Ikiliikkuja

Liikunta ja urheilu ovat aina olleet osa elämääni. Niiden merkitys on aika ajoin ollut korostunut, joskus jopa liikaakin. Sitten on myös tullut vastaan ajanjaksoja, jolloin en ole liikkunut lainkaan kuntoilumielessä. En olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen/lasten saamisen myötä liikkuminen kuihtuisi lähes olemattomiin, kun taustalla on ollut paha liikunta-addiktio. Luultaavasti tauko oli kuitenkin tarpeen,varsinkin psyykkisellä tasolla. Huomasin kuitenkin pian, etten kykene olemaan täysin ilman (hiki)liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Lapsena liikunta ja urheilu olivat omaehtoisia juttuja, joihin suuntasin täysin oma-aloitteisesti. Moni harrastus alkoi siitä, että joku ystäväkin sitä harrasti. Vanhemmat ovat tukeneet harrastuksissa, ostaneet välineitä ja kuskailleet, mutta eivät ole koskaan painostaneet tippaakaan esimerkiksi jatkamaan kilpailua. Liikkuminen oli lapsena aina mielekästä ja kivaa puuhaa. Olen harrastanut 6-12-vuotiaana ainakin yleisurheilua, kilpahiihtoa, uimista, laskettelua, lentopalloa, ratsastusta ja suunnistusta. Teini-iässä kiinnostus kaikkeen paitsi lumilautailuun hiipui hetkeksi, mutta noin 15-16-vuotiaana aloin käydä jumpassa ja lenkkeillä säännöllisesti.

Lenkkeilystä ja juoksemisesta ylipäätään muodostui addiktio, pakkomielle ja lopulta myös loputon keino kuluttaa kaloreita, jotka olivat jo valmiiksi miinuksella. Kroppa huusi armoa, väsyneet ja energiaa huutavat lihakset eivät olisi enää jaksaneet askeltakaan. Vihasin ja rakastin juoksemista yhtä paljon. Usein saatoin jopa toivoa korkeaa kuumetta tai jopa jalan murtumista, jotta minun ei olisi ollut pakko lähteä juoksemaan. Jos lenkki jäi jostain syystä väliin, ruoskin itseäni henkisesti useita päiviä.

Parikymppisenä koin pakollisen pysähtyminen joutuessani syömishäiriön takia kahden kuukauden osastojaksolle. Sain ulkoilla valvotusti 2x15min, ja liikkumisen tuli olla rauhallista. Jopa liian vauhdikasta (=pakonomaista) keinutuolissa keinumista rajoitettiin, sillä se kulutti liikaa kaloreita. Silloin jotkut säännöt tuntuivat naurettavilta, mutta nyt ymmärrän ne. Kehoni oli jatkuvassa ylivireystilassa ja pahasti nälkiintynyt. Näytin valtavalta ihmistikkarilta, Klonkulta. Siltä ajalta ei ole juurikaan valokuvia.

Pahimman syömishäiriöjakson jälkeen aloin käydä kuntosalilla ja rakastuin. Rakastuin siihen tunteeseen, että jaksan nostaa valtavia painoja, hien ja endorfiinien virratessa. Kokeilin myös muutamaan otteeseen tanssillisia sekä aerobictunteja, mutta ne eivät tuntuneet samalla tavalla omilta. Terveisin kaksi vasenta jalkaa. Treenasin Jyväskylässä mahtavalla naistensalilla Vivianissa, jonne kaipaan yhä! Punttien nostelun lisäksi kävin toisinaan spinningissä. Salitreeniini kuului aina juoksu sekä treenin alussa että lopussa, ja saatoin toisinaan myös käydä juoksemassa ympäri Jyväsjärven puolikasta. 

Kuntosaliharrastus kasvatti lihasten lisäksi itseluottamusta. Se on myös aina ollut ainoa liikuntaharrastus, jossa pystyn tyhjentämään pääni täysin. Edes painon nouseminen ei enää haitannut, sillä tiesin sen johtuvan vain lihasmassan kasvamisesta, mikä oli hyvä juttu. Olen varma, että tervehenkinen salitreenaus on ollut yksi tärkeimpiä asioita paranemisprosessissani.

Toki addikti on aina addikti. Aika ajoin liikkuminen on lähtenyt lapasesta tavalla tai toisella. Tampereelle muutettuani, ennen ensimmäistä raskautta, kävin salilla jopa viisi kertaa viikossa. Painoin melkein kymmenen kiloa enemmän, mitä nyt, mutta rasvaprosenttini oli reippaasti alle kaksikymmentä. Söin paljon, mutta hyvin proteiinipitoista ja rasvatonta ruokaa. Treenaamisessa alkoi olla verenmaku suussa, vaikka mitään varsinaista tavoitetta minulla ei ollutkaan. Purin treeniin vain pahaa ahdistusta.

Ajattelin edelleen, etten ikinä voisi olla kokonaista viikkoa harrastamatta edes jotenkin hikiliikuntaa. Yksinkertaisesti räjähtäisin kappaleiksi joko ahdistuksen tai syyllisyyden takia. 

Oli järkytys herätä yhtäkkiä siihen, että en ole kahden ja puolen vuoden aikana juurikaan liikkunut säännöllisesti. Pikkukarhun kanssa tuli alkuun tehtyä säännöllisiä vaunulenkkejä, mutta uuden raskauden myötä ja nyt kaksilapsisessa arjessa nekin olivat jääneet. Olo oli koko ajan kehno, kroppa kuihtunut lihaksia myöten, eikä peruskunnossakaan ollut enää kehumista. Oli aika ottaa itseään niskasta kiinni. Lempeästi.

Nyt käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Easyfitillä toteuttamassa minulle räätälöityä saliohjelmaa. Se on ensisijaisesti omaa aikaa ja pään nollaamista, mutta myös peruskunnon kasvattamista ja ylläpitoa. Tavoitteena ei ole täydellinen kroppa, kaloreiden kuluttaminen tai pieni rasvaprosentti. Oikeastaan ainoa konkreettinen tavoite on saada takamukseen lisää lihasta, jotta pylly näyttäisi muhkeammalta. Aika tervehenkistä, vai mitä mieltä olette? ;)

Joudun silti tarkkailemaan itseäni, jotta treenaaminen ei menisi pakonomaiseksi puurtamiseksi. Yritän muistaan sen ilon ja onnen tunteen, mikä tuli ensimmäisen kunnollisen treenikerran jälkeen pitkästä aikaa. Yritän olla itselleni armollinen. Jos yksi viikko jää väliin, se ei kaada koko maailmaa. Yrjötautiviikko katkaisi hyvin alkaneen harrastuksen, mutta ensi viikolla pääsen taas nauttimaan omasta ajasta. Sali ei sieltä mihinkään katoa, ja pyllyäkin ehtii kasvattaa koko loppuelämän!

Blogihiljaisuus

Ei. En yksinkertaisesti ehdi ikinä postaamaan. Ehtisin kyllä tekemään lyhyitä postauksia vailla päätä ja häntää, koska "oma aika" ajoittuu nykyään klo 22 jälkeiseen aikaan, kun Pikkuleijona vihdoinkin suostuu unille. Pikkukarhu sen sijaan herää heti siinä klo 5 jälkeen, joten "oman ajan" käyttäminen ei ole kovin suotavaa. Yleensä olen kympin maissa niin silmät ristissä, että on ihan turha yrittää alkaa postata. Nostan hattua niille, ketkä jaksavat vielä öisin tehdä töitä/blogata/hoitaa asioita...

Masennus, Pikkuleijonan pulautteluvaiva sekä syli-/tissiriippuvuus, Pikkukarhun uhmailu sekä kaikki muu ovat kasautuessaan saaneet aikaan aika miellyttävän cocktailin. Ensiksi luovutin ruuanlaiton ja siivoamisen suhteen, sitten sen, että pääsisimme aamupäivisin ulkoilemaan. Päivät ovat olleet yhtä sinnittelyä ja hengissä selviämistä. Toisinaan en saa edes päivävaatteita päälleni, kun molemmat huutavat vuoron perään ja yhtä aikaa ja kakkaakin on vaipoissa jatkuvasti. Niin, ja Pikkuleijona yltä päältä puklussa.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja muutenkin säälittäväksi. Itsesäälin iskiessä vihaan itseäni vieläkin enemmän, sillä itsesääli on raivostuttavaa. Ei se auta mitään. Mutta vaikka kuinka tsemppaan itseäni, en saa tilannetta paremmaksi. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä organisoimaan, ja ammattinikin puolesta minun pitäisi osata ohjata ihmisiä arjessa, mutta... En ole ikinä tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Kyvyttömäksi. Avuttomaksi!

Kävin pari viikkoa sitten ryhmäneuvolassa, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä: yksi esikoisen saanut ja kaksi kahden lapsen äitiä. Heidän lapsillaan sattui olemaan suurin piirtein sama ikäero kuin meidän lapsilla. Terveydenhoitaja kehotti kertomaan, ketä olemme, ja jotain lapsista sekä miten menee. Nämä kahden lapsen äidit kertoivat molemmat, että hyvin on mennyt. Vauvat syövät ja nukkuvat hyvin, ei ole vatsavaivoja tai muutakaan. Esikoiset olivat kumpikin luonteeltaan hyvin rauhallisia, ja vaikka he olivatkin reagoineet vähän vauvan tuloon, niin mitään suurempaa uhmailua ei ole ollut havaittavissa.

Olin kateellinen. Oma vuoro ahdisti. Ja sitten kerroin, että meillä nyt on ollut vähän hankalaa ja haastavaa aikaa.

Ryhmän jälkeen pyysin terkkaria ottamaan hemoglobiinin, koska epäilin sen olevan noin miinus neljämiljoonaa. Eikä mitä, se oli edelleen huippuhyvä, kuten aina. Tuli siinä kuitenkin puheeksi tämä meidän arki. Terkkari oli huolissaan jaksamisestani, ja myönsinkin olevani aivan totaalisen loppu. Sanoin, että olisin ottanut asian puheeksi edellisellä neuvolakäynnillä, mutta en sitten päässyt sinne lainkaan.

Olin itse miettinyt perhetyön mahdollisuutta, ja sitä terkkari tarjosikin kysymättä. Sovittiin kuitenkin, että soitan perhetyöhön vasta tammikuussa, mikäli tilanne jatkuu yhtä hankalana miehen ísyysloman jälkeen. Nyt on kuitenkin vain kaksi täyttä työviikkoa ennen joulua, joten tilanne voi parantua sinä aikana.

Yritän ajatella positiivisesti. Pulauttelu saattaa mennä piankin ohi Pikkuleijonan kasvaessa. Ehkä ruokarytmikin muuttuu niin, ettei tissillä olla 2h välein päivisin. Hän alkaa ehkä viihtyä muuallakin kuin sylissä, tai edes kantorepussa/liinassa. Pikkukarhu kasvaa ja tottuu pikku hiljaa muuttuneeseen arkeen. Pottailu alkaa sujua. Raivarit jäävät vähemmälle. Saan itse lisää voimia, kun päivät muuttuvat pidemmiksi ja aurinko alkaa jälleen paistaa.

Mutta ennen sitä kaikkea pyrin priorisoimaan. Mitä sitten, vaikka koti on ihan kaaoksessa, kunhan siellä on turvallista ja kaikilla on puhdasta vaatetta päälle (helppo sanoa, mutta entäs jos pää ei kestä kaaosta?). Mitä sitten, vaikka ruokana olisikin välillä puolivalmisteita tai jopa eineksiä. Mitä sitten, vaikka viettäisimmekin pyjamapäiviä ja ulos lähdettäisiin vasta Miehen tultua töistä. Mitä sitten, vaikka Facebook vilkkuisi tuhatta vastaamatonta ja lukematonta viestiä ja blogiin kirjoittamattomuus tuntuisi ihmisten pettämiseltä ja harrastuksen hylkäämiseltä.

Parempi sekin, kuin jatkuvasti itkuun purskahteleva ja lamaantunut äiti, joka ei enää jaksa olla kiinnostunut mistään. Tai umpiväsynyt isä, joka nukahtaa rattiin ajaessaan töihin aamuvarhaisella...

Siksi blogihiljaisuus.

Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.

Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.

Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata

Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!

rv 23+3

Väsyttää, masentaa, väsyttää. Masentaa.

Tällä viikolla on ollut paljon kipeitä suppareita. Soitin niistä Taysiin eilen, kun neuvolassa ei ollut puhelinaikaa jonkun koulutuksen takia. Eipähän ne sieltä oikein osanneet kuin tarjota lepoa ja panadolia. Ei sillä, eivät nuo supparit nyt säännöllisiä ole olleet, mutta kovin kipeitä välillä. Liekö sitten tehneet jotain tuonne alakertaan... se selvinnee 17.6. neuvolassa viimeistään. Käyn kyllä tiistaina jättämässä kusipurkin, jotta voidaan poissulkea tulehdukset sun muut supistuksia usein aiheuttavat tekijät.

Niin, lepoa. Mitenkäs lepäät tuon Pikkukarhun kanssa? Siitä on tullut varsinainen vauhtihirmu! Ja painava sellainen. Olen kuitenkin 80% ajasta vastuussa Pikkukarhun hoitamisesta ja toki myös suurimmasta osasta kotihommia. Olen yrittänyt tehdä kaikki pakolliset jutut mahdollisimman ergonomisesti ja rauhallisesti, jotta ei ainakaan rasituksen takia alkaisi supistaa lisää. Ensi viikolla on neljä työpäivää, mutta ONNEKSI äitee tulee taas meille avuksi. En selviäisi mitenkään ilman hänen apuaan.

Pikkukarhu sentään jaksaa piristää ihanalla olemuksellaan päivittäin useampaan otteeseen. Ihana rakas Pikkukarhu <3

rv 23+1 ja ällötöllönapa!

5kk neuvola ynnä muuta

Tänään oli vihdoin Pikkukarhun 5kk neuvola, tosin ikäähän jo on 5,5kk. Vedettiin illalla hurjat veikkaukset Miehen ja pojan kummisedän kanssa siitä, paljonko on painoa sekä pituutta tällä kertaa. Kyllä äiti tietää! Painoveikkaukseni meni pieleen vain 30 grammalla! Jatkossa täytyy lyödä vetoa isoista summista...

Tällä kertaa poika ei loukkaantunut sydänjuuriaan myöten rokotusten takia. Pistettäessä alkoi toki huutoitkeä kuuppa punaisena, mutta rauhoittui todella nopeasti. Onneksi tajusin varata tutin lähelle! Mitään oireita ei ole vielä tullut, kuten ei tullut viimeksikään.

Niin, ne mitat:


2.5.12      52cm        3420g       32cm
3 vkoa     53,3cm     4020g       35,6cm
5 vkoa     55,3cm     4535g       37cm
6 vkoa     56,6cm     4925g       37,8cm
3kk         62cm         6410g       40cm
4kk         65cm         7200g       41,2cm
5,5kk      67,4cm      8165g       43cm

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että olen itse ollut viiden kuukauden iässä 6600g ja 62cm. Onneksi oma neuvolakortti on tallessa, vaikka ei niistä terkkarin/lääkärin harakanvarpaista otakaan mitään selvää... Meidän terkkari ei taaskaan paljon kirjoitellut: "valloittava vauva. Asiat kunnossa". Ööö. Pikkukarhu ei ensinnäkään ikinä hymyile neuvolassa, eikä varmasti juttele. Katselee vaan tätiä alta kulmain. Mitäpä sitä hymyilemään sellaiselle, joka tökkää piikkiä reiteen kerran kuussa! Ja ensimmäistä kertaa poika vierasti neuvolan tätiäkin tänään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olin tässä vähän aikaa sitten elämäni ensimmäisillä lastenvaatekutsuilla (Blingoa sekä Jonathania). Piti oikein Leppävirralle saakka lähteä, kun oli niin kova esittelijä siellä ;) Lupasin ja vannoin Miehelle, etten osta kuin yhden tietyn hatun pojalle talveksi. No, kuinkas sitten kävikään... rrrrrrakastuin Blingon housuihin! Päätin, että olen ansainnut parit mukavat housut itselleni, kun en ole uusia vaatteita pitkään aikaan hankkinut. Ostin sen hatunkin kyllä. Ja paidan pojalle... MUTTA NE OLI ALENNUKSESSA!

Hattu Jonathanilta

Blingo: Max Long Sleeve T Benson

Yogapantsut Blingolta

Pitkälahkeiset yogapantsut Blingolta

Kuvat piti lainata muualta, koska paita ja lyhyet pantsut ovat pesussa ja nuo pitkät vielä tulematta. Nuo molemmat yogahousut ovat aivan uskomattoman mukavat jalassa! Edelliset kotihousuni taisivat tulla tiensä päähän äskettäin. Niissä oli pieni reikä haaroissa, mikä ei näin kotioloissa haitannut... kunnes työnsin kiireessä jalan läpi siitä reiästä. Tuuletus pelaa nyt vähän liiankin hyvin. Perustelen ostoksiani myös sillä, että noilla "kotihousuilla" kehtaa lähteä muuallekin ;) Itse asiassa nuo pitkälahkeiset saattavat näyttää aika kivalta saappaiden kanssa! Voih, saisinpa ne ihanat Spiritin saappaat, mitä kuolasin Sokoksella kuukausi sitten...

Eikä tässä vielä kaikki! Löysin verkkokaupan alesta Brion lämpöpussin käytettäväksi vaunuihin. Kuosina miehekäs pinkki-kukallinen!

Kummisetä ja hänen vaimonsa toivat Pikkukarhulle tuliaisia Turkista ;)

Kun tulee jotain uutta, niin jotain on laitettava sitten etiäppäin. Pojan huoneessa odottaa kasakaupalla taas vaatteita, joita pitäisi pistää myyntiin tai kierrätykseen. Olisi vaan aikaa tehdä se. Hoitopöytäkin laitetaan menemään, tuskin sitä tulee käytettyä mahdollisella numero kakkosellakaan.

Ihan karsee väsymys. On aika kaivaa kynttilät, piikkimatto ja kirkasvalolamppu esille talviteloiltaan!

rv 10+1

Mitäs tässä Ritari Ässä.

Väsymys on vienyt sijaa pahoinvoinnilta. Lisäksi niska-hartia-selkäsäryt tuntuvat istuessa ja kävellessä, nice. Juurikasvu on kilometrin mittainen ja kipeitä patteja puskee naamaan.

Tyttö vie kuulemma äidiltään kauneuden. Silti minulla on edelleen poikaolo ;) Taitaa tulla tukkava kaveri, vanhan kansan mukaan pahoinvointi viittaa hiustenkasvuun.

Elämä on kutistunut sitkutteluun töissä sekä sohvalla makaamiseen kera Greyn anatomioiden. Itken melkein joka jaksossa. Sama homma X-factoryn kanssa, tunnen itseni totaaliseksi dorkaksi! Lauantaina meillä oli pippaloiset, kun pidettiin miehen synttärit (27v.) ja tuparit. Uskomatonta, millaista se ihmismassan pitämä meteli on, kun sitä kuuntelee selvinpäin! Oli kyllä hurjan mukavaa niinkin, vaikkakin loppuillasta jouduin lähtemään melkein heti pois lähipubista -kotiin oksentamaan.

Tänään tuli punertavaa vuotoa paperiin vessakäynnin yhteydessä. Se nosti verenpainetta, mutta ei niinkään saanut minua paniikkiin. Niin kauan, kun vuoto ei muutu runsaaksi kipujen kera, päätän luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, niin sitten sen on mentävä toisin. Piinapäiviä seuraavaan ultraa on vielä seitsemän. Onneksi ei sentään enempää! Kyseessä on siis nt-ultra, jossa mitataan sikiön niskaturvotusta. Verinäyte otettiin viime perjantaina.

"Varhaisraskauden yhdistelmäseulonta on ensisijainen tapa seuloa sikiön kromosomipoikkeavuuksia. Sitä varten tarvitaan tiedot äidin iästä, raskauden kestosta, äidin veren seerumin tiettyjen merkkiaineiden pitoisuuksista ja ultraäänitutkimuksessa mitatun sikiön niskaturvotuksen paksuudesta. Seulontaan tarvittava äidin verinäyte voidaan ottaa 9-11 raskausviikoilla ja ultraäänitutkimus, jossa niskaturvotus mitataan, tehdään 11-13 raskausviikoilla. Tulos seulonnasta saadaan vasta, kun verinäytteiden merkkiainemääritysten ja ultraäänitutkimuksen tulokset yhdistetään."

Maha ei ole kasvanut yhtään. Käytän edelleen ihan normaaleja vaatteita, tiukkojakin paitoja, mutta tuskin kukaan asiasta tietämätön mitään huomaa. Kaikesta huolimatta ostin jo kahdet Mama Liciouksen äitiyshousut huutonetistä. Toivottavasti niitä saa vielä käyttää...

Loppukevennyksenä kuva miehestäni vauvana. Itsehän olin kalju kuin Kekkonen kaksivuotiaaksi saakka, mutta hän taas...

Yhtä suloinen rehupää kuin nykyäänkin <3

Pahoinvointi...

on alkanut!

Häissä irvailin kaikille, että siinähän sitten halailette posliinia huomisaamuna, hää hää. Totuushan oli, että meikeläinen juoksi kovaa kyytiä aamupalan jälkeen yökkimään. Mitään ei tosin tullut ulos, mutta kuvottava olo jatkui koko illan. Ja tämän aamun. Ja päivän. Ja illan. Olin aivan räytynyt, kun pääsin töistä kotiin.

Häät olivat aivan mahtavat. Päätettiin sitten kertoa näille ihanille läheisille ystäville uutiset, niin ei tarvinnut selitellä alkoholittomuutta. Hauskaa oli, mutta loppuillasta aloin olla aivan tillintallintikkatanssii väsymyksestä. Lähdettiin jo ennen kahtatoista kotiin, mieskin oli koko illan kohtuu hyvässä hapessa ;)

Finnejä pukkaa. Jee. Meitsillä ei ole koskaan ollut kauhea näppyläinen naama, mutta nyt niitä tuntuu sikiävän mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Kivaa.

Itkettää. Kaikki. Kiukuttaa. Kaikki. Meinaa tehdä tiukkaa töissä, kun lapset eivät kuuntele ja ovat itsepäisiä. Tekisi mieli alkaa parkua henkensä edestä ja heittäytyä vatsalleen kiukuttelemaan. Toistaiseksi olen vain nieleskellyt ja laskenut kymmeneen. Hiiiiiitaaaaaaastiiii.

Lisääntyminen on nyt pop meidän ikäluokassa. Moni kaveri odottaa nyt, eikä kaikilla ole edes kyseessä esikoinen. Myös hääkutsuja on alkanut tippua postiluukusta. Se on oikeastaan ihanaa. On ihanaa, että saa aloittaa oman pesän rakentamisen ja perheeseen keskittymisen. En tarkoita sitä, ettenkö haluaisi tavata ystäviäni ja käydä ulkona. Tarkoitan vain, että pääpaino on kotielämässä. Sitä olen kaivannut jo monta vuotta.

Aiotaan hankkia perheenlisäystä ennen varsinaista perheenlisäystä! Tahdomme beaglevauvvan, josta isäntä saa koulutettua kaverin jänömetsälle. Itsehän olen hyvä räksyttämään metsästysreissulla, mutta noutajaksi minusta ei ole. Nyt etsitäänkin sitten toista narttua taloon... Toivottavasti pian löytyisi joku kelpo yksilö! :)

(...)

Varhaisultra yksityisellä 22.9.11. Hintaa en edes kysynyt, saati sitten kelakorvattavuutta. Ihan sama.

Väsyttää niin paljon, että pää irtoaa. Nukahdin tänään töissä kyykkyasentoon.

Ahistaa ja vituttaa ja nälättää.