Kärsin vaikeudesta aloittaa asioita. Se liittyy osittain epäonnistumisen pelkoon, jonka tunnistan ja tunnustan. Se vie tietyllä tavalla iloa niistäkin asioista, joiden kuuluisi olla rentouttavia ja mukavia, kuten bloggaaminen. Olen huomannut, että jopa välttelen blogitekstin aloittamista, sillä rimani on niin korkealla. Aloittaessani blogia en miettinyt moisia, sillä kirjoittelin lähinnä omaksi ja läheisteni iloksi. Mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän painetta ja tietynlaista vastuuta. Näin ainakin koen.
Tyhmää.
Pääni pursuaa erilaisia ideoita, mutta ne jotenkin latistuvat päästessään julkaistavaksi saakka. Ehkä hion tekstejäni, kunnes niistä katoaa persoonallisuus? Tai ehkä olen vain kurkkuani myöten täynnä kaikkea lapsiin liittyvää...
Olen aina ollut sellainen kirjoittaja, joka antaa tekstin soljua paperille tai näytölle, lukematta joskus lainkaan lopputulosta. Opiskeluaikoinakin kirjoitin esseepaperit täyteen tekstiä, mutten kyennyt enää lukemaan niitä läpi. Piti vain toivoa, ettei väliin olisi lipsahtanut mitään suurempia typeryyksiä. Jos olisin nimittäin alkanut lukea niitä läpi, olisin panikoinut ja kumittanut puolet pois. Saatan nykyäänkin jäädä pohtimaan jotain yksittäistä lausetta ja sen rakennetta pitkäksi aikaa. Usein poistan koko lauseen, jos en saa sitä kuulostamaan oikealta. Monta hyvää juttua on jäänyt kertomatta, kun en ole omasta mielestäni osannut ilmaista itseäni oikein.
Osasyynä on toki sekin, että olen oikeasti vähän kyllästynyt kaikkeen kotiäitiyteen liittyvään. En tietenkään lapsiini, mutta kaikkiin oheistuotteisiin. Tunnistan saman ilmiön siltä ajalta, kun Pikkukarhu oli abauttiarallaa samanikäinen. Tosin silloin alkoi odotusaika alusta, ja pyörä pysyi pyörimässä. Nyt _ei_ole_tulossa_ odotusaikaa, vaan asennoitumista kahden taaperon perheeseen ja mahdolliseen töihin lähtöön. Oman elämän löytymiseen uudestaan.
Olen todella hukassa. Yli kaksi vuotta on mennyt jonkinlaisessa sumussa, ja nyt pitäisi pikku hiljaa löytää itsensä uudelleen. Toki sitä on aikuistunut ja muuttunut muutenkin kahden lapsen myötä, mutta en silti haluaisi kalkkeutua ihan täysin. Tunnen itseni tällä hetkellä vanhaksi, väsyneeksi ja huumorintajuttomaksi kurppanaksi.
Eipä mulla muuta. Pitkästä aikaa ennaltasuunnittelematon pika-avautuminen, jota en aio edes oikolukea. HAH!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun jätät viestin!