kuva eiliseltä. Yleensä seisoo vielä tuossa ikkunalaudalla (ei kestä painoa)... jonka vuoksi tuoleja pidetään suurimman osan ajasta lappeellaan lattialla. Melkoista pelko-persiissä-aikaa tämä kehitysvaihe!


keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Siivousterapiaa

Eilen aamulla ajattelin pyhittää päivän "pyjamapäiväksi", kotona oleskeluksi ja lölläilyksi. Sehän melkein onnistuikin. Tein kotihommia höyry korvista nousten: pyykkäsin, järjestelin, siivosin, lajittelin ja kuvasin kirppiskamoja sekä hoidin siinä samalla poikaa. Mies makasi sohvalla valittaen, kuten on tehnyt jo puolitoista viikkoa. Se hänelle suotakoon, kun on kerran oikeasti ollut kipeänä.

Minulla on aivan erityinen suhde siivoamiseen. Muistan jo lapsena olleeni erittäin pikkutarkka ja neuroottinen siivoamisen suhteen. Ala-asteiässä pidin huoneeni aivan tiptop -kunnossa koko ajan, jokaisella tavaralla oli oma paikkansa ja asentonsa. Kirjat olivat sotilaallisessa pituusjärjestyksessä ja rivissä. Muistan myös siivonneeni aina nuoremman serkkuni huonetta heillä ollessani, koska minua ahdisti se valtava kaaos, mikä siellä oli. Sellainen ihan normaalia lapsen sotkua, näin jälkikäteen ajateltuna. Serkun äiti taisi joskus jopa muutaman markan maksaa vaivanpalkkioksi!

Siivosinkohan jo lapsena lievittääkseni jotain stressiä, vai oliko se pelkkää pakko-oireilua?

Nykyäänkin siivoaminen tai asunnon siistinä pitäminen on erittäin tärkeää. Ahdistun suunnattomasti levällään lojuvista tavaroista, joten kuljen Miehen (ja pian myös lapsen) perässä asettelemassa tavaroita omille paikoilleen. Keittiö on sellainen paikka, jonka on AINA oltava siisti! Astiat on tässä taloudessa laitettava heti koneeseen, eikä missään tapauksessa pesualtaaseen.

(Tässä kohtaa lukijoiden myötätunto alkaa hiipiä Miehen puolelle...)

Kun joku asia stressaa tai elämä tuntuu jotenkin kaoottiselta, auttaa kaappien järjestely ja mahdollisten turhien tavaroiden kierrätykseen laittaminen hurjasti. Järjestellessäni vaatekasoja tai astiakaappeja järjestelen samalla ajatuksia päässäni. Se on puhdistava kokemus!

Olen usein huomannut, että keskustellessani riidellessäni Miehen kanssa jynssään tiskipöytää, astioita tai vaikka vessan peiliä samalla. Toisaalta se on samanlaista asioiden järjestelyä päässä: kun jynssään samalla paikkoja puhtaaksi, pystyn ajattelemaan mitä sanon, enkä vain huuda mitä mieleen tulee. Toisaalta se on ahdistavasta tilanteesta pakenemista, sillä en pysty katsomaan toista silmiin keskustellessa riidellessä. Tein tätä jo erään kämppiksen kanssa, koska välillä tuntui siltä, että karkaan hänen kurkkuunsa kiinni, jos en keksi käsilleni mitään muuta tekemistä...

Tekemiseen on liian helppoa paeta asioita, joita ei halua tai uskalla kohdata. Tämä pätee muuhunkin kuin siivoamiseen: tunnesyömiseen (tunnustan), pakkoliikuntaan (tunnustan), ryyppäämiseen (en tunn... no tunnustan). Onneksi Minun Juttuni on tuo siivoaminen, eikä alkoholi... ei mene rahaa ja käteen jää jotain positiivista!

Toisaalta henkinen tasapainoni näkyy asunnon siisteydessä myös toisella tavalla: jos pystyn oikeasti relaamaan ja nauttimaan elämästä, en kiinnitä huomiota asunnon siisteyteen niin paljon. Tässä tapauksessa asunnon sotkuisuus saattaa siis merkitä asukkaan hyvinvoipaisuutta. Tätä kyllä tapahtuu erittäin harvoin nykyään, varmaan siksi, että olen kotona niin paljon. Aikoinaan se olikin eri asia, hurjassa nuoruudessa ;)
Kämppiksenä ja asuinkumppanina olen ihan hirveä siisteysnatsi siis. Pyydän anteeksi kaikilta teiltä rakkailta kämppiksiltäni, joita olen aikojen saatossa hitleröinyt. Hyvää olen tarkoittanut ;) Kahden kämppiksen kanssa asuessani laadin siivouslistan, koska homma ei mielestäni pyörinyt muutoin kunnolla. Ongelma oli lähinnä se, että alkuun yhteisten tilojen siivousvuorot kiersivät niin, ettei siivouksen ajankohtaa oltu määritetty. Niinpä eräs sitten veeeeeeenytti hommiensa tekemistä (ja minun pinnaani), kunnes loppujen lopuksi ratkesin siivoamaan itse, kun en kestänyt sitä paskan määrää.

Nyt kaikki ystävät ja tuttavat ajattelevat, ettei meikeläistä uskalla enää kutsua kylään ilman suursiivousta ;) Tämä neuroosini ulottuu nykyään vain omaan kotiini, sillä en todellakaan kylässä ollessani ahdistu toisten sotkuista. Se on niiden muiden henkinen elämä, rempallaan tai loistokunnossa, riippuen mistä katsoo. Tyylinsä kullakin. Jos ihmisellä itsellään on siellä hyvä olla, niin se on kaikista tärkeintä!

(Mitä tapahtuu kun kaaosihminen ja pedantti siivousneurootikko päätyvät saman katon alle? KABUM!)

Olen sitä paitsi kateellinen ihmisille, jotka voivat jättää tylsät kotihommat tekemättä tai kesken ja tehdä jotain mukavaa, nauttia perheestään tai sitten vaan lukea lehteä. Olisihan minullakin paaaaljon enemmän sitä kuuluisaa omaa aikaa päiväunien aikaan, jos en hoitaisi kotihommia. Toisaalta, minkä taakseen jättää...

Lapsen myötä on saanut jo yllättävän paljon siedätyshoitoa. Se jatkuu entistä rajumpana, kun päästään sormiruokailuun sekä liikkumiseen!

Eilen illalla olin siis aivan nääntynyt, mutta tulipahan puhdasta. (Pyyhin jopa lattialistat!)

Mä niin vihaan ja rakastan tätä kapistusta! Dysonin pölypussiton imuri, jonka säiliö on hankala tyhjentää ja joka pitää helevetinmoista mekkalaa! Mutta onhan se aika rouhea kaveri.

p.s oikeasti Mies on mieheksi todella (sisä)siisti, mutta ei silti aina yllä vaatimalleni tasolle. Köh köh. 


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tämähän on minun työni!

Eilen illalla ajauduimme Miehen kanssa taas keskustelemaan aiheesta, joka saa molempien verenpaineet sekä stressikäyrän nousemaan jyrkästi:

Minä: "Se vanhempainpäiväraha loppuu 5.2."
Mies: "Sun pitää sitten mennä töihin, jos vaikka Sini voisi ottaa Pikkukarhun hoitoon..."
Minä: "No mihin mä menisin?"
Mies: "Alat marraskuussa hakea uutta työtä jo..."
Minä: "MARRASKUU ALKAA ENSI VIIKOLLA! EN TASAN ALA!"

Keskustelu ei johtanut muuhun kuin siihen, että molempia alkoi vituttaa ja ahdistaa. Oma näkemyksenihän on, että a) en halua laittaa niin pientä perhepäivähoitajalle tai tarhaan, b) me pärjättäisiin kyllä Miehen tuloilla plus niillä hiluilla, mitä saisin kodinhoidontukea ja kuntalisää, c) EN HALUA MENNÄ TÖIHIN!

Terveisin työnvieroksuja -86.

En lähinnä jaksaisi vielä ajatella uuden työpaikan etsimistä, uuteen työyhteisöön sopeutumista ja kaikkea sitä muuta. Olisi ihan eri juttu, jos minulla tosiaan olisi työpaikka minne palata, ura jatkettavana. Ja suunnitelmissa on kuitenkin toinen lapsi mielellään pienellä ikäerolla. Mitä järkeä olisi lähteä töihin tässä välissä ja samalla missata esikoisen hienot kasvunhetket? Ei se olisi työnantajaakaan kohtaan kauhean reilua...

Mies on sitä mieltä, että a) me emme pärjää taloudellisesti, jos jään kotiin, b) sitten emme voi asuntosäästää, c) hän on mennyt 10kk:n iässä päiväkotiin ja tykkäsi olla siellä (...), d) jos esim. auto hajoaa, meidän talous kaatuu ja joudutaan asumaan sillan alle pahvilaatikkoon.

Yhtään en liioitellut tahi kärjistänyt.

Tämä on Iso Ongelma, koska töihin lähteminen lapsen ollessa alle yksivuotias sotii kaikkia periaatteitani ja arvojani vastaan, mitä minulla (vielä) on lapsen kasvattamisen suhteen. Olisi täysin eri asia lähteä työelämään vaikkapa ensi syksynä! Puolitoistavuotiaalla ja kymmenkuisella on hurja ero henkisessä ja fyysisessä kehityksessä.

En olisi aiemmin uskonut, miten paljon tykkään kotona olemisesta lapsen kanssa. Päivät ovat täynnä kaikenlaista puuhaa ja tavataan paljon ystäviä. Elämä on jotenkin... tasapainoista. Kerrankin on sellainen työ, jossa en ole aivan totaalistressaantunut ja ahdistunut! Harmi, ettei tästä makseta sen enempää "palkkaa", kun vanhempainpäiväraha loppuu. Kotiäitiyttä ei tosiaankaan arvosteta. Minusta tämä on tärkein työ, mikä minulla on koskaan ollut, kasvattaa lapsestani Kelpo Kansalainen!

Ahistaa ja ketuttaa ja potuttaa ja hatuttaa ja ärsyttä, ettei Mies pysty ymmärtämään sitä henkistä tuskaa, joka aiheutuisi pojan hoitoon laittamisesta.

Aika menee liian nopeasti.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Minne meidän vastasyntynyt katosi?

Meillä asuu Iso Poika. Ja ei, tämä ei ole mikään ällöttävä nimitys Miehen tiedätte-kyllä-mille... vaikka hän ehkä niin toivoisikin ;)

Iso Poika kääntyy salamannopeasti selältä vatsalleen. Selällään ollessaan Iso Poika tutkailee uusia tuttavuuksiaan varpaita. Ison Pojan ruokavalioon kuuluu herkkuruokana äidin rakkaudella vääntämä, joskin välillä varsin liisterimäinen peruna-porkkanasose. Välillä natustellaan luomumaissinaksuja, mikä helpottaa myös ilmeisen kutisevia ikeniä (liekö jo hampaita tulossa?) Päärynä on yök, parsakaali on yök, bataatti on yök. Mustikkaan Iso Poika teki tuttavuutta tänään. Makumatkojen myötä elämäämme on tullut myös Ison Pojan kakka, kiinteämmät tuotokset, jotka on huomattavasti helpompaa huuhdella vaipasta pönttöön. Mies kokeili huuhdella lavuaariin, ja saikin sitten kaivella tuotokset paperilla pois :'D

Iso Poika nauraa hekottaen ääneen, kun häntä kutitetaan. Iso Poika juttelee pitkiä jokelluksia ja testailee kovalla äänellä ranskalaismaista kurkkuärrää. Iso Poika osaa jo kiukutella ihan eri tyyliin kuin ennen...

Valitettavasti Ison Pojan elämässä on meneillään tissikriisi. Tai oikeastaan tissittömyyskriisi. Maidontulo ehtyi siihen pisteeseen, että öisin poika sai pienet hörpyt jääden nälkäiseksi ja pirun kiukkuiseksi. Päätin sitten yksintein, että nyt loppuu imetys kokonaan ja aloitan ne lääkkeetkin samalla. Nyt ollaan sitten öisin saatu nousta pariin otteeseen lämmittämään maitoa.

Toissayönä Pikkukarhu teki oman nukkumisennätyksensä, seitsemän tuntia yhteen putkeen! Tosin imetyksen lopettaminen on johtanut siihen, etten saa enää tainnutettua aamuvirkkua lasta tissillä. Meillä noustaankin nykyään siinä kuuden kinkamilla. Tai siis nostan pojan viereeni köllimään, kun Mies lähtee töihin. Torkutellaan jotenkuten puolisentoista tuntia yleensä. Pikkukarhulla on myös hurja imemisen tarve jäljellä tietenkin, joten tutti, harsot ja pehmolelut ovat aivan märkänä kuolasta jatkuvasti. Onneksi tutti on taas alkanut kelvata, sillä se on vähentänyt selkeästi peukalon ja muiden sormien imemistä.

Imetyksen lopettaminen on ollut itselle yllättävän rankkaa henkisesti. Vaikka pidän Pikkukarhua paljon sylissä muutenkin, niin se imettämisen tuoma intensiivinen läheisyys puuttuu. Sitä tulee ikävä. Toki välillä myös harmittaa se, ettei imetys onnistunut niin kuin olisin toivonut. Onneksi poika on kasvanut hyvin korvikkeellakin.

Aika menee hirveän nopeasti. Ylipäätään päivät tuntuvat hujahtavan ihan huomaamatta, vaikka ei muka tekisi yhtään mitään (ts. bloggaisi, katsoisi telkkaria, kävisi lenkillä tms.) Oikeasti tulee kyllä tehtyä ja paljon, mutta ne nyt ovat sellaisia pakollisia juttuja, eivätkä kaikki niin miellyttäviä. Välillä tuntuu, että elämä on yhtä pyykinpesuavaipanvaihtoasyöttämistäpyykinkuivumaanlaittamistalapsenpesuaruuanlaittamistapullojenpesua. Aamupäivisisin pää on täynnä ihania ideoita, joista tekisi mieli tulla kirjoittamaan. Pojan nukkuessa päiväunia (max. tunnin) on yleensä kuitenkin se aika, kun itse syön ja hoidan itseni ihmismäiseen kuosiin. Päätän tulla kirjoittamaan illalla, kun poika on saatu nukkumaan, mutta sitten onkin yleensä vielä pyykkihommia/astianpesuhommia/omia syömishommia. Ja nukkumaan on pakko mennä ajoissa, yrittää ainakin, sillä luomuherätyskellomme ei tunne armoa.

Ainahan sitä voisi tietty skipata jonkun homman, vaikka pyykkien laittamisen, mutta minkä taakseen jättää...

Kaikesta huolimatta rakastan pojan kanssa olemista! Kaiken tylsän arkipuuhastelun ohella höpsötellään, leikitään ja lauletaan Pikkukarhun kanssa. Täällä on aina päällä yhden naisen show, mutta onneksi yleisöni tuntuu rakastavan minua ja ohjelmistoani rajattomasti! Pikkukarhun hymystä ja naurusta saa ihan uskomattoman paljon lisää virtaa, vaikka syksyn tulo on selkeästi tuomassa vanhaa kunnon kaamosmasennusta.

Lääkkeet ovat alkaneet vaikuttaa heti positiivisella tavalla. Tietenkin huimaa ja oksettaa vähän, kuten aina lääkitystä aloittaessa ja lopettaessa, mutta muuten oikein tunnen serotoniinin virtaavan kehooni ja elvyttävän hyytyneitä aivojani!

Avasin salikorttinikin, joten omaa aikaa tulee jatkossa olemaan kaksi kertaa viikossa kuntosaliharjoittelun muodossa. Harmi, että täytyy aina mennä keskustaan saakka, mutta toisaalta bussissakin ehtii jo esim. lukea kirjaa... ;)

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Epätietoisuus

Kävin eilen sairaalassa läheistäni katsomassa. Se oli aika järkyttävää, vaikka tiedänkin tehneeni oikean ratkaisun sinne mennessäni. En ollut varautunut siihen, että hänen silmänsä olisivat auki... vaikka hänen silmissään ei ollutkaan mitään elonmerkkejä. Puhuin hänelle ja silittelin poskea.

Olen yrittänyt tutkia, onko hänen toipumiseensa mitään todennäköisyyttä. Autonominen hermosto toimii, hänen sydämensä toimii, keuhkot toimivat. Hän on vielä "nuori". Aivovaurion laajuutta ei tiedetä. Entäs, jos hän kuulee meidät, mutta ei voi reagoida mitenkään? Hänen sykkeensä ja verenpaineensa pysyivät tosin tasaisina, kun läheiset puhuivat hänelle. Mutta entäs, jos se näkyykin vain aivosähkökäyrässä? Vegetatiivisesta tilasta voi vielä toipua tilastojen mukaan.

Entäs, jos.

Käytännössä hän nyt elää ja on osastolla. Jos jotain tulee, niin elvytetä ei. Mutta niin kauan, kun elimistö muuten kestää, hän on yhä elossa. Kamalaa, pelottavaa, hirveää. Ja silti on vielä toivoa. Aina on toivoa!

Olen niin järkyttynyt vieläkin, on helpompaa käsitellä tätä asiaa tieteellisessä valossa. Välillä ahdistaa niin, että meinaan hajota atomeiksi.

Tulin vanhempieni luokse koko viikoksi. Onneksi on Pikkukarhu, joka hymyllään saa maailman tuntumaan paljon paremmalta paikalta! <3

perjantai 31. elokuuta 2012

Suru

Läheinen on kuollut. Olen varmaan jotenkin shokissa. Kurkkua kuristaa, päätä puristaa ja vatsaa vääntää, mutta en uskalla itkeä. Pelkään, ettei siitä tule loppua...

Pikkukarhun ensimmäiset hautajaiset.


Tätä hän minulle lauloi, kun olin pieni. 
Vihdoinkin hän sai rauhan.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kääntyilyä ja sosetta

Eilen tapahtui ensimmäistä kertaa kaksi asiaa: Pikkukarhu kääntyi ihan itte selältä vatsalleen ja maisteli bataattisosetta!

Pikkukarhu on pitkään kääntynyt kyljelle saakka, mutta ei ole vielä osannut kiepsahtaa täysin vatsalleen. Yleensä käsi on jäänyt jotenkin alle ja poika on kiukustunut mokomasta. Eilen autoin häntä ihan pikkuisen tästä asennosta vatsalleen. Sen jälkeen laskin pojan takaisin selälleen (koska vatsallaan alkaa huuto). Hetken päästä tyyppi kiepsahti ihan noin vain vatsalleen, ihan kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan! No, tässähän on nyt se huono puoli, että nyt hän kääntyy koko ajan vatsalleen ja edelleenkin vihaa siinä asennossa olemista :D Kovasti tekee mieli päästä liikkeelle ja sitten, kun ei pääse, niin alkaa jumalaton huuto.

Eilen aloitimme kiinteät bataattisoseella. Terkkuja vaan neuvolantädille, sunnuntainahan vasta tulee se 4kk täyteen ;) Ollaan kuitenkin lähdössä viikonloppuna mun vanhempien luokse koko viikoksi ja halusimme aloittaa kiinteät ennen sitä. Korviketta menee jo tosi paljon, imetän lähinnä enää öisin. Aamuyöstä poika alkaa selkeästi olla nälkäinen, eikä musta oikein irtoa mitään.

Valmistin isohkon bataatin kerralla keittämällä sen vähäisessä vedessä. Pistin sen paloiksi, joten se kypsyi tosi nopeasti! Olin ihan hämmästynyt, odotin yhtä pitkää kypsymisaikaa kuin perunalla. Kypsän bataatin soseutin keittovetensä kanssa. En sitten laittanut mitään korviketta sekaan, kun se oli tarpeeksi löysää ilmankin.

Aluksi Pikkukarhu oli todella epäluuloinen ja työnsi vaan kielellään kaiken pois, mutta loppujen lopuksi tarrasi lusikkaan ja vei sitä itse suuhun! Yksi pieni vauvanlusikallinen maistatettiin. Ja miten sitä ruokaa pystyikin olemaan jo joka puolella, vaikka oli niin pieni lusikka! Oijoi, isompia annoksia odotellessa...

Pakastin lopun soseen jääpalarasiassa. Mitähän sitä seuraavana ottaisi ruokavalioon? Porkkanan varmaan?

Painiskelen tässä itse perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Olo on sen verran huono, että lääkkeet olisi syytä aloittaa. Sain tänään postissa reseptinkin, Cipralex 15mg, mitä olen aina syönyt. Lääkärin mukaan puolikkaan annoksen aikana voi imettää, mutta jotenkin se silti epäilyttää. Lopettaako siis imettäminen, joka näyttää muutenkin olevan aika finaalissa vai luottaako lääkäriin, jonka mukaan se on turvallista? Alan kallistua enemmän tuon imetyksen lopettamisen puoleen, koska jos lääkkeestä joskus sitten tulisi jotain lapselle, niin en voisi ikinä antaa sitä itselleni anteeksi. Imettämisen lopettaminen tuskin aiheuttaa lapselle enää mitään suurempia ongelmia. Tietenkin se tarkoittaa sitä, että yöllä päästään pelaamaan pullojen kanssa...

Huomenna alkaisi se muskarikin! Soitin sinne ja tiedustelin, olivat kuulemma laittaneet mullekin sähköpostia, mutta eipä se koskaan tullut perille. Hienosti kuitenkin oltiin päästy mukaan, koska oltiin tokana ilmoittautumislistalla :D Huomenna on myös 4kk (lääkäri)neuvola. En varmaan viitsi kertoa sille bataattivastaiselle tädille meidän kokeiluista...

Pikkukarhun uusin lelu, isänsä & setänsä vanha :)

lauantai 4. helmikuuta 2012

rv 27+0 POKS!

Hur-jaa. Lähestymme kolmattakymmentä raskausviikkoa! Sen kyllä huomaa pikku hiljaa fyysisessa tilassakin: jalat ovat työpäivän jälkeen kipeät ja turvonneet sekä selkään särkee. Tuolilla pystyy istumaan maksimissaan 15 minuuttia, jonka jälkeen alkaa paikkoja juilimaan. Töissä nyt ei sinänsä ehdi paljoa päivän aikana istuskelemaan ;)

Maanantaina oli perhevalmennuksen synnytysluento. Sen piti kaksi kätilöopiskelijaa. Ei siellä sinänsä mitään uutta tullut minulle taaskaan, mutta miehen mielestä se oli tiukka informaatiopaketti tärkeää asiaa. Hyvä hyvä! Tosin siinä vaiheessa, kun alettiin puhua välilihan repeämisestä ja limatulpasta, oli miehellä alkanut hiukan päässä huippaamaan :D Oli sillä kyllä huulet aivan valkoisena, kun lähdettiin kotiin. Voi raukkaparkaa!

Tällä viikolla olen miettinyt tosi paljon sitä, että mitenkähän minun stressitasoni (joka on siis aika helkkarin korkealla) voi vaikuttaa lapseen. Ei paljon lohduta, kun lukee noita tutkimuksia:

"Myös ihmisillä äidin raskaudenaikaisen stressin on osoitettu heijastuvan syntyvän lapsen luonteenlaatuun (Martin ym. 1999, Van Den Bergh 1990, Zuckerman 1990). Lapset ovat olleet temperamentiltaan keskimäärin arempia ja itkuisempia, mikäli äidit ovat raskautensa aikana kokeneet olleensa stressaantuneita tai depressiivisiä... Koska äidillä ja sikiöllä ei ole keskenään suoraa hermostollista yhteyttä, äidin stressin mahdolliset suorat vaikutukset sikiön kehittyvään keskushermostoon välittyvät erilaisin hormonaalisin ja aineenvaihdunnallisin keinoin. Stressi lisää kortisolin eritystä, ja kortisolin tiedetään olevan neurotoksinen (Uno ym. 1994)." Lainaus on Lääketieteellisestä Aikaukausikirja Duodecimista.

Stressin lisäksi huomaan ahdistuneisuuden lisääntyneen, mikä oli odotettua lääkkeiden lopettamisen takia. Koska stressiä ja ahdistusta aiheuttaa eniten tietenkin työ, olen miettinyt sairauslomalle jäämistä oireiden takia. Tuntuu kuitenkin, ettei minulla ole oikeutta lähteä hakemaan saikkua, koska olen tietoisesti lopettanut lääkityksen. Käsittääkseni lääkitys raskauden aikana on kuitenkin aina se viimeinen vaihtoehto, kun odottaja ei mitenkään muuten pärjää. En tiedä.  Teki niin tai näin, niin aina tekee väärin...

Enää olisi 29 työpäivää jäljellä. Puolet minusta tahtoisi sitkuttaa hampaat irvessä loppuun saakka, mutta puolet on hurjan huolissaan lapsen hyvinvoinnista.

Onneksi tällä viikolla on ollut myös mukavia juttuja! Ostettiin nimittäin vaunut! Päädyttiin niihin Hartaneihin, Topline S -malliin. Siinä on nyt sitten pienet etupyörät, mutta tarvittaessa voi ostaa erikseen isot pyörät. Heittoaisan ansiosta kulkusuuntaa on kuitenkin helppo vaihtaa niin, että isot pyörät tulevat eteen ja pienet taakse, joka myös helpottaa joissain tilanteissa. Maksettiin pikkuisen ylimääräistä kuosista... valkoisesta keinonahasta! Olen aivan rakastunut vaunujen ulkonäköön <3 Kalliithan ne olivat, mutta pidetään niitä sitten hyvin ja myydään eteenpäin :)


Tässä kuvaa rattaista, vaunuista en löytänyt yhtään hyvää kuvaa :/

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Omituiset mitat & onnelliset isovanhemmat

Aloin siinä sitten torstaina illalla ultran jälkeen ihmettelemään, että onkohan tuo 5mm nyt varmasti oikea mitta. Se ei nimittäin todellakaan vastaa 7+2 viikkoista alkiota! 8. raskausviikolla sikiö on 9-14mm kokoinen. Iski kyllä suuri ahdistus ja huoli tästä asiasta! En ole voinut kuulla väärin, koska lausunnossa lukee sanatarkasti "CRL 5mm vastaa 7+2 RV".

No, itse ultrakuvissa lukee "CRL 1,15cm" ja "CRL 0,98cm". Jälkimmäisessä kuvassa myös laskettu aika oli siirtynyt 10.5.12. Voisikohan nyt olla niin, että tädillä on tosiaan mennyt puurot ja vellit siellä sekaisin? Koskapa nuo kuvien mitat kyllä vastaisivat hyvinkin näitä viikkoja. 

Viikonloppu meni ihanasti pienestä huolesta huolimatta. Matkustimme asuntoautolla tapaamaan vanhempiani miehen sekä appivanhempien kanssa. Oli melkoisen tukalat kolme tuntia istua autossa, kun yrjötti koko ajan. Oli minulla kassillinen eväitäkin mukana, ja niillä selvisinkin "jäämättä kiinni". Siinä sitten heti kättelyiden jälkeen istahdettiin iltapalapöytään kaikki yhes koos. Mies tyrkkäsi viskipullon pöydälle ja kuulutti: "siinä on vaareille viskiä, saa mummotkin ottaa". Kaikki muut vaan hymyilivät normaalisti, paitsi meidän iskä tokaisi: "jaahas, arvonimi sitten muuttui!" Mies vielä täsmensi: "ja odottavat äidit ei sitten ota..." Siinä vaiheessa meidän äiteenkin lamppu syttyi ja minä nostin ultrakuvan esille. Olivat kyllä ihan puulla päähän lyötyjä, varsinkin anoppi oli ihan hiljaa vaan. Aluksi luulin, että hän ei nyt oikein tykännytkään, mutta oli vaan ollut niiiiiin hämmentynyt :) "Vaarit" sitten hipsivätkin yhdessä saunomaan viskipullo kainalossaan. Tulevat isovanhemmat olivat siis todella innoissaan, vaikka aluksi meitä vähän pelottikin heidän reaktionsa... appiukko varsinkin oli selkeästi liikuttunut.

Ennen reissua kävimme myös katsomassa miehen mummua sairaalassa. Hän on jo yli 80v. Kerroimme raskaudesta, jolloin hän vain käänsä päänsä pois ja sanoi "en tykkää yhtään. Te ette ehdi mennä vielä naimisiin ennen lapsen syntymää". Tuntuihan se vähän kurjalta, mutta tämä mummu onkin hyvin uskonnollinen. Mummu lisäsi vielä, että "kyllähän minä sen tiesin, että siinä niin käy. Ette te malta olla, kun häihinkin on niin pitkä aika vielä". Mummu ilmeisesti luuli, että noudatamme ei-seksiä-ennen-avioliittoa -linjaa. Juu, tuota...

Oma mummoni otti tiedon vastaan hyvin tyynesti ja totesi "no, teillä sitten onnistui!" Tässä hän viittasi selkeästi siihen, ettei oma äitini kyennyt saamaan minua kovin nopeasti. Mummo oli selkeästi iloinen meidän puolestamme. Nyt kyllä saattaa koko kylä kuulla tästä asiasta, mummo kun on puhuvaista sorttia...

Viikonloppuna onnistuin sekä syömään kokonaisen pitsan kahden päivän aikana (jee!) että näkemään neljä ihanaa ystävääni! Kolme heistä kävi meillä kylässä mukeloidensa kanssa ja olihan se aika ihanaa. Voi, kun voisi tavata useamminkin! Ystäväni 2,5 vee neitokainen hurmasi energiallaan ja hurpatuksellaan koko porukan aivan täysin. Tuntuu, että reissu piristi hurjasti, vaikka olo olikin koko ajan aika kaamea. Kiitos teille, rakkaat ystäväni <3

Sitä olisi kai valmistauduttava uuteen työviikkoon, joka sisältää mm. vanhempainillan, käynnin psykan polilla lääkärillä, työporukan illanvieton sekä Ideaparkkeilua kaason kanssa hääjutuissa. Huuuuuuuuh huuh.

Kyllä sieltä jotain punkee, vaikka maha on normaalistikin melekonen pallo:

rv 7+4? eli 23.9.11


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Hanuri kasvaa kiinni sohvaan

Armas avomieheni kehtasi naureskella minulle päin naamaa pahoinvointiaallokossa vaikeroidessani. "Miksi kukaan ei varoittanut etukäteen miten kamalaa tämä raskausaika on?!?!" ei herättänyt sympatian tunteita miehessäni. Kukaan ei oikeasti kertonut, miten vammauttavaa tämä on!

Olen nyt maannut/istunut perjantaista klo 16.15 saakka sohvalla. Nyt on sunnuntai. Huvitteluun on kuulunut lukemattomien lehtien läpikäyminen (Meidän Perhe, Me Naiset, Vauva, Kaksplus, Häät...) sekä televentterin tuijottaminen (muutama katsomisen arvoinen ohjelma). Netissä olen jaksanut roikkua pieniä pätkiä kerrallaan. Pari tuntia sitten kokosin kaikki supervoimani, ja lähdimme kävellen Praismaan eli Prismaan. Matkaahan on se kilometrin verran, mutta tuskin päästiin puolta kilsaa pidemmälle, kun tunsin jo kuolevani. Kävelyvauhtimme oli etanamaista normaaliin singerin-ompelukone-kävelytahtiini verrattuna. Raitis ilma ei enää helpottanut.

Olo on koko ajan sellainen, että kuvottaa. Mikään ruoka ei oikein maistu. Olen kuitenkin väkisin syönyt tasaisin väliajoin, mutta huonous iskee sen siliän tien, kun viimeinen pala paahtoleipää katoaa kitaani. Kertaakaan en ole vielä oksentanut, onneksi.

Kaipaan ihan hirveästi liikuntaa ja tekemistä! Olin toiveikkaana suunnitellut, että kävisin lauantaina koluamassa kirppareita keskustassa, mutta enhän minä mihinkään uskaltanut lähteä. Koko viikonloppu tuntuu menneen harakoille, paitsi että olen tietenkin saanut levättyä paljon.

Pohdiskelin äsken, josko lääkkeiden vähentämisestä ja lopettamisesta olisi näin jälkijunassa tullut vieroitusoireita. Cipralexin lopettaminen on aikoinaan aiheuttanut huonoa oloa ja huimausta. Tällaista oloa ei kyllä ole ollut ikänä. YÖH.

Onneksi huomenna on edessä jotain mukavaakin, nimittäin ensimmäinen neuvola! Ihan hullua, vastahan sinne soitin ja varasin ajan! Ja torstaina on sitten se yksityinen ultra! Ja perjantaina lähdetään tutustuttamaan miehen vanhempia omiin vanhempiini! Iiiih! Jos ultrassa on kaikki hyvin, kerrotaan sitten heti perjantaina tuleville isovanhemmille. Ollaan mietitty jotain kieroa tapaa ilmaista tämä asia, koska pelkkä töksäyttäminen tuntuu tyhmältä.

Ja mitä muuta hyvää tässä päivässä on? No tietenkin se, että meille tuli uusi perheenjäsen! Nimittäin PlaysStation kolomonen Singstar -vermeillä ja suomihitit -pelillä! Tästä se lähtee, koko perheen yhteinen harrastus nimittäin ;)

P.s Mies toi reissusta tuliaisiksi taivaallisen ihanaa Milkan maitosuklaata ja MINÄ EN KYKENE SYÖMÄÄN SITÄ! BUHUU!

torstai 8. syyskuuta 2011

(...)

Varhaisultra yksityisellä 22.9.11. Hintaa en edes kysynyt, saati sitten kelakorvattavuutta. Ihan sama.

Väsyttää niin paljon, että pää irtoaa. Nukahdin tänään töissä kyykkyasentoon.

Ahistaa ja vituttaa ja nälättää.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Hermoromahdus ja hääpuku

Ensimmäinen tuli meikeläiselle ja toinen työkaverille.

Alkoi ahdistaa niin hirveästi yhtäkkiä, kaikki pahimmat skenaariot vaan pyörivät mielessä. Olin ihan varma, että kyseessä ei voi mitenkään olla oikea raskaus, vaan ainoastaan tuulimuna tai kohdunulkoinen. Miten se voikaan olla niin vaikeaa käsittää, että siihen ihan normaaliinkin raskauteen on yhtä suuri mahdollisuus? Onneksi mies osaa kriisinhallinnan perusteet, ja sai minut järkiini. Taas kerran.

Kävin sitten työkaverini kanssa Morsiusgalleriassa katselemassa hänelle pukua ensi kesän häihin. Oi niitä ihanuuksia! Ja niitä alennuksia! Olisin helposti voinut ostaa toisen hääpuvun itselleni! Työkaverini on löysi upean, elegantin luomuksen, joka sopi hänelle kuin sormi nenään. Tuli oikein haikea olo, kun oma puku on jo ostettu.

Siinäpä oli sitten sopivasti apoteekki vieressä, joten meikeläinen kävi ostamassa pari testiä lisää. Kyllä, olen neuroottinen.

Mutta helpotusta sain:


Hormoni on noussut hyvällä tahdilla käsittääkseni :))) 

Juttelin myös rakkaan ystäväni kanssa puhelimessa, ja hän lupasi lähettää minulle dopplerin postissa! Ihanaa! Olen katsellut huuto.netistä dopplereita ja lukenut paljon juttuja (nekin on olevinaan ihan sikavaarallisia sikiölle) puolesta ja vastaan. Nyt täytyy vaan pitää pää kylmänä sen kanssa, tuskin ne sydänäänet ihan tässä vähään aikaan alkavat kuulua. On se kuitenkin helpottavaa, että voi kotona kuunnella toisen pikkuista pumppua <3

lauantai 3. syyskuuta 2011

Insomniaa ja neuroottisuutta

Viime yö meni totaalisen reisille. Kuvainnollisesti. Maustettiin hyviä unia pienellä taistelulla miehen kanssa vanhasta ongelmasta. Se on oikeasti Ongelma: minä en pysty nukahtamaan, jos huoneessa ei ole ihan hiljaista ja pimeää, kun taas mies ei pysty nukahtamaan, jos ei televentteri ole päällä tai läppäriltä tule Avaraa luontoa (no, onhan sen Jarmo Heikkisen ääni tosi rauhoittava, MUTTA...) Tästäkös minä eilen illalla maitoni nostin, kun jouduin ensimmäistä iltaa yrittämään unta ilman lääkkeitä. Oli muutenkin hermostunut ja ahdistunut olo, ja sitten vielä se helevetin töllö siinä auki. Mies sanoi, että voisin kysyä lääkäriltä jotain korvaavaa, eikä vaan tajunnut, että kyllä se ketipinor sopii, mutten TAHDO syödä sitä. Hän ehdotti luontaistuotelääkkeitä, johon tietty kiivastuneena totesin, että syö itte niitä luontaismömmöjä, jos kerran nukahtaminen on niin vaikeaa. Mies lähti sohvalle, mutta tuli hetken päästä takaisin.

Aamulla se sitten lähti Tallinnaan klo 5.40 hakemaan viinaa rannasta ystäviemme häihin. Piti minua ihan tahallaan hereillä siinä ja kävi läpi illan juttua. Koin taas suurta vääryyttä ja syyllistämistä, vaikka olinhan itse toki kiljunut kurkkutorvi suorana kaikkea tyhmää miehelle. En saanut sitten enää unta, kun hän lähti.

Miestä rassaa oikeasti tosi paljon se, miten lääkkeiden lopettaminen vaikuttaa kuntooni. Minusta voisi kuitenkin itse joustaa sen verran, että hankkisi jotain nukahtamista helpottavaa, jotta makuuhuone olisi rauhoitettu alue. Yritin eilen vedota siihenkin, että siihen telkkarin paikalle tulee sitten pinnasänky. Siinäpähän tuijottelet sitä sitten pitkin iltaa!

Kävin aamulla kävelyllä, kun kerta olin herännytkin niin epäihmismäiseen aikaan. Syke nousi reippaasta kävelystä yli 140, vaikka normaalisti en kävelemällä saa sykettä nousemaan yli 130. Liian reipas askel alkoi tuntua epämukavalta. Täytyy varmaan pistää salikortti jäähylle hetkeksi ja käpytellä sen verran mitä pystyy. En kuitenkaan halua, että alan käyttää raskautta tekosyynä liikunnan lopettamiseen. Täytyy vaan pitää järki tässä hommassa mukana, mikä on hiukan hankalaa ollut meikeläiselle aina.

Iltapäivästä lähdettiin isosiskon ja hänen tyttäriensä (6- ja 10-v.) shoppailemaan kaupungille. Löysin ihanan valkoisen satiiniboleron Stockalta, joten päätinkin pistää sinne häihin sitten vanhan kellohelmamekkoni sen kanssa. Radiokirpparilta mukaan tarttui vielä täydelliset valkoiset kengät, 10€, asuun! Pääsin niin halvalla tällä kertaa, että ostin mielissäni kummitytölleni (10v.) "leggingspaidan", niin kuin hän asian ilmaisi. On kuulemma pitänyt venytellä vanhoja paitoja, että saisi niistä leggareihin sopivan :3 Kauheaa, miten nopeasti aika menee! Vastahan tämä murunen syntyi, ja nyt alkaa olla jo lähellä esiteini-ikää.

Kaupungissa tuli huono olo, kun en ollut syönyt ennen lähtöä. Radiokirppiksen korvapuusti auttoi erinomaisesti  <3 Tammerkoskikin haisee ihan raadolta nenääni nyt, yhhhh!

Ei vielä pitäisi miettiä synnytystä, mutta tuli vaan tänään puheeksi siskon kanssa. Siskolla kun on tuota synnytyskokemusta, neljä lasta. Kummityttöni ampaisi aikoinaan ambulanssiin, niin kiire hällä oli tähän maailmaan! Olen ajatellut, että isosiskoni tulisi doulakseni. TAYSiin saa ottaa isän lisäksi doulan mukaan synnytykseen. Voi olla, että herkkä mieheni makaa ketarat ojossa ilokaasupäissään salin lattialla ja tarvitsen vähän lisätukea ;)

Päivän murhe: miksi minulla ei ole repäisykipuja? Nippailuakin on tooosi harvassa? Onkohan tämä nyt sitten tuulimuna? Miksi pitäisi olla kaikki oireet? Miksi olen neuroottinen?

Vanha H&M:n mekko, patellavyö Vero Modasta?, bolero Vilasta ~24€ ja laukku kirpparilta 2€

Täydelliset kengät radiokirpparilta 10€