Näytetään tekstit, joissa on tunniste kertominen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kertominen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Omituiset mitat & onnelliset isovanhemmat

Aloin siinä sitten torstaina illalla ultran jälkeen ihmettelemään, että onkohan tuo 5mm nyt varmasti oikea mitta. Se ei nimittäin todellakaan vastaa 7+2 viikkoista alkiota! 8. raskausviikolla sikiö on 9-14mm kokoinen. Iski kyllä suuri ahdistus ja huoli tästä asiasta! En ole voinut kuulla väärin, koska lausunnossa lukee sanatarkasti "CRL 5mm vastaa 7+2 RV".

No, itse ultrakuvissa lukee "CRL 1,15cm" ja "CRL 0,98cm". Jälkimmäisessä kuvassa myös laskettu aika oli siirtynyt 10.5.12. Voisikohan nyt olla niin, että tädillä on tosiaan mennyt puurot ja vellit siellä sekaisin? Koskapa nuo kuvien mitat kyllä vastaisivat hyvinkin näitä viikkoja. 

Viikonloppu meni ihanasti pienestä huolesta huolimatta. Matkustimme asuntoautolla tapaamaan vanhempiani miehen sekä appivanhempien kanssa. Oli melkoisen tukalat kolme tuntia istua autossa, kun yrjötti koko ajan. Oli minulla kassillinen eväitäkin mukana, ja niillä selvisinkin "jäämättä kiinni". Siinä sitten heti kättelyiden jälkeen istahdettiin iltapalapöytään kaikki yhes koos. Mies tyrkkäsi viskipullon pöydälle ja kuulutti: "siinä on vaareille viskiä, saa mummotkin ottaa". Kaikki muut vaan hymyilivät normaalisti, paitsi meidän iskä tokaisi: "jaahas, arvonimi sitten muuttui!" Mies vielä täsmensi: "ja odottavat äidit ei sitten ota..." Siinä vaiheessa meidän äiteenkin lamppu syttyi ja minä nostin ultrakuvan esille. Olivat kyllä ihan puulla päähän lyötyjä, varsinkin anoppi oli ihan hiljaa vaan. Aluksi luulin, että hän ei nyt oikein tykännytkään, mutta oli vaan ollut niiiiiin hämmentynyt :) "Vaarit" sitten hipsivätkin yhdessä saunomaan viskipullo kainalossaan. Tulevat isovanhemmat olivat siis todella innoissaan, vaikka aluksi meitä vähän pelottikin heidän reaktionsa... appiukko varsinkin oli selkeästi liikuttunut.

Ennen reissua kävimme myös katsomassa miehen mummua sairaalassa. Hän on jo yli 80v. Kerroimme raskaudesta, jolloin hän vain käänsä päänsä pois ja sanoi "en tykkää yhtään. Te ette ehdi mennä vielä naimisiin ennen lapsen syntymää". Tuntuihan se vähän kurjalta, mutta tämä mummu onkin hyvin uskonnollinen. Mummu lisäsi vielä, että "kyllähän minä sen tiesin, että siinä niin käy. Ette te malta olla, kun häihinkin on niin pitkä aika vielä". Mummu ilmeisesti luuli, että noudatamme ei-seksiä-ennen-avioliittoa -linjaa. Juu, tuota...

Oma mummoni otti tiedon vastaan hyvin tyynesti ja totesi "no, teillä sitten onnistui!" Tässä hän viittasi selkeästi siihen, ettei oma äitini kyennyt saamaan minua kovin nopeasti. Mummo oli selkeästi iloinen meidän puolestamme. Nyt kyllä saattaa koko kylä kuulla tästä asiasta, mummo kun on puhuvaista sorttia...

Viikonloppuna onnistuin sekä syömään kokonaisen pitsan kahden päivän aikana (jee!) että näkemään neljä ihanaa ystävääni! Kolme heistä kävi meillä kylässä mukeloidensa kanssa ja olihan se aika ihanaa. Voi, kun voisi tavata useamminkin! Ystäväni 2,5 vee neitokainen hurmasi energiallaan ja hurpatuksellaan koko porukan aivan täysin. Tuntuu, että reissu piristi hurjasti, vaikka olo olikin koko ajan aika kaamea. Kiitos teille, rakkaat ystäväni <3

Sitä olisi kai valmistauduttava uuteen työviikkoon, joka sisältää mm. vanhempainillan, käynnin psykan polilla lääkärillä, työporukan illanvieton sekä Ideaparkkeilua kaason kanssa hääjutuissa. Huuuuuuuuh huuh.

Kyllä sieltä jotain punkee, vaikka maha on normaalistikin melekonen pallo:

rv 7+4? eli 23.9.11


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Hanuri kasvaa kiinni sohvaan

Armas avomieheni kehtasi naureskella minulle päin naamaa pahoinvointiaallokossa vaikeroidessani. "Miksi kukaan ei varoittanut etukäteen miten kamalaa tämä raskausaika on?!?!" ei herättänyt sympatian tunteita miehessäni. Kukaan ei oikeasti kertonut, miten vammauttavaa tämä on!

Olen nyt maannut/istunut perjantaista klo 16.15 saakka sohvalla. Nyt on sunnuntai. Huvitteluun on kuulunut lukemattomien lehtien läpikäyminen (Meidän Perhe, Me Naiset, Vauva, Kaksplus, Häät...) sekä televentterin tuijottaminen (muutama katsomisen arvoinen ohjelma). Netissä olen jaksanut roikkua pieniä pätkiä kerrallaan. Pari tuntia sitten kokosin kaikki supervoimani, ja lähdimme kävellen Praismaan eli Prismaan. Matkaahan on se kilometrin verran, mutta tuskin päästiin puolta kilsaa pidemmälle, kun tunsin jo kuolevani. Kävelyvauhtimme oli etanamaista normaaliin singerin-ompelukone-kävelytahtiini verrattuna. Raitis ilma ei enää helpottanut.

Olo on koko ajan sellainen, että kuvottaa. Mikään ruoka ei oikein maistu. Olen kuitenkin väkisin syönyt tasaisin väliajoin, mutta huonous iskee sen siliän tien, kun viimeinen pala paahtoleipää katoaa kitaani. Kertaakaan en ole vielä oksentanut, onneksi.

Kaipaan ihan hirveästi liikuntaa ja tekemistä! Olin toiveikkaana suunnitellut, että kävisin lauantaina koluamassa kirppareita keskustassa, mutta enhän minä mihinkään uskaltanut lähteä. Koko viikonloppu tuntuu menneen harakoille, paitsi että olen tietenkin saanut levättyä paljon.

Pohdiskelin äsken, josko lääkkeiden vähentämisestä ja lopettamisesta olisi näin jälkijunassa tullut vieroitusoireita. Cipralexin lopettaminen on aikoinaan aiheuttanut huonoa oloa ja huimausta. Tällaista oloa ei kyllä ole ollut ikänä. YÖH.

Onneksi huomenna on edessä jotain mukavaakin, nimittäin ensimmäinen neuvola! Ihan hullua, vastahan sinne soitin ja varasin ajan! Ja torstaina on sitten se yksityinen ultra! Ja perjantaina lähdetään tutustuttamaan miehen vanhempia omiin vanhempiini! Iiiih! Jos ultrassa on kaikki hyvin, kerrotaan sitten heti perjantaina tuleville isovanhemmille. Ollaan mietitty jotain kieroa tapaa ilmaista tämä asia, koska pelkkä töksäyttäminen tuntuu tyhmältä.

Ja mitä muuta hyvää tässä päivässä on? No tietenkin se, että meille tuli uusi perheenjäsen! Nimittäin PlaysStation kolomonen Singstar -vermeillä ja suomihitit -pelillä! Tästä se lähtee, koko perheen yhteinen harrastus nimittäin ;)

P.s Mies toi reissusta tuliaisiksi taivaallisen ihanaa Milkan maitosuklaata ja MINÄ EN KYKENE SYÖMÄÄN SITÄ! BUHUU!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Pahoinvointi...

on alkanut!

Häissä irvailin kaikille, että siinähän sitten halailette posliinia huomisaamuna, hää hää. Totuushan oli, että meikeläinen juoksi kovaa kyytiä aamupalan jälkeen yökkimään. Mitään ei tosin tullut ulos, mutta kuvottava olo jatkui koko illan. Ja tämän aamun. Ja päivän. Ja illan. Olin aivan räytynyt, kun pääsin töistä kotiin.

Häät olivat aivan mahtavat. Päätettiin sitten kertoa näille ihanille läheisille ystäville uutiset, niin ei tarvinnut selitellä alkoholittomuutta. Hauskaa oli, mutta loppuillasta aloin olla aivan tillintallintikkatanssii väsymyksestä. Lähdettiin jo ennen kahtatoista kotiin, mieskin oli koko illan kohtuu hyvässä hapessa ;)

Finnejä pukkaa. Jee. Meitsillä ei ole koskaan ollut kauhea näppyläinen naama, mutta nyt niitä tuntuu sikiävän mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Kivaa.

Itkettää. Kaikki. Kiukuttaa. Kaikki. Meinaa tehdä tiukkaa töissä, kun lapset eivät kuuntele ja ovat itsepäisiä. Tekisi mieli alkaa parkua henkensä edestä ja heittäytyä vatsalleen kiukuttelemaan. Toistaiseksi olen vain nieleskellyt ja laskenut kymmeneen. Hiiiiiitaaaaaaastiiii.

Lisääntyminen on nyt pop meidän ikäluokassa. Moni kaveri odottaa nyt, eikä kaikilla ole edes kyseessä esikoinen. Myös hääkutsuja on alkanut tippua postiluukusta. Se on oikeastaan ihanaa. On ihanaa, että saa aloittaa oman pesän rakentamisen ja perheeseen keskittymisen. En tarkoita sitä, ettenkö haluaisi tavata ystäviäni ja käydä ulkona. Tarkoitan vain, että pääpaino on kotielämässä. Sitä olen kaivannut jo monta vuotta.

Aiotaan hankkia perheenlisäystä ennen varsinaista perheenlisäystä! Tahdomme beaglevauvvan, josta isäntä saa koulutettua kaverin jänömetsälle. Itsehän olen hyvä räksyttämään metsästysreissulla, mutta noutajaksi minusta ei ole. Nyt etsitäänkin sitten toista narttua taloon... Toivottavasti pian löytyisi joku kelpo yksilö! :)