keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ristiäiset

Juhlimme lauantaina Myttysen ristiäisiä. Vaikka pyhästi lupasin ja vannoin, etten tällä kertaa stressaa turhaan, niin kyllähän sitä tuli kiristeltyä aika lahjakkaasti koko viime viikko. Kaikki meni kuitenkin hyvin, eihän tuolla porukalla huonosti voisi mennäkään!

Pikkukarhun ristiäisistä poiketen kastetilaisuus pidettiin meillä kotona (65m2 ja 19 ihmistä=kuuma!). Soittelin heti Myttysen syntymän jälkeen seurakuntaan varatakseni jonkun läheisistä seurakuntakodeista, mutta ne olivat kaikki täyteen buukattuja! Jopa pappia oli vaikea saada kyseiselle päivälle! Pastori sentään järjestyi, tosin sekin ehti jo vaihtua matkan varrella, ja sen seurauksena ristiäisten alkamisaika muuttui positiivisempaan suuntaan (alkuperäinen klo 17 tuntui melko myöhäiseltä, mutta muuta vaihtoehtoa ei silloin ollut). Jos joku tamperelainen haluaa pappisuosituksia, niin voin kyllä lämpimästi suositella tätä meidän naispappia. Hän oli rento, huumorintajuinen ja osasi asetella sanansa kauniisti.

Ristiäiset alkoivat siis klo 15. Oli toisaalta helpotus pitää ne kotona, ettei tarvinnut lähteä roudaamaan tätä sirkusta ympäri kyliä, mutta onhan siinä se siivoamis- ja valmistelustressi sekä astioiden puute. Astiat lainasimme tällä kertaa Miehen mummolta, oikein kultareunaiset porsliinikupit hopeisine kahvilusikoineen, tsaijjai! Aamupäivällä vielä imuroitiin ja luututtiin lattioita, joten mitenkään turhan paljon ei jäänyt aikaa ylimääräiseen. Sain onneksi itsenikin laitettua kuosiin, tosin puolta tuntia ennen vieraiden saapumista.

Vieraat, jotka eivät olleet niin kauhean vieraita: lasten isovanhemmat, molemmat siskoni ja miehen veli sekä kaksi ystäväpariskuntaa. Lisäksi messissä oli sylivauva sekä 8v. neitokainen. Hyvin pieni ja intiimi porukka siis, en tajua edes miksi stressasin niinkin paljon. Kuuluu luonteenlaatuun, nääs. Kummeiksi pääsivät tällä kierroksella siskot sekä Miehen veli (hän tosin pakanana haltiakummin roolissa, jättäytyen sivuun seremonioista) ja Miehen ystävä.


Mekkoa en tietenkään löytänyt mistään pikaisella kaupunkikierroksella, joten pistin vanhan kunnon sihteerikkömekkoni. Saman, mikä oli päälläni tavatessamme ensimmäisen kerran Miehen kanssa lähipubissa tammikuussa 2011. Näytti muuten helkkarin paljon paremmalta tulipunaisen tukan kanssa... ja mekko ei anna paljon muotoja anteeksi, joten pikkusisko joutui vielä paria tuntia ennen toimituksen alkua kipaisemaan minulle läheisestä Seppälästä vatsaa litistävät aluskalsongit. Luojan kiitos ne olivat sentään mustat ja pitsiset, eivätkä kunnon mummopöksyt!

Ehtoisan emännän käsivarret! Sen verran hyvin ne pöksyt toimivat, että 8v. likka kysyi, onko mahassa taas vauva ;)


Nimi yritettiin pitää salassa, mutta Mies lipsautti sen sekä veljelleen että vanhemmilleen. Omalle äiteelleni kerrottiin pojan syntymäpäivänä, kiitokseksi kaikesta avusta ja tuesta synnytyksessä. Minä keksin nimen, ja Mies suostuikin siihen hetken pureskeltuaan. Ensimmäinen nimi tulee isäni isäpuolelta, siltä ainoalta papalta, jonka olen tavannut. Toinen nimi on isäni nimi. Haluttiin myös Pikkukarhun nimeen sopiva sekä jollain tapaa luontoon liittyvä nimi, joten tämä oli juuri passeli. Tosin siinä missä Pikkukarhu tallustaa Suomen metsissä, löytyy uusin tulokas hiukan kuumemmista maisemista. Kutsukaamme Myttystä siis jatkossa Pikkuleijonaksi! Ja ei, en kerro lasten oikeita nimiä, vaikka tuosta voikin jo hyvin ne päätellä. Pientä pähkinää itse kullekin.

Hän on nimensä näköinen, täysin!

Kastemekko lainattiin taas kummipojan vanhemmilta. Kasteliinaksi (kutsuin sitä kauniisti räkärätiksi, onneksi en kuitenkaan papin kuullen) mamma oli löytänyt meidän vanhan kasteliinan, joten se pääsi uusiokäyttöön. Kastemekon alla Pikkuleijonalla oli valkoinen Lindexin body, johon on ommeltu kiinni musta liivi ja kaulaan painettu rusetti, sekä mustat tähtivelourit ja valkoiset sukat. Harmi, ettei Pikkuleijonasta tullut yhtään kunnollista kuvaa tässä asussa! En ehtinyt itse ottaa kuvia ollenkaan.


Pappi teki kastettuaan keesin Pikkuleijonan hiuksiin ja sanoi, että "pitäähän hänen nyt olla kastetun näköinen!" 


Pikkukarhu istui seremonian ajan vaarin sylissä. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisikö hänen olla meidän kanssamme osallistumassa siihen kaikkeen, mutta toisaalta toinen oli niin kovin rauhallinen siinä. Ostettiin varmuuden vuoksi pieni traktorilelu, joka annettiin vasta juuri ennen kastetilaisuuden alkua viemään huomiota pois kaikesta muusta. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, Pikkukarhu vaan katseli meitä ja muita koko sen ajan. Kovasti ujosteli ja jännitti isoa vierasmäärää, mutta juhlien loppua kohti lämpeni kuitenkin pikku hiljaa. Perus hämäläinen.

Tarjoilut pidettiin suppeina. Alkuun olin sitä mieltä, että kahvin kanssa on vain kakkua, mutta tokihan se homma lipesi taas lapasesta. Tarjolla oli ystävien tekemiä suklaajuustokakkua sekä valkosuklaakakkua, mamman kuuluisia pullia, cocktailpiirakoita ja munavoita sekä pinaatti-fetapiirasta (paras ohje ikinä!)


Tuttipullo ei kuulunut tarjoiluihin... tai no, tämän yhden pikkuneidin osalta kyllä...

Juhlat onnistuivat kaikin puolin vallan mainiosti, kiitos vain mukana olleille! Ja varsinkin orjatöihin pakotetuille. Ootte rakkaita, pus pus! Seuraavat isommat bileet ovat sitten Pikkukarhun kakkossynttärit. Onneksi niihin on vielä piiiiiiitkä aika... antakaa meitsin uskotella itselleni niin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Oman värin kasvatusprojekti

Joulukuussa 2012 päätin lopettaa hiusten värjäämisen. Olin lopen kyllästynyt värjäyskierteeseen ja kauhuissani siitä, minkälaisen määrän kemikaaleja tungin päähäni vaikuttamaan kerran kuussa. Minua myös kiinnosti suunnattomasti nähdä oikea hiusvärini, olinhan värjännyt hiuksiani säännöllisesti noin kymmenvuotiaasta saakka. Veikkasin omistavani perinteisen suomalaisen "hiirenharmaan" lookin. Hiusten leikkaaminen lyhyeksi tuntui hyvältä idealta, koska pitkä tukka kyllästytti ja oli tylsä ainaisine ponnareineen. 

Muistuttakaa, etten enää ikinä leikkaa hiuksia lyhyiksi! Kasvatusprosessi, johon tulen kuitenkin päätymään ennemmin tai myöhemmin, on yhtä helvettiä. Prosessin alussa aamuisin tarvittiin runsaasti vesikampaa tai suihkua, jotta sain joka suuntaa sojottavat karvani edes jonkinmoiseen ojennukseen. Tällä hetkellä ollaan jo voiton puolella, sillä tukka alkaa olla jo vähän vähemmällä vaivalla kesytettävissä aamuisin. Jos ylimääräistä aikaa on, saatan kääntää sitä hieman muotoiluraudalla. Kaipaan niin sitä aikaa, kun aamukiireessä saattoi vain sitaista hiukset nutturalle tai ponnarille. Tylsälle, nopealle ja turvalliselle ponnarille.

Ja tästä lähdettiin...


Tammikuu: 39 päivää värjäämättä

Maaliskuu...

...ennen leikkaamista


Operaation jälkeen... 

...väriä jäi vielä latvoihin.

****************************************************

Lokakuu: oma väri



Oma värini on sittenkin ihan ok! En silti oikein tiedä, tykkäänkö tästä. Tunnen näyttäväni hirveän valjulta, kun tukka on niin mitäänsanomattoman värinen. Olen alkanut harkita hennavärjäystä... mutta tuskin värjään vielä pitkään aikaan. Haluan nähdä, miltä hiukset näyttävät pidempinä oman värin kanssa. 

***************************************************

Onko teillä kokemusta hennaväreistä? Onko värjääminen yhtä hankalaa, miltä se näyttää?

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kuukausi?!

"Minne katosi päivät..." laulaa Scandinavian Music Group. Sama ralli soi päässäni tänään, kun tajusin Myttysen olevan jo kuukauden ikäinen! Kun Pikkukarhun saaminen sai ajan menemään tuplavauhtia eteenpäin, niin nyt vauhti on kiihtynyt entisestään. Tämä ajankulumisen päivitteleminen on kyllä niin kulunut juttu, mutta sitä vaan jaksaa hämmästellä aina vain uudelleen.



Myttynen on edelleen hyvin rauhallinen kaveri noin muuten, mutta viime aikoina on puklaamisongelman lisäksi tullut myös vatsakipuja, jotka saavat Myttysen huutamaan ja vääntelehtimään tuskaisen oloisesti. Suoliston lorinan ja kurinan voi helposti kuulla sekä tuntea. Yleensä hänen olonsa helpottuu vasta sitten, kun vaippaan on päästetty kovan äänen saattelema löräys.

Sain jo puklaamiseen ohjeeksi kokeilla gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota. Laktoositonkin saattaa jo kuulemma auttaa, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa se ei riitä. Epäilen maidon olevan syypää, sillä sekä laktoosittoman rahkan että jäätelön syömisen jälkeen oireet ovat voimistuneet huomattavasti. Kokeilen siis maidon jättämistä pois kokonaan. Puklaaminen kuitenkin väheni huomattavasti heti, kun jätin gluteenin ja siirryin laktoosittomaan, joten jotain perää tässä hommassa on.

Olen ollut hitusen pallo hukassa sen suhteen, että mitä sitä sitten söisi. Kun on niin rutinoitunut syömisen suhteen, lyö pää totaalisen tyhjää näin suuren ruokavaliomuutoksen edessä. Varsinkin, kun aikaa ja aivokapasiteettia ruuan pähkäilyyn ei juuri ole. Osan maitotuotteista olen korvannut kaurapohjaisilla tuotteilla, kuten kaurajuomalla ja -kermalla. Varsinkin tuo kaurakerma oli mukava yllätys, kun tein tänään kermaista wokkia! Soijatuotteita en halua käyttää, koska myös soija on yksi näistä miljoonista aineista, joka voi aiheuttaa vauvalle vatsakipuja. Suklaat, ruisleivät sun muut olen jo karsinut pois aiemmin. Nyt sitten täytyy totutella uuteen ruokavalioon, tsekata tilanne ja alkaa sitten lisätä ruoka-aineita takaisin yksi kerrallaan.

Saamme Myttysen kanssa ensi viikolla hoitoa myös kalevalaiselta jäsenkorjaajalta Saanalta, jolla on kokemusta näistä puklailevista ja kipuilevista vauvoista. Myttysen lisäksi hän hoitaa myös totaalisen jumissa olevan selkäni kuntoon. Niska on niin jumissa, että hyvä jos pää kääntyy! Saana on imetysohjaaja, joten hän katsastaa samalla imetysasennot kuntoon. Imetyksen kanssa ei sinänsä ole toistaiseksi ollut mitään muuta ongelmaa kuin nuo huonot asennot, poika tuntuu saavan riittävästi ruokaa ja maitoa tulee hyvin.

Sain tosin kokea elämäni ensimmäisen rintatulehduksen. Toissayönä rintaa alkoi särkeä, ja aamuyöstä nousi kuume hetkessä melkein neljäänkymmeneen. Mies jäi onneksi pois töistä, sillä olo oli todella heikko. Hoidin tulehdusta imettämällä pelkästään tulehtuneesta rinnasta lähes tunnin välein, hieromalla tukoskohtaa, hautomalla lämpimällä kaurapussilla sekä kuumalla suihkulla ja ottamalla phytolaccaa (homeopatiaa). Kuume laski päivän aikana, eikä tänään ole ollut enää mitään oireita. Säikäytti kyllä sen verran, että jatkossa suojaan rintani ulkona ollessa hyvin ja muistan pitää kädet puhtaina rintoihin koskiessani!

Olen ollut aika rikkipoikkihajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta se ilmeisesti kuuluu kuvioon. Pystyn helposti diagnosoimaan itselleni babybluesin jälleen kerran, mutta toisaalta... mistäs minä tiedän, mikä on normaalia? Jos tämä onkin hormonitoimintaan liittyvää? Ilmeisesti ne kuuluisat "vauvahuurut" ovat kuitenkin haihtuneet, sillä mieliala on laskenut parissa viikossa kuin lehmän häntä. Haluaisin niin nauttia tämän (luultavasti) viimeisen vauvani vauva-ajasta, mutta näköjään en pysty tälläkään kertaa. Surettaa.

Ainakaan ei tarvitse stressata linjojaan (ihan niin kuin sellaista ehtisi oikeasti tekemään, saati sitten tekemään asialle jotain, vaikka stressaisikin). Vatsa on palautunut kivasti, ja sain vanhat farkut mahtumaan jalkaan! Edellisen synnytyksen jälkeen olin palautunut samaa tahtia näemmä (kesäkuu 2012).

Napa on edelleen vähän vieraan näköinen!

Yhyy, lattaperse! Tahdon pyöreämmän pyllyni takaisin!

Paino ennen raskautta: 53kg
...ennen laitokselle lähtöä: ~72kg
...synnytyksen jälkeen: ~67kg
...4 päivää synnytyksestä: ~63kg
...viikko synnytyksestä: ~60kg
...kuukausi synnytyksestä ~58kg

****************************************************************

Fuuuuuuuuuuu... ristiäiset ovat jo ensi viikolla! En ole oikein ehtinyt funtsia yhtään mitään yksityiskohtia, vain suuret linjat ovat hallussa (nimi, pappi, kummit, vieraat, kakku). Eikös se riitä?

torstai 10. lokakuuta 2013

Bongaa Myttynen!

Kestovaippayhdistyksen jäsenenä saa Kestovaippalehden, jonka tuoreimmasta numerosta voi bongata Myttysen sekä meikeläisen haastattelun! Kannattaa siis ehdottomasti olla Kestovaippayhdistyksen jäsen ;)

p.s haastattelun antaminen vain muutamia päiviä synnytyksen jälkeen on hieman riskaabelia puuhaa. Siis mitä ihmettä sitä ihminen päästelee suustaan? Onneksi sain lukea jutun ja oikoa hieman ennen painoon menoa...

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Ei UFO vaan LNM, lentävä nokkamuki

Pikkukarhu on oppinut hienosti syömään itse lusikalla ja haarukalla. Suurin osa ruuasta menee jo suuhun saakka, eikä äidin tarvitse auttaa ihan jokaisella aterialla. Välillä on toki niitäkin päiviä ja ruokia, kun saan istua vieressä "apulusikan" kanssa, jotta homma hoituisi. On kuitenkin arkea helpottavaa tällä hetkellä, että PK saa hoidettua syömishommelit pääsääntöisesti itsenäisesti.

Suurin ongelma ruokailuhetkissä on ollut nokkamuki, tai lähinnä sen lentäminen. Pikkukarhu on jo pidemmän aikaa nauttinut nokkamukin viskelystä juomisen päätteeksi. Muilta toukokuisilta olen kuullut samansuuntaisia juttuja, taitaa siis olla ikäkauteen kuuluva fysiikan lakien testausvaihe. Vai olisiko sittenkin äidin hermojen testausvaihe...? Se on kuitenkin äärimmäisen raivostuttavaa ja aikaavievää, sillä joudun joko takavarikoimaan nokkamukin jokaisen hörpyn jälkeen kauemmas tai sitten kuivaamaan lätäkköjä laminaatilta. Viidennellä viskauskerralla yhden ruokailun aikana ei enää naurata, ei.

Käyttämämme Orthexin muki ei aukea pudotessaan, mutta valuttaa kyllä sisältönsä nopeasti. Emme käytä siihen kuuluvaa tiivistettä enää, jotta PK:n ei tarvisisi enää imeä, kuten tuttipullosta. Tavallisesta mukista juomista emme ole vielä edes harjoitelleet aktiivisesti sattuneesta syystä.

Onneksi Pikkukarhun täti on toimintaterapeutti ja muutenkin luova ihminen. Hän keksi liimata syöttötuolin tarjottimeen hymynaamatarran, jonka päälle Pikkukarhua tulee kannustavasti ohjata laittamaan nokkamuki. Eli aina, kun PK juo, näytän sormellani hymynaamaa ja kehotan "laita tähän sitten". Laittaessaan mukin siihen hän saa vuolaasti kehuja. Tämä kikka on vähentänyt mukin lentelyä paljon, mutta kokonaan se ei ole sitä pystynyt kitkemään. Joinakin päivinä Pikkukarhua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta... 



Toimintaterapeuttitädin kanssa tehdään myös kaikenlaista ei-niin-fiksua ja opettavaista, mutta kivaa heillä tuntui silti olevan. Pikkukarhu söi aamupuuroaan puuhaarukalla tässä taannoin. Tämä on sitä luovuutta!



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Myttysen ensimmäinen neuvola

Myttysellä oli ensimmäinen neuvola kahden viikon ja päivän iässä. Neuvolakäynti aiheutti pientä stressiä, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Pukemisiin sun muihin lähtöhommiin menikin melkein tunti, joten onneksi olin alkanut valmistautua lähtöön jo hyvissä ajoin. Olimme siis ajoissa paikalla. Pikkukarhu oli oma utelias itsensä ja muun muassa kaatoi metalliroskiksen (kyllä, komea ääni siitä kuului) kesken visiitin, mutta onneksi hän ei saanut mitään pahempaa tuhoa aikaan.

Myttynen 16.9.13    3445g     51cm      34.5cm
1vrk                          3280g   
8vrk                          3600g
2vkoa                        3780g     53.3cm    35cm    

"Valloittava vauva! Täysimetys. Hienosti ottaa kontaktia"

Seuraava käynti on vasta kolmen viikon päästä, jolloin on myös Pikkukarhun 1v6kk neuvola. Jälkitarkastukseen menen 15.11.... YKSIN!


Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.


Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.


Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata


Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!