Iloiset pikku pillerit

Masennukseen ja moniin muihinkin mielialahäiriöihin määrätään usein mielialalääkkeitä. Hyvin moni suomalainen on tutustunut onnellisuuspillereihin jossain elämänsä vaiheessa, sillä olemmahan tunnetusti perin synkkyyteen taipuvaista kansaa, ja lääkkeitä määrätään melko kevytkenkäisesti. Itse uskon vahvasti neuropsykologiaan ja siihen, että osa masentuneisuudesta johtuu pelkästään aivojen välittäjäaineiden häiriöistä, joka korjaantuu lääkehoidolla. Osa taas johtuu ihmisen omista kyvyistä hallita ja sietää stressiä sekä omista toiminta- ja ajatusmalleista. Mielenterveyshäiriöissä perimällä on oma osansa sopassa, mutta myös ympäristö sekä elämäntapahtumat vaikuttavat niiden muodostumiseen.

Oli niin tai näin, niin ihmisten syyllistäminen omasta sairastumisestaan on näissä tapauksissa täysin turhaa, jopa haitallista. Itse en ole kokenut negatiivista syyllistävää asennetta, mutta sellaista on paljon. Se voi myös olla eräänlaista hyväntahtoista ja kannustavaa, kuten "ulkoilisit enemmän" tai "ajattelisit positiivisemmin" tai "söisit enemmän d-vitamiinia". Totta sekin, mutta yleensä mielenterveysongelmien syyt ovat paljon ruokavaliota tai liikuntatottumuksia syvemmällä.

Olen syönyt mielialalääkkeitä lähes puolet elämästäni. Ensimmäinen resepti määrättiin paniikkihäiriökohtauksiin ollessani noin 14-vuotias. Jo silloin se oli Cipralex tai vastaava essitalopramia sisältävä lääke. Vuosien aikana olen aloittanut ja lopettanut samaisen lääkkeen kerta toisensa jälkeen, diagnoosien vaihdellessa masennuksesta sekamuotoiseen masentuneisuus- ja ahdistuneisuushäiriöön sekä epätyypilliseen laihuushäiriöön. Myöhemmin diagnoosini on tarkentunut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypiksi, josta ei koskaan voi parantua, mutta oikealla lääkehoidolla ja elintavoilla sairaudessa voidaan saada hyvä hoitotasapaino. Näin ollen jossain vaiheessa mukana oli myös tasaavana lääkkeenä Ketipinor, joka teki minusta lähinnä zombin. Pärjään onneksi melko hyvin ilman tasaavaa lääkitystä, sillä oikeilla elintavoilla (ei alkoholia juuri ollenkaan, säännölliset yöunet) hypomaaniset kohtaukset pysyvät poissa tai tulevat hyvin lievinä ja harvoin.

Ilman minkäänlaista lääkitystä kärsin eniten masennusjaksoista (jotka yleensä vaihtelevat keskivaikeasta vaikeaan) sekä jatkuvasta ahdistuksesta. Olen muiden silmissä hyvin toimintakykyinen, iloinen ja sosiaalinen. Päänsisäinen kamppailu ei välttämättä näy ulospäin, ainakaan vieraille. Ahdistus ei hellitä hetkeksikään: se puristaa ja kuristaa, tuntuu möykkynä sisällä. Itse reagoin siihen tekemällä asioita. Siivoamiseni saattaa mennä pakko-oireisen puolelle. En pysty olemaan kauaa paikallani, koska ahdistus kävisi hallitsemattomaksi. Välillä tuntuu, ettei lepoa saa edes yöllä, sillä kehoni on jatkuvassa jännitystilassa. Olen kärsinyt tästä lapsesta saakka.

Raskausaika on yleensä ollut jonkinlaista suvantovaihetta oireilusta. Se on ehkä luonnon oma tapa suojella syntymätöntä lasta, pitämällä äiti hormoneilla suhteellisen järjissään. Pikkukarhusta söin Cipralexia puoliväliin raskautta, mutta ennen Pikkuleijonan odotusta lopetin hyvissä ajoin. Ehdin lasten välillä jo aloittaa lääkityksen, sillä vointini huononi nopeasti Pikkukarhun syntymän jälkeen. 

Ja niin kävi myös tällä kertaa. Yritin tehdä kaikkeni: kiinnittää huomiota toiminta- ja ajatusmalleihini, nukkua ja syödä hyvin, rentoutua mahdollisuuksien mukaan, syödä tarpeeksi d-vitamiinia, kalaöljyjä ja niin edelleen. Kävin ja käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa neuvolapsykologilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Olo huononi kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä. Jos olikin yksi parempi päivä, seurasi sitä toinen aikaisempaa hirveämpi. Olin järkyttävän uupunut, iloton, ärtyisä ja lyhytpinnainen. Teki mieli itkeä koko ajan, mutta en kyennyt itkemään lainkaan. En enää tunnistanut itseäni. Pahimmissa olotiloissa sanoin, että haluan antaa lapset pois, jotta heidän ei tarvitsisi olla tällaisen äidin kanssa.

Olin nähkääs päättänyt, etten aloita lääkkeitä imetyksen aikana. Niiden luvataan olevan turvallisia raskauden sekä imetyksen aikana, mutta olen silti halunnut pelata varman päälle. Nyt oli kuitenkin tehtävä valinta. Lääkkeet? Imetys? Lääkkeet ja imetys? Lääkkeet, muttei imetystä? Mikä on paras ratkaisu itselle, lapselle, koko perheelle?

Puntaroin pitkään vaihtoehtoja. Hyviä ja huonoja puolia. Riskejä ja mahdollisuuksia. Kirjoitin asiasta Facebookin imetystukiryhmään kuullakseni kokemuksia ja soitin teratologiseen tietopalveluun varmistaakseni vielä puolueettomasta lähteestä lääkkeiden turvallisuuden. 

Aloitin lääkityksen (Escitalopram Actavis). Jatkan imetystä. Yritän luottaa lääkäreihin ja tutkimuksiin lääkkeestä. Annostus on vain 5mg päivässä, josta hyvin pieni osa kulkeutuu maidon mukana lapseen. Masentuneen ja ahdistuneen äidin vaikutus vauvaan ja taaperoon on paljon, paljon suurempi. Kun voin huonosti, heijastuu se koko perheen vointiin ja dynamiikkaan. Imetyksen hyöty on luultavasti tässä suhteessa suurempi, mitä lääkemäärästä tuleva mahdollinen haitta. Teratologisen tietopalvelun mukaan Pikkuleijonan kokoisen vauvan elimistö pystyy jo hyvin käsittelemään sen lääkemäärän, mitä maidossa mahdollisesti kulkeutuu.

Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä. Lääke auttaa pääsemään pahimmasta yli helpottaen oireita. Pää selkenee usvasta, ja on taas helpompaa ajatella asioita rationaalisesti. Lääke ei kuitenkaan yksinään riitä: on tärkeää pureutua itse ongelmaan. Monissa potilastapauksissa riittäisi varmasti pelkkä keskusteluavun tarjoaminen, mutta se ei nykyresursseilla liene mahdollista. Harmi. Minä olen käsitellyt ongelmiani vuosikaudet, milloin psykiatrian poliklinikoilla, milloin osastohoidossa, milloin psykoterapiassa. Psykoterapiaa aion jatkaa, sillä kävin siellä vain vuoden aikoinaan. Siitä oli selvästi hyötyä, mutta vuosi ei riittänyt mihinkään.

Oloni on kohentunut huomattavasti lääkkeen aloittamisen jälkeen. Ahdistus helpotti muutamassa vuorokaudessa, enkä ole enää saanut paniikkikohtauksia. Mielialakin on kohonnut hieman. Aloituksesta seuraavat sivuvaikutukset ovat onneksi jääneet lieviksi, tunsin vain pientä kuvotusta ensimmäisillä viikoilla sekä satunnaista huimausta. Pelkäsin kovia ahdistuneisuuskohtauksia, joita minulle on joskus aiemmin tullut lääkkeitä aloittaessani, mutta niitä ei onneksi tullut. Pysyvänä sivuvaikutuksena on suun kuivuminen ja käynnistymisvaikeudet aamuisin. Olen normaalia väsyneempi, mutta se menee ohi parissa tunnissa. Pikkuleijonalla en ole huomannut mitään oireita.

Annostuksen nostaminen ylläpitotasolle (10mg tai 15mg) tapahtunee sitten, kun imetys vähenee ratkaisevasti tai loppuu kokonaan. En haluaisi imettää enää isomman annostuksen aikaan, vaikka siitäkään ei pitäisi olla mitään haittaa. Toistaiseksi pärjään tälläkin.

Kaikesta huolimatta tunnen syyllisyyttä ratkaisustani. Jos en ottaisi lääkettä, tuntisin syyllisyyttä siitäkin. Jos lopettaisin imetyksen, sama homma. Kuten monissa lapsiin liittyvissä asioissa, ei tässäkään osaa koskaan tehdä täysin oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt pystyn nauttimaan täysillä lasten kanssa olosta, olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan aidosti siitä, miten ihania he ovat. Sen ajatuksen varaan yritän nyt tukeutua.

Blogihiljaisuus

Ei. En yksinkertaisesti ehdi ikinä postaamaan. Ehtisin kyllä tekemään lyhyitä postauksia vailla päätä ja häntää, koska "oma aika" ajoittuu nykyään klo 22 jälkeiseen aikaan, kun Pikkuleijona vihdoinkin suostuu unille. Pikkukarhu sen sijaan herää heti siinä klo 5 jälkeen, joten "oman ajan" käyttäminen ei ole kovin suotavaa. Yleensä olen kympin maissa niin silmät ristissä, että on ihan turha yrittää alkaa postata. Nostan hattua niille, ketkä jaksavat vielä öisin tehdä töitä/blogata/hoitaa asioita...

Masennus, Pikkuleijonan pulautteluvaiva sekä syli-/tissiriippuvuus, Pikkukarhun uhmailu sekä kaikki muu ovat kasautuessaan saaneet aikaan aika miellyttävän cocktailin. Ensiksi luovutin ruuanlaiton ja siivoamisen suhteen, sitten sen, että pääsisimme aamupäivisin ulkoilemaan. Päivät ovat olleet yhtä sinnittelyä ja hengissä selviämistä. Toisinaan en saa edes päivävaatteita päälleni, kun molemmat huutavat vuoron perään ja yhtä aikaa ja kakkaakin on vaipoissa jatkuvasti. Niin, ja Pikkuleijona yltä päältä puklussa.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja muutenkin säälittäväksi. Itsesäälin iskiessä vihaan itseäni vieläkin enemmän, sillä itsesääli on raivostuttavaa. Ei se auta mitään. Mutta vaikka kuinka tsemppaan itseäni, en saa tilannetta paremmaksi. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä organisoimaan, ja ammattinikin puolesta minun pitäisi osata ohjata ihmisiä arjessa, mutta... En ole ikinä tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Kyvyttömäksi. Avuttomaksi!

Kävin pari viikkoa sitten ryhmäneuvolassa, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä: yksi esikoisen saanut ja kaksi kahden lapsen äitiä. Heidän lapsillaan sattui olemaan suurin piirtein sama ikäero kuin meidän lapsilla. Terveydenhoitaja kehotti kertomaan, ketä olemme, ja jotain lapsista sekä miten menee. Nämä kahden lapsen äidit kertoivat molemmat, että hyvin on mennyt. Vauvat syövät ja nukkuvat hyvin, ei ole vatsavaivoja tai muutakaan. Esikoiset olivat kumpikin luonteeltaan hyvin rauhallisia, ja vaikka he olivatkin reagoineet vähän vauvan tuloon, niin mitään suurempaa uhmailua ei ole ollut havaittavissa.

Olin kateellinen. Oma vuoro ahdisti. Ja sitten kerroin, että meillä nyt on ollut vähän hankalaa ja haastavaa aikaa.

Ryhmän jälkeen pyysin terkkaria ottamaan hemoglobiinin, koska epäilin sen olevan noin miinus neljämiljoonaa. Eikä mitä, se oli edelleen huippuhyvä, kuten aina. Tuli siinä kuitenkin puheeksi tämä meidän arki. Terkkari oli huolissaan jaksamisestani, ja myönsinkin olevani aivan totaalisen loppu. Sanoin, että olisin ottanut asian puheeksi edellisellä neuvolakäynnillä, mutta en sitten päässyt sinne lainkaan.

Olin itse miettinyt perhetyön mahdollisuutta, ja sitä terkkari tarjosikin kysymättä. Sovittiin kuitenkin, että soitan perhetyöhön vasta tammikuussa, mikäli tilanne jatkuu yhtä hankalana miehen ísyysloman jälkeen. Nyt on kuitenkin vain kaksi täyttä työviikkoa ennen joulua, joten tilanne voi parantua sinä aikana.

Yritän ajatella positiivisesti. Pulauttelu saattaa mennä piankin ohi Pikkuleijonan kasvaessa. Ehkä ruokarytmikin muuttuu niin, ettei tissillä olla 2h välein päivisin. Hän alkaa ehkä viihtyä muuallakin kuin sylissä, tai edes kantorepussa/liinassa. Pikkukarhu kasvaa ja tottuu pikku hiljaa muuttuneeseen arkeen. Pottailu alkaa sujua. Raivarit jäävät vähemmälle. Saan itse lisää voimia, kun päivät muuttuvat pidemmiksi ja aurinko alkaa jälleen paistaa.

Mutta ennen sitä kaikkea pyrin priorisoimaan. Mitä sitten, vaikka koti on ihan kaaoksessa, kunhan siellä on turvallista ja kaikilla on puhdasta vaatetta päälle (helppo sanoa, mutta entäs jos pää ei kestä kaaosta?). Mitä sitten, vaikka ruokana olisikin välillä puolivalmisteita tai jopa eineksiä. Mitä sitten, vaikka viettäisimmekin pyjamapäiviä ja ulos lähdettäisiin vasta Miehen tultua töistä. Mitä sitten, vaikka Facebook vilkkuisi tuhatta vastaamatonta ja lukematonta viestiä ja blogiin kirjoittamattomuus tuntuisi ihmisten pettämiseltä ja harrastuksen hylkäämiseltä.

Parempi sekin, kuin jatkuvasti itkuun purskahteleva ja lamaantunut äiti, joka ei enää jaksa olla kiinnostunut mistään. Tai umpiväsynyt isä, joka nukahtaa rattiin ajaessaan töihin aamuvarhaisella...

Siksi blogihiljaisuus.

rv 23+3

Väsyttää, masentaa, väsyttää. Masentaa.

Tällä viikolla on ollut paljon kipeitä suppareita. Soitin niistä Taysiin eilen, kun neuvolassa ei ollut puhelinaikaa jonkun koulutuksen takia. Eipähän ne sieltä oikein osanneet kuin tarjota lepoa ja panadolia. Ei sillä, eivät nuo supparit nyt säännöllisiä ole olleet, mutta kovin kipeitä välillä. Liekö sitten tehneet jotain tuonne alakertaan... se selvinnee 17.6. neuvolassa viimeistään. Käyn kyllä tiistaina jättämässä kusipurkin, jotta voidaan poissulkea tulehdukset sun muut supistuksia usein aiheuttavat tekijät.

Niin, lepoa. Mitenkäs lepäät tuon Pikkukarhun kanssa? Siitä on tullut varsinainen vauhtihirmu! Ja painava sellainen. Olen kuitenkin 80% ajasta vastuussa Pikkukarhun hoitamisesta ja toki myös suurimmasta osasta kotihommia. Olen yrittänyt tehdä kaikki pakolliset jutut mahdollisimman ergonomisesti ja rauhallisesti, jotta ei ainakaan rasituksen takia alkaisi supistaa lisää. Ensi viikolla on neljä työpäivää, mutta ONNEKSI äitee tulee taas meille avuksi. En selviäisi mitenkään ilman hänen apuaan.

Pikkukarhu sentään jaksaa piristää ihanalla olemuksellaan päivittäin useampaan otteeseen. Ihana rakas Pikkukarhu <3

rv 23+1 ja ällötöllönapa!

Kääntyilyä ja sosetta

Eilen tapahtui ensimmäistä kertaa kaksi asiaa: Pikkukarhu kääntyi ihan itte selältä vatsalleen ja maisteli bataattisosetta!

Pikkukarhu on pitkään kääntynyt kyljelle saakka, mutta ei ole vielä osannut kiepsahtaa täysin vatsalleen. Yleensä käsi on jäänyt jotenkin alle ja poika on kiukustunut mokomasta. Eilen autoin häntä ihan pikkuisen tästä asennosta vatsalleen. Sen jälkeen laskin pojan takaisin selälleen (koska vatsallaan alkaa huuto). Hetken päästä tyyppi kiepsahti ihan noin vain vatsalleen, ihan kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan! No, tässähän on nyt se huono puoli, että nyt hän kääntyy koko ajan vatsalleen ja edelleenkin vihaa siinä asennossa olemista :D Kovasti tekee mieli päästä liikkeelle ja sitten, kun ei pääse, niin alkaa jumalaton huuto.

Eilen aloitimme kiinteät bataattisoseella. Terkkuja vaan neuvolantädille, sunnuntainahan vasta tulee se 4kk täyteen ;) Ollaan kuitenkin lähdössä viikonloppuna mun vanhempien luokse koko viikoksi ja halusimme aloittaa kiinteät ennen sitä. Korviketta menee jo tosi paljon, imetän lähinnä enää öisin. Aamuyöstä poika alkaa selkeästi olla nälkäinen, eikä musta oikein irtoa mitään.

Valmistin isohkon bataatin kerralla keittämällä sen vähäisessä vedessä. Pistin sen paloiksi, joten se kypsyi tosi nopeasti! Olin ihan hämmästynyt, odotin yhtä pitkää kypsymisaikaa kuin perunalla. Kypsän bataatin soseutin keittovetensä kanssa. En sitten laittanut mitään korviketta sekaan, kun se oli tarpeeksi löysää ilmankin.

Aluksi Pikkukarhu oli todella epäluuloinen ja työnsi vaan kielellään kaiken pois, mutta loppujen lopuksi tarrasi lusikkaan ja vei sitä itse suuhun! Yksi pieni vauvanlusikallinen maistatettiin. Ja miten sitä ruokaa pystyikin olemaan jo joka puolella, vaikka oli niin pieni lusikka! Oijoi, isompia annoksia odotellessa...

Pakastin lopun soseen jääpalarasiassa. Mitähän sitä seuraavana ottaisi ruokavalioon? Porkkanan varmaan?

Painiskelen tässä itse perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Olo on sen verran huono, että lääkkeet olisi syytä aloittaa. Sain tänään postissa reseptinkin, Cipralex 15mg, mitä olen aina syönyt. Lääkärin mukaan puolikkaan annoksen aikana voi imettää, mutta jotenkin se silti epäilyttää. Lopettaako siis imettäminen, joka näyttää muutenkin olevan aika finaalissa vai luottaako lääkäriin, jonka mukaan se on turvallista? Alan kallistua enemmän tuon imetyksen lopettamisen puoleen, koska jos lääkkeestä joskus sitten tulisi jotain lapselle, niin en voisi ikinä antaa sitä itselleni anteeksi. Imettämisen lopettaminen tuskin aiheuttaa lapselle enää mitään suurempia ongelmia. Tietenkin se tarkoittaa sitä, että yöllä päästään pelaamaan pullojen kanssa...

Huomenna alkaisi se muskarikin! Soitin sinne ja tiedustelin, olivat kuulemma laittaneet mullekin sähköpostia, mutta eipä se koskaan tullut perille. Hienosti kuitenkin oltiin päästy mukaan, koska oltiin tokana ilmoittautumislistalla :D Huomenna on myös 4kk (lääkäri)neuvola. En varmaan viitsi kertoa sille bataattivastaiselle tädille meidän kokeiluista...

Pikkukarhun uusin lelu, isänsä & setänsä vanha :)

rv 15+6 ja ylimääräinen lääkärikäynti

Viikonlopun bailaaminen (molempina iltoina klo 02 saakka baarissa!) kostautui maanantaina, kun alkoi heti aamusta töihin kävellessä supistella ja vihloa. Tiistaina supparit jatkuivat, joten soitin neuvolaan. Sain ajan perjantaille. Keskiviikkona illasta tuli taas ruskeaa tuhruvuotoa, joten päätin varmuuden vuoksi skipata torstain työpäivän. No, torstaina aamusta huomasin olevani flunssaisen kipeä, joten päivä meni senkin osalta sohvalla maatessa. Suppareita en tuntenut, mutta vuotoa tuli yhä hiukan.

Äsken tulin tohtorilta, kohdunsuu on kiinni ja kaikki on sen osalta ok. Pissakin oli puhdas, kun epäilivät että supparit johtuisivat tulehduksesta. Eipä kai siinä sitten, matka jatkuu.

Olen yrittänyt "kuulostella" liikkeitä viime aikoina, mutta taitaa tuo etuseinässä oleva istukka vaimentaa niitä aika tehokkaasti. Välillä tuntuu sellaista pientä hipsutusta, juuri sellaista mitä monet luonnehtivat kalan pyrstön tai perhosen siipien lepatukseksi.

Vauvajutut ovat olleet aika pinnalla viime aikoina lähipiirissä: yhdelle ystävälleni syntyi pikkuinen prinsessa 11.11. ja toiselle ystävälleni prinssi 15.11. Prinssillä olikin kova kiire tänne, kun hän ponkaisi maailmaan jo rv 35+2. Seuraavaksi odotellaan kolmannen ystävän tulokasta, jonka laskettu aika on tammikuun alussa <3 Lisäksi saimme kuulla, että ennen Onni-Ilonaa tulee vielä yksi maaliskuun murunen :D Kylläpä ystäväpiiri nyt sikiää ahkeraan! Ihanaa!

Marraskuu on tuonut tullessaan myös tutun vieraan: syysmasennuksen. Olo on perinjuurin alakuloinen. Toisaalta edellisiin syksyihin verrattuna olo on mitä mainioin, sillä en ole uponnut täydelliseen toivottomuuteen ja mustaan aukkoon. Nyt on kuitenkin jotain, mitä tosissaan odottaa sekä keväällä että kesällä. Sen voimalla jaksaa ihmeen hyvin tätä synkkää ja kurjaa vuodenaikaa. Kohta on onneksi joulu <3