sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Aloittamisen vaikeus

Kärsin vaikeudesta aloittaa asioita. Se liittyy osittain epäonnistumisen pelkoon, jonka tunnistan ja tunnustan. Se vie tietyllä tavalla iloa niistäkin asioista, joiden kuuluisi olla rentouttavia ja mukavia, kuten bloggaaminen. Olen huomannut, että jopa välttelen blogitekstin aloittamista, sillä rimani on niin korkealla. Aloittaessani blogia en miettinyt moisia, sillä kirjoittelin lähinnä omaksi ja läheisteni iloksi. Mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän painetta ja tietynlaista vastuuta. Näin ainakin koen.

Tyhmää.

Pääni pursuaa erilaisia ideoita, mutta ne jotenkin latistuvat päästessään julkaistavaksi saakka. Ehkä hion tekstejäni, kunnes niistä katoaa persoonallisuus? Tai ehkä olen vain kurkkuani myöten täynnä kaikkea lapsiin liittyvää...

Olen aina ollut sellainen kirjoittaja, joka antaa tekstin soljua paperille tai näytölle, lukematta joskus lainkaan lopputulosta. Opiskeluaikoinakin kirjoitin esseepaperit täyteen tekstiä, mutten kyennyt enää lukemaan niitä läpi. Piti vain toivoa, ettei väliin olisi lipsahtanut mitään suurempia typeryyksiä. Jos olisin nimittäin alkanut lukea niitä läpi, olisin panikoinut ja kumittanut puolet pois. Saatan nykyäänkin jäädä pohtimaan jotain yksittäistä lausetta ja sen rakennetta pitkäksi aikaa. Usein poistan koko lauseen, jos en saa sitä kuulostamaan oikealta. Monta hyvää juttua on jäänyt kertomatta, kun en ole omasta mielestäni osannut ilmaista itseäni oikein.

Osasyynä on toki sekin, että olen oikeasti vähän kyllästynyt kaikkeen kotiäitiyteen liittyvään. En tietenkään lapsiini, mutta kaikkiin oheistuotteisiin. Tunnistan saman ilmiön siltä ajalta, kun Pikkukarhu oli abauttiarallaa samanikäinen. Tosin silloin alkoi odotusaika alusta, ja pyörä pysyi pyörimässä. Nyt _ei_ole_tulossa_ odotusaikaa, vaan asennoitumista kahden taaperon perheeseen ja mahdolliseen töihin lähtöön. Oman elämän löytymiseen uudestaan.

Olen todella hukassa. Yli kaksi vuotta on mennyt jonkinlaisessa sumussa, ja nyt pitäisi pikku hiljaa löytää itsensä uudelleen. Toki sitä on aikuistunut ja muuttunut muutenkin kahden lapsen myötä, mutta en silti haluaisi kalkkeutua ihan täysin. Tunnen itseni tällä hetkellä vanhaksi, väsyneeksi ja huumorintajuttomaksi kurppanaksi.

Eipä mulla muuta. Pitkästä aikaa ennaltasuunnittelematon pika-avautuminen, jota en aio edes oikolukea. HAH!


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Iloiset pikku pillerit

Masennukseen ja moniin muihinkin mielialahäiriöihin määrätään usein mielialalääkkeitä. Hyvin moni suomalainen on tutustunut onnellisuuspillereihin jossain elämänsä vaiheessa, sillä olemmahan tunnetusti perin synkkyyteen taipuvaista kansaa, ja lääkkeitä määrätään melko kevytkenkäisesti. Itse uskon vahvasti neuropsykologiaan ja siihen, että osa masentuneisuudesta johtuu pelkästään aivojen välittäjäaineiden häiriöistä, joka korjaantuu lääkehoidolla. Osa taas johtuu ihmisen omista kyvyistä hallita ja sietää stressiä sekä omista toiminta- ja ajatusmalleista. Mielenterveyshäiriöissä perimällä on oma osansa sopassa, mutta myös ympäristö sekä elämäntapahtumat vaikuttavat niiden muodostumiseen.

Oli niin tai näin, niin ihmisten syyllistäminen omasta sairastumisestaan on näissä tapauksissa täysin turhaa, jopa haitallista. Itse en ole kokenut negatiivista syyllistävää asennetta, mutta sellaista on paljon. Se voi myös olla eräänlaista hyväntahtoista ja kannustavaa, kuten "ulkoilisit enemmän" tai "ajattelisit positiivisemmin" tai "söisit enemmän d-vitamiinia". Totta sekin, mutta yleensä mielenterveysongelmien syyt ovat paljon ruokavaliota tai liikuntatottumuksia syvemmällä.

Olen syönyt mielialalääkkeitä lähes puolet elämästäni. Ensimmäinen resepti määrättiin paniikkihäiriökohtauksiin ollessani noin 14-vuotias. Jo silloin se oli Cipralex tai vastaava essitalopramia sisältävä lääke. Vuosien aikana olen aloittanut ja lopettanut samaisen lääkkeen kerta toisensa jälkeen, diagnoosien vaihdellessa masennuksesta sekamuotoiseen masentuneisuus- ja ahdistuneisuushäiriöön sekä epätyypilliseen laihuushäiriöön. Myöhemmin diagnoosini on tarkentunut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypiksi, josta ei koskaan voi parantua, mutta oikealla lääkehoidolla ja elintavoilla sairaudessa voidaan saada hyvä hoitotasapaino. Näin ollen jossain vaiheessa mukana oli myös tasaavana lääkkeenä Ketipinor, joka teki minusta lähinnä zombin. Pärjään onneksi melko hyvin ilman tasaavaa lääkitystä, sillä oikeilla elintavoilla (ei alkoholia juuri ollenkaan, säännölliset yöunet) hypomaaniset kohtaukset pysyvät poissa tai tulevat hyvin lievinä ja harvoin.

Ilman minkäänlaista lääkitystä kärsin eniten masennusjaksoista (jotka yleensä vaihtelevat keskivaikeasta vaikeaan) sekä jatkuvasta ahdistuksesta. Olen muiden silmissä hyvin toimintakykyinen, iloinen ja sosiaalinen. Päänsisäinen kamppailu ei välttämättä näy ulospäin, ainakaan vieraille. Ahdistus ei hellitä hetkeksikään: se puristaa ja kuristaa, tuntuu möykkynä sisällä. Itse reagoin siihen tekemällä asioita. Siivoamiseni saattaa mennä pakko-oireisen puolelle. En pysty olemaan kauaa paikallani, koska ahdistus kävisi hallitsemattomaksi. Välillä tuntuu, ettei lepoa saa edes yöllä, sillä kehoni on jatkuvassa jännitystilassa. Olen kärsinyt tästä lapsesta saakka.

Raskausaika on yleensä ollut jonkinlaista suvantovaihetta oireilusta. Se on ehkä luonnon oma tapa suojella syntymätöntä lasta, pitämällä äiti hormoneilla suhteellisen järjissään. Pikkukarhusta söin Cipralexia puoliväliin raskautta, mutta ennen Pikkuleijonan odotusta lopetin hyvissä ajoin. Ehdin lasten välillä jo aloittaa lääkityksen, sillä vointini huononi nopeasti Pikkukarhun syntymän jälkeen. 

Ja niin kävi myös tällä kertaa. Yritin tehdä kaikkeni: kiinnittää huomiota toiminta- ja ajatusmalleihini, nukkua ja syödä hyvin, rentoutua mahdollisuuksien mukaan, syödä tarpeeksi d-vitamiinia, kalaöljyjä ja niin edelleen. Kävin ja käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa neuvolapsykologilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Olo huononi kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä. Jos olikin yksi parempi päivä, seurasi sitä toinen aikaisempaa hirveämpi. Olin järkyttävän uupunut, iloton, ärtyisä ja lyhytpinnainen. Teki mieli itkeä koko ajan, mutta en kyennyt itkemään lainkaan. En enää tunnistanut itseäni. Pahimmissa olotiloissa sanoin, että haluan antaa lapset pois, jotta heidän ei tarvitsisi olla tällaisen äidin kanssa.
Olin nähkääs päättänyt, etten aloita lääkkeitä imetyksen aikana. Niiden luvataan olevan turvallisia raskauden sekä imetyksen aikana, mutta olen silti halunnut pelata varman päälle. Nyt oli kuitenkin tehtävä valinta. Lääkkeet? Imetys? Lääkkeet ja imetys? Lääkkeet, muttei imetystä? Mikä on paras ratkaisu itselle, lapselle, koko perheelle?

Puntaroin pitkään vaihtoehtoja. Hyviä ja huonoja puolia. Riskejä ja mahdollisuuksia. Kirjoitin asiasta Facebookin imetystukiryhmään kuullakseni kokemuksia ja soitin teratologiseen tietopalveluun varmistaakseni vielä puolueettomasta lähteestä lääkkeiden turvallisuuden. 

Aloitin lääkityksen (Escitalopram Actavis). Jatkan imetystä. Yritän luottaa lääkäreihin ja tutkimuksiin lääkkeestä. Annostus on vain 5mg päivässä, josta hyvin pieni osa kulkeutuu maidon mukana lapseen. Masentuneen ja ahdistuneen äidin vaikutus vauvaan ja taaperoon on paljon, paljon suurempi. Kun voin huonosti, heijastuu se koko perheen vointiin ja dynamiikkaan. Imetyksen hyöty on luultavasti tässä suhteessa suurempi, mitä lääkemäärästä tuleva mahdollinen haitta. Teratologisen tietopalvelun mukaan Pikkuleijonan kokoisen vauvan elimistö pystyy jo hyvin käsittelemään sen lääkemäärän, mitä maidossa mahdollisesti kulkeutuu.

Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä. Lääke auttaa pääsemään pahimmasta yli helpottaen oireita. Pää selkenee usvasta, ja on taas helpompaa ajatella asioita rationaalisesti. Lääke ei kuitenkaan yksinään riitä: on tärkeää pureutua itse ongelmaan. Monissa potilastapauksissa riittäisi varmasti pelkkä keskusteluavun tarjoaminen, mutta se ei nykyresursseilla liene mahdollista. Harmi. Minä olen käsitellyt ongelmiani vuosikaudet, milloin psykiatrian poliklinikoilla, milloin osastohoidossa, milloin psykoterapiassa. Psykoterapiaa aion jatkaa, sillä kävin siellä vain vuoden aikoinaan. Siitä oli selvästi hyötyä, mutta vuosi ei riittänyt mihinkään.

Oloni on kohentunut huomattavasti lääkkeen aloittamisen jälkeen. Ahdistus helpotti muutamassa vuorokaudessa, enkä ole enää saanut paniikkikohtauksia. Mielialakin on kohonnut hieman. Aloituksesta seuraavat sivuvaikutukset ovat onneksi jääneet lieviksi, tunsin vain pientä kuvotusta ensimmäisillä viikoilla sekä satunnaista huimausta. Pelkäsin kovia ahdistuneisuuskohtauksia, joita minulle on joskus aiemmin tullut lääkkeitä aloittaessani, mutta niitä ei onneksi tullut. Pysyvänä sivuvaikutuksena on suun kuivuminen ja käynnistymisvaikeudet aamuisin. Olen normaalia väsyneempi, mutta se menee ohi parissa tunnissa. Pikkuleijonalla en ole huomannut mitään oireita.

Annostuksen nostaminen ylläpitotasolle (10mg tai 15mg) tapahtunee sitten, kun imetys vähenee ratkaisevasti tai loppuu kokonaan. En haluaisi imettää enää isomman annostuksen aikaan, vaikka siitäkään ei pitäisi olla mitään haittaa. Toistaiseksi pärjään tälläkin.

Kaikesta huolimatta tunnen syyllisyyttä ratkaisustani. Jos en ottaisi lääkettä, tuntisin syyllisyyttä siitäkin. Jos lopettaisin imetyksen, sama homma. Kuten monissa lapsiin liittyvissä asioissa, ei tässäkään osaa koskaan tehdä täysin oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt pystyn nauttimaan täysillä lasten kanssa olosta, olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan aidosti siitä, miten ihania he ovat. Sen ajatuksen varaan yritän nyt tukeutua.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Voiderakkaus

Minun on pitänyt jo aikaa sitten hehkuttaa teille tätä tuotetta, josta on tullut lempparini ylitse muiden:

Mádaran pihlaja Daily Defence -voide!

Luomu pihlajanmarja- ja pihlajanmarjaöljyuutetta sisältävä voide on kehitetty yhteistyössä Kemikaalicocktail -blogin kirjoittaja Noora Shinglerin kanssa. Pihlajiahan meillä täällä Suomessa riittää, joten on ollut mainio veto valjastaa tämä c-vitamiinipommi kosmeettiseen käyttöön. Pihlajanmarjauutteella on myös ihoa kiinteyttäviä, tulehduksenvastaisia ja antioksidanttisia vaikutuksia

Tuote on täysin vegaaninen, sillä tehokosteuttajana käytetään sheavoita hunajan sijaan. Se on myös Ecocert -sertifioitu.

Pihlaja DD -voide on oikea yleismies Janhunen rasva- ja voidemaailmassa! Monikäyttöisempää saa nimittäin hakea: tämä menee niin huulirasvana, käsirasvana, kasvovoiteena, halkeilleisiin kantapäihin, vauvan iholle... Harvoin löytyy sellainen voide tai rasva, joka riittää kosteuttamaan rutikuivat, halkeilleet käteni, mutta imeytyy kuitenkin salamannopeasti jättäen myös kasvot ihanan mattapintaisiksi. Kannan tätä mukanani kaikkialle, jottei tarvitsisi roudata useampia erilaisia rasvoja mukana.

Ostin ensimmäisen putelini Sokokselta jo aikaa sitten, mutta sitä on yhä jäljellä. Olen lätrännyt sitä ahkerasti käsiini viime aikoina, sillä niihin on tullut paha ihottuma jatkuvan pyllyjenpesun sekä hanskoitta ulkona olon takia. Olen ollut yllättynyt siitä, miten riittoisa tämä tuote on ollut! Hinta nimittäin hieman kirpaisi alkuun, mutta tuote on sittemmin osoittautunut täysin hintansa arvoiseksi.

Ja yksi tärkeimmistä asioista: voide tuoksuu huumaavan hyvältä! En yleensä pidä oikein minkäänlaisista tuoksuvista voiteista tai rasvoista, mutta tätä tekisi mieli nuuhkutella koko ajan. Ehkä vähän maistaakin...

Jos jotain kritiikkiä täytyy keksiä, niin tuubista voisi saada isommankin version. Silloin pientä purtiloa voisi kuljettaa mukana ja ison jättää asustelemaan kylppäriin kokovartalorasvausta varten.

Suosittelen!

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Apinaeväs eli myslipatukka sormiruokailijalle

Sormiruokailevan vauvan kanssa joutuu välillä pohtimaan niin kutsuttuja reissueväitä. Mikä olisi suhteellisen siistiä syödä ja helppo ottaa mukaan? Tai mikä olisi helppo ja nopea aamupala?

No apinaeväs tietenkin!

Tämä resepti on ilmeisesti lähtöisin Facebookin sormiruokailijat -ryhmästä. Helppoa ja nopeaa sormiruokaa, joka muuntuu myös mukavasti isommalle lapselle tai aikuisellekin sopivaksi välipalaksi:

Apinaeväs

1 banaani
1tl öljyä
kaurahiutaleita
ceyloninkanelia*

Muussaa banaani haarukalla mössöksi. Sekoita joukkoon öljy, kaneli* sekä kaurahiutaleita (jotka voi hienontaa tehosekoittimella tai antaa olla hiutaleina), kunnes seoksesta tulee taikinamaista. Muotoile uunipellille patukoiksi ja paista 200 asteessa 15 minuuttia.

* HUOM! Tavallista kanelia ei suositella lapsille sen sisältämän myrkyllisen kumariinin tähden. 


Matkalla uuniin!


Tein apinaevästä tänään ensimmäistä kertaa: Pikkuleijonalle kokeeksi kolme patukkaa ilman kanelia, koska unohdin ostaa ceylonia, sekä kolme patukkaa boostattuna kaikilla kivoilla extrajutuilla: kuorituilla seesaminsiemenillä, pieneksi rouhituilla luomumanteleilla, luomurusinoilla sekä karpalojauheella. Manteleiden ja siementen takia herkkupatukat jäävät toistaiseksi Pikkuleijonalta syömättä. Seuraavaan erään ajattelin ujuttaa mustikoita pakkasesta!

Huippulöytö Sokokselta! Kotimaista karpalojauhetta. Yksi teelusikallinen vastaa yhtä desiä tuoreita marjoja. Meillä oli vastaavaa mustikkanakin, mikä oli enemmän lapsen makuun. Tällä saa nopeasti potkua esimerkiksi jugurttiin tai aamupuuroon, eikä tarvitse alkaa sulattaa marjoja pakkasesta.


Apinoille evästä! Patukat jäivät sopivan pehmeiksi pienelle sormiruokailijalle, mutta pysyvät kuitenkin hyvin kasassa käteen otettaessa. Ja on muuten hyvää!