lauantai 24. toukokuuta 2014

Ikiliikkuja

Liikunta ja urheilu ovat aina olleet osa elämääni. Niiden merkitys on aika ajoin ollut korostunut, joskus jopa liikaakin. Sitten on myös tullut vastaan ajanjaksoja, jolloin en ole liikkunut lainkaan kuntoilumielessä. En olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen/lasten saamisen myötä liikkuminen kuihtuisi lähes olemattomiin, kun taustalla on ollut paha liikunta-addiktio. Luultaavasti tauko oli kuitenkin tarpeen,varsinkin psyykkisellä tasolla. Huomasin kuitenkin pian, etten kykene olemaan täysin ilman (hiki)liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Lapsena liikunta ja urheilu olivat omaehtoisia juttuja, joihin suuntasin täysin oma-aloitteisesti. Moni harrastus alkoi siitä, että joku ystäväkin sitä harrasti. Vanhemmat ovat tukeneet harrastuksissa, ostaneet välineitä ja kuskailleet, mutta eivät ole koskaan painostaneet tippaakaan esimerkiksi jatkamaan kilpailua. Liikkuminen oli lapsena aina mielekästä ja kivaa puuhaa. Olen harrastanut 6-12-vuotiaana ainakin yleisurheilua, kilpahiihtoa, uimista, laskettelua, lentopalloa, ratsastusta ja suunnistusta. Teini-iässä kiinnostus kaikkeen paitsi lumilautailuun hiipui hetkeksi, mutta noin 15-16-vuotiaana aloin käydä jumpassa ja lenkkeillä säännöllisesti.

Lenkkeilystä ja juoksemisesta ylipäätään muodostui addiktio, pakkomielle ja lopulta myös loputon keino kuluttaa kaloreita, jotka olivat jo valmiiksi miinuksella. Kroppa huusi armoa, väsyneet ja energiaa huutavat lihakset eivät olisi enää jaksaneet askeltakaan. Vihasin ja rakastin juoksemista yhtä paljon. Usein saatoin jopa toivoa korkeaa kuumetta tai jopa jalan murtumista, jotta minun ei olisi ollut pakko lähteä juoksemaan. Jos lenkki jäi jostain syystä väliin, ruoskin itseäni henkisesti useita päiviä.

Parikymppisenä koin pakollisen pysähtyminen joutuessani syömishäiriön takia kahden kuukauden osastojaksolle. Sain ulkoilla valvotusti 2x15min, ja liikkumisen tuli olla rauhallista. Jopa liian vauhdikasta (=pakonomaista) keinutuolissa keinumista rajoitettiin, sillä se kulutti liikaa kaloreita. Silloin jotkut säännöt tuntuivat naurettavilta, mutta nyt ymmärrän ne. Kehoni oli jatkuvassa ylivireystilassa ja pahasti nälkiintynyt. Näytin valtavalta ihmistikkarilta, Klonkulta. Siltä ajalta ei ole juurikaan valokuvia.

Pahimman syömishäiriöjakson jälkeen aloin käydä kuntosalilla ja rakastuin. Rakastuin siihen tunteeseen, että jaksan nostaa valtavia painoja, hien ja endorfiinien virratessa. Kokeilin myös muutamaan otteeseen tanssillisia sekä aerobictunteja, mutta ne eivät tuntuneet samalla tavalla omilta. Terveisin kaksi vasenta jalkaa. Treenasin Jyväskylässä mahtavalla naistensalilla Vivianissa, jonne kaipaan yhä! Punttien nostelun lisäksi kävin toisinaan spinningissä. Salitreeniini kuului aina juoksu sekä treenin alussa että lopussa, ja saatoin toisinaan myös käydä juoksemassa ympäri Jyväsjärven puolikasta. 

Kuntosaliharrastus kasvatti lihasten lisäksi itseluottamusta. Se on myös aina ollut ainoa liikuntaharrastus, jossa pystyn tyhjentämään pääni täysin. Edes painon nouseminen ei enää haitannut, sillä tiesin sen johtuvan vain lihasmassan kasvamisesta, mikä oli hyvä juttu. Olen varma, että tervehenkinen salitreenaus on ollut yksi tärkeimpiä asioita paranemisprosessissani.

Toki addikti on aina addikti. Aika ajoin liikkuminen on lähtenyt lapasesta tavalla tai toisella. Tampereelle muutettuani, ennen ensimmäistä raskautta, kävin salilla jopa viisi kertaa viikossa. Painoin melkein kymmenen kiloa enemmän, mitä nyt, mutta rasvaprosenttini oli reippaasti alle kaksikymmentä. Söin paljon, mutta hyvin proteiinipitoista ja rasvatonta ruokaa. Treenaamisessa alkoi olla verenmaku suussa, vaikka mitään varsinaista tavoitetta minulla ei ollutkaan. Purin treeniin vain pahaa ahdistusta.

Ajattelin edelleen, etten ikinä voisi olla kokonaista viikkoa harrastamatta edes jotenkin hikiliikuntaa. Yksinkertaisesti räjähtäisin kappaleiksi joko ahdistuksen tai syyllisyyden takia. 

Oli järkytys herätä yhtäkkiä siihen, että en ole kahden ja puolen vuoden aikana juurikaan liikkunut säännöllisesti. Pikkukarhun kanssa tuli alkuun tehtyä säännöllisiä vaunulenkkejä, mutta uuden raskauden myötä ja nyt kaksilapsisessa arjessa nekin olivat jääneet. Olo oli koko ajan kehno, kroppa kuihtunut lihaksia myöten, eikä peruskunnossakaan ollut enää kehumista. Oli aika ottaa itseään niskasta kiinni. Lempeästi.

Nyt käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Easyfitillä toteuttamassa minulle räätälöityä saliohjelmaa. Se on ensisijaisesti omaa aikaa ja pään nollaamista, mutta myös peruskunnon kasvattamista ja ylläpitoa. Tavoitteena ei ole täydellinen kroppa, kaloreiden kuluttaminen tai pieni rasvaprosentti. Oikeastaan ainoa konkreettinen tavoite on saada takamukseen lisää lihasta, jotta pylly näyttäisi muhkeammalta. Aika tervehenkistä, vai mitä mieltä olette? ;)

Joudun silti tarkkailemaan itseäni, jotta treenaaminen ei menisi pakonomaiseksi puurtamiseksi. Yritän muistaan sen ilon ja onnen tunteen, mikä tuli ensimmäisen kunnollisen treenikerran jälkeen pitkästä aikaa. Yritän olla itselleni armollinen. Jos yksi viikko jää väliin, se ei kaada koko maailmaa. Yrjötautiviikko katkaisi hyvin alkaneen harrastuksen, mutta ensi viikolla pääsen taas nauttimaan omasta ajasta. Sali ei sieltä mihinkään katoa, ja pyllyäkin ehtii kasvattaa koko loppuelämän!

maanantai 12. toukokuuta 2014

Kaksivuotias Pikkukarhu

Rakas vappulapsemme täytti jo kaksi vuotta!

2.5.12 Taysin vastasyntyneiden teho-osastolla


Kaksivuotiaan Pikkukarhu reipas ja toimelias pieni insinöörinalku. Hänen intohimoisen kiinnostuksen kohteensa ovat traktorit, rekat ja kaikenlaiset työkoneet, kuten kaivurit. Uutena juttuna ovat peräkärryt, joita hän yrittää itse kehittää ja kiinnittää erilaisten ajoneuvojensa perään.

Ihan itse värkätty peräkärry, jossa on hyvä kuljettaa esim. ruokaa ja keittiövälineitä ;)

Pikkukarhun leikkitaidot ovat kehittyneet hurjasti pikkuveljen synnyttyä. Olin jo hieman tuskastunut siihen, ettei Pikkukarhu leikkinyt mitään tai edes uppoutunut hetkeksi tutkimaan leluja tai tavaroita yksin. Nyt hänellä on monimutkaisia ja kekseliäitä leikkejä (yleensä niihin liittyy kuorma-autot, rekat, peräkärryt ja legot), ja hän viihtyy hyvin yksin vähän pidemmän aikaa.

Kaksivuotislahjaksi saatu upea John Deeren traktori isovanhemmilta. Taisi isi olla yhtä innoissaan, ellei enemmänkin...

Taidot kehittyvät, mutta järki juoksee välillä taitoja nopeammin. Tahtoikä on alkanut näkyä siinä, että Pikkukarhu haluaisi kovasti tehdä itse kaikenlaisia juttuja, mutta ei vielä oikein osaa. Turhautuminen tulee nopeasti, ja sitä myöten sitten raivarit. Kun kuorma-autoon ei saakaan kiinni peräkärryä, lentävät tavarat ja pieni raivolainen heittäytyy lattialle epätoivoisena parkumaan. Tunnistan Peekoon kärsimättömyydessä ja turhautumisraivareissa paljon itseäni pienenä. Raivareita pystyy jonkin verran hallitsemaan ennakoimalla ja olemalla käytettävissä tarpeen sattuessa. Pikkukarhu antaa nimittäin auttaa, jos ei itse osaa. Yritämme usein yhdessä ratkoa pulmia, tosin ihan joka paikkaan ei äitikään pysty peräkärryjä kiinnittämään.

Peekoon taidonnäyte: leikkisalaatinlehdet renkaiksi ja banjo peräkärryksi!

Jäähyt ovat olleet käytössä, tosin sinne joutuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Usein Pikkukarhu suuttuu meille jostakin, menee omaan huoneeseensa ja lyö oven kiinni nenä edestä. Ja minä kun ajattelin, että tätä alkaa tapahtua vasta yli kymmenen vuoden päästä! Onneksi Peekoo ei ole pitkävihaista sorttia, vaan ristiriitatilanteet selviävät yllättävän nopeasti. Olemme yrittäneet jäähyjen sijaan käyttää keskustelevaa taktiikkaa sen verran, mitä kaksivuotiaan kanssa pystyy. Pikkukarhu osaa jo pyytää anteeksi, ja tekeekin niin usein oma-aloitteisesti huomattuaan, että nyt tuli töpättyä. Mutta usein, kun kaikki ovat väsyneitä ja kiukkuisia, on keskusteleminen täysin mahdotonta. Sitten kiukutellaan puolin ja toisin, mutta aina pyydetään kuitenkin anteeksi ja halataan.

Minua itseäni on helpottanut tieto siitä, että 2-3-vuotiaana lapsi on aggressiivisimmillaan ja impulssikontrolli on vielä heikko. On paljon helpompi suhtautua raivoavaan, tavaroita paiskovaan ja yhtäkkiä läimäyttävään lapseen, kun tietää tämän. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisimme tuollaista käytöstä. Siihen puututaan tavalla tai toisella. Aina.

Äidin rakas tuulitukka pellavapää

Pikkukarhun uhma Pikkuleijonan synnyttyä alkoi helpottaa, kun hänen puheenkehityksensä lähti huimaan nousuun, ja hän tuli näin paremmin ymmärretyksi. Kun hänellä oli puolentoista vuoden iässä vain parisenkymmentä sanaa käytössä, joista osasta ei edes meinannut saada selvää, on hänellä nyt puoli vuotta myöhemmin yllättävän runsas sanavarasto ja taito myös taivuttaa sanoja. Hän sanoo kahta, joskus kolmea sanaa peräkkäin: "isin autolla", "äitin ruoka", "pallo tuolla ylhäällä", "ei haittaa". Ihmettelen joka päivä, miten pieni kääpiöni on alkanut höpöttää jatkuvalla syötöllä mitä ihmeellisempiä sanoja. Nyt saa sitten itsekin olla varuillaan, sillä Peekoo nappaa taatusti kaikki ei-niin-hyvät sanat puheestamme. Hyvänä esimerkkinä "hitto", joka tänään lipsahti suustani.

Laulamisesta on puheen myötä tullut uusi juttu. Meillä veisataan lähinnä vanhoja kunnon lastenlauluja, kuten Leipuri Hiivaa ja Hämä-Hämä-Häkkiä. Radion Peekoo pyytää avaamaan usein, ja jammailee biisien tahdissa leikkimisen ohessa. Hän tosin on hyvin valikoiva, sillä läheskään kaikki biisit eivät saa tanssijalkaa vipattamaan. Vanha rokki, kuten The Doors tai latinorytmit, kuten Ricky Martin (NÖYYYYYYYY!) ovat olleet selkeitä suosikkeja.

Pikkukarhun lemppariohjelmia ovat Muumit sekä Late Lammas. Muita hän jaksaa seurata vain hetken aikaa. Ruutuaika on yleensä aamuisin, kun edellämainitut tulevat töllöttimestä. Kirjoja luetaan ahkerasti, kestosuosikkina on ollut Mauri Kunnaksen autokirja. Viime aikoina ovat alkaneet upota myös meidän vanhat Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon opukset, joita varsinkin isimies lukee iltasaduiksi.

Pottailurintamalle ei juurikaan kuulu uutta, vaan jumitamme edelleen samassa tilanteessa: Peekoo käy pissalla pöntöllä (välillä seisten jakkaralla, kuten isot pojat konsonaan! Kivat reunukset pöntössä...), kun häntä sinne muistaa kiikuttaa, mutta ei kakkaa kuin vaippaansa. Harkkapikkarit ja tavalliset pikkarit ovat ahkerassa käytössä, mutta vahinkoja sattuu vielä usein. Peekoo tosin itse kertoo heti vahingosta ja käy jopa hakemassa paperia kuivatakseen lätäkön. Olemme kuitenkin saaneet vähentää taskuvaippojen täytteitä, sillä säännöllisen pissatuksen myötä vaippoihin ehtii päiväsaikaan kodin ulkopuolella ollessamme tulla vain yksi pissa, jos sitäkään. Kosteussululliset harkkapikkarit ovatkin osoittautuneet mainioiksi myös ulkoillessa.

Ruokailu on meidän murheenkryyni. Pikkukarhu on selkeästi yhtä nirso kuin äitinsäkin lapsena (ja sehän tutkimusten mukaan periytyy!). Hän syö nihkeästi ja on todella epäluuloinen. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa monin paikoin. Meillä ei pakoteta syömään, mutta yritetään toki saada edes maistamaan esimerkin ja muiden jippojen keinoin. Pikkuleijona sen sijaan syö kaiken, mitä eteensä saa. Olen mielenkiinnolla seurannut, onko pikkuveljen syömisellä jotain vaikutusta Pikkukarhuun, mutta ei sosiaalinen paine tunnu paljon Pikkukarhua vaivaavan. Kaikesta huolimatta hän kasvaa ja kehittyy hyvin, joten yritän luottaa siihen, että tämäkin menee ajan kanssa ohi, jos on mennäkseen. Aloinhan itsekin syödä paremmin jossain vaiheessa. Plussaa kuitenkin on, että Pikkukarhu osaa jo syödä itse nätisti lusikalla ja haarukalla niin halutessaan, sekä juo tavallisesta mukista.

Onneksi nukkumisasiat ovat hyvin. Peekoo menee nätisti niin yö- kuin päiväunillekin ja näyttää aina käsillään, minkäkokoinen rako hiukan avoimen oven väliin on jätettävä. Ja pikkuveljelle sekä äidille on ehdottomasti muistettava antaa iltapusu, kun isi laittaa nukkumaan. Noin puoli seitsemän aikaan aamulla Peekoo tassuttelee meidän sänkyymme (kainalossaan Pupu, Kala ja Karhu), ja saattaa nukahtaa vielä hetkeksi. Seitsemän maissa molemmat pojat alkavat remuamaan siihen malliin, että on parempi nousta puuron keittoon. Kauhukohtauksia ei ole tullut enää niin paljon, mitä pienempänä, mutta kyllä niitäkin tulee ajoittain vielä. Synttäreiden aikaan tuli yksi, ilmeisesti päivä oli ollut niin rankka ja stressaava.

"Äiti! Kuva!" Farkut jalassa pitää aina ottaa kuva, kädet taskuissa tietty ;) Vimpan päälle pose!

Pikkukarhulla on loistava huumorintaju ja varsinkin tilannetaju huumorin suhteen (Minä mammalassa: "nyt iltapesulle! Kuka täällä haisee pyllyltä?!" johon Peekoo tyynen rauhallisesti toteaa: "Pappa"). Hän on toisaalta oikea showmies, mutta toisaalta taas isommissa lapsiryhmissä vetäytyy leikkimään yksin nurkkaan. Kahdestaan toisen taaperon kanssa hän kyllä leikkii nätisti yhdessä ja ottaa nykyään hyvin kontaktia muihin lapsiin. Aiemmin hän on hieman pelännyt ja ollut arka, vaikka toinen lapsi olisi tuttukin.

Pikkukarhu on herkkä lapsi. Olen yrittänyt muistaa, ettei lasta saisi painostaa esimerkiksi ryhmätilanteissa menemään mukaan leikkeihin, ellei hän itse tahdo. Hän myös saattaa pillahtaa itkuun, jos toinen lapsi vahingossa tulee liian lähelle tai jopa koskettaa niin, ettei se ole Peekoon mieleen. Välillä huomaan pahoittelevani tätä käytöstä muille äideille, vaikka eihän siinä olisi mitään pahoiteltavaa. Olen myös yrittänyt tietoisesti välttää puhumasta Pikkukarhun persoonallisuuden piirteistä hänen kuullensa, ettei niistä tulisi itseään toteuttavia ("Hän on niin herkkä/hiljainen/epäsosiaalinen/kärsimätön" jne.) Onneksi herkistä pojista on alettu nykyään puhua paljon enemmän, eikä poikien "tarvitse" enää olla kovaäänisiä riehujia pärjätäkseen elämässä.

Pikkukarhu on empaattinen. Eräänä päivänä hän alkoi itkeä, kun Muumeissa Muumipappa nyrjäytti nilkkansa :') Hän myös hoivaa ja pitää huolta pikkuveljestään kovasti. Pikkuveli saa suukkoja, halauksia ja paijausta päivittäin. Pikkukarhu yrittää myös hädän tullen lohduttaa, tai hakee äidin apuun. Surullinen ystävä saa myös Pikkukarhun kyynelehtimään. Pikkukarhu rakastaa lahjojen antamista toisille, ja on myös mielellään pikku apulaisena esimerkiksi keittiöhommissa. Isin tullessa töistä kotiin Pikkukarhu on ottanut tehtäväkseen viedä eväsastiat tiskipöydälle. Pettymys tulee väistämättä, jos isillä ei olekaan sinä päivänä ollut eväitä mukanaan! Kauppakassit hän auttaa aina purkamaan, samoin tyhjentämään tiskikoneen. Olemme yrittäneet antaa Peekoon olla mukana kaikissa arkiaskareissa, mihin hän vain haluaa tulla mukaan, jotta mielenkiinto säilyisi jatkossakin. Toki se vaatii hiukan kärsivällisyyttä (mitä ei turhan paljon ole äidilläkään), mutta lapsen riemu onnistumisesta ja kehuista korvaa kyllä kaiken.

Pikkukarhun elämässä on mukana monia ihania aikuisia, jotka ovat hänelle todella tärkeitä. Kaikista tärkeimmiksi ovat isovanhempien ohella nousseet Noomi-täti sekä naapurissa asuva kummisetä, jotka molemmat viettävät paljon aikaansa Peekoon kanssa. Peekoo kyselee usein heidän peräänsä, ja ovikellon soidessa saattaa rynnätä ovelle huutaen tädin tai kummisedän nimeä. On niin hienoa, että lapsellamme on paljon muitakin tärkeitä ja turvallisia aikuisia meidän lisäksi. Kiitos siitä!

Tädin leipoma suklainen mustaherukkamoussekakku, joka oli enemmän aikuiseen makuun. Kutsuimme vain kummit, sisaruksemme ja isovanhemmat tälla kertaa juhlimaan

Rakas Pikkukarhu. Hurmaava, kekseliäs, veikeästi hymyilevä pieni pellavapääni <3