Ikiliikkuja

Liikunta ja urheilu ovat aina olleet osa elämääni. Niiden merkitys on aika ajoin ollut korostunut, joskus jopa liikaakin. Sitten on myös tullut vastaan ajanjaksoja, jolloin en ole liikkunut lainkaan kuntoilumielessä. En olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen/lasten saamisen myötä liikkuminen kuihtuisi lähes olemattomiin, kun taustalla on ollut paha liikunta-addiktio. Luultaavasti tauko oli kuitenkin tarpeen,varsinkin psyykkisellä tasolla. Huomasin kuitenkin pian, etten kykene olemaan täysin ilman (hiki)liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Lapsena liikunta ja urheilu olivat omaehtoisia juttuja, joihin suuntasin täysin oma-aloitteisesti. Moni harrastus alkoi siitä, että joku ystäväkin sitä harrasti. Vanhemmat ovat tukeneet harrastuksissa, ostaneet välineitä ja kuskailleet, mutta eivät ole koskaan painostaneet tippaakaan esimerkiksi jatkamaan kilpailua. Liikkuminen oli lapsena aina mielekästä ja kivaa puuhaa. Olen harrastanut 6-12-vuotiaana ainakin yleisurheilua, kilpahiihtoa, uimista, laskettelua, lentopalloa, ratsastusta ja suunnistusta. Teini-iässä kiinnostus kaikkeen paitsi lumilautailuun hiipui hetkeksi, mutta noin 15-16-vuotiaana aloin käydä jumpassa ja lenkkeillä säännöllisesti.

Lenkkeilystä ja juoksemisesta ylipäätään muodostui addiktio, pakkomielle ja lopulta myös loputon keino kuluttaa kaloreita, jotka olivat jo valmiiksi miinuksella. Kroppa huusi armoa, väsyneet ja energiaa huutavat lihakset eivät olisi enää jaksaneet askeltakaan. Vihasin ja rakastin juoksemista yhtä paljon. Usein saatoin jopa toivoa korkeaa kuumetta tai jopa jalan murtumista, jotta minun ei olisi ollut pakko lähteä juoksemaan. Jos lenkki jäi jostain syystä väliin, ruoskin itseäni henkisesti useita päiviä.

Parikymppisenä koin pakollisen pysähtyminen joutuessani syömishäiriön takia kahden kuukauden osastojaksolle. Sain ulkoilla valvotusti 2x15min, ja liikkumisen tuli olla rauhallista. Jopa liian vauhdikasta (=pakonomaista) keinutuolissa keinumista rajoitettiin, sillä se kulutti liikaa kaloreita. Silloin jotkut säännöt tuntuivat naurettavilta, mutta nyt ymmärrän ne. Kehoni oli jatkuvassa ylivireystilassa ja pahasti nälkiintynyt. Näytin valtavalta ihmistikkarilta, Klonkulta. Siltä ajalta ei ole juurikaan valokuvia.

Pahimman syömishäiriöjakson jälkeen aloin käydä kuntosalilla ja rakastuin. Rakastuin siihen tunteeseen, että jaksan nostaa valtavia painoja, hien ja endorfiinien virratessa. Kokeilin myös muutamaan otteeseen tanssillisia sekä aerobictunteja, mutta ne eivät tuntuneet samalla tavalla omilta. Terveisin kaksi vasenta jalkaa. Treenasin Jyväskylässä mahtavalla naistensalilla Vivianissa, jonne kaipaan yhä! Punttien nostelun lisäksi kävin toisinaan spinningissä. Salitreeniini kuului aina juoksu sekä treenin alussa että lopussa, ja saatoin toisinaan myös käydä juoksemassa ympäri Jyväsjärven puolikasta. 

Kuntosaliharrastus kasvatti lihasten lisäksi itseluottamusta. Se on myös aina ollut ainoa liikuntaharrastus, jossa pystyn tyhjentämään pääni täysin. Edes painon nouseminen ei enää haitannut, sillä tiesin sen johtuvan vain lihasmassan kasvamisesta, mikä oli hyvä juttu. Olen varma, että tervehenkinen salitreenaus on ollut yksi tärkeimpiä asioita paranemisprosessissani.

Toki addikti on aina addikti. Aika ajoin liikkuminen on lähtenyt lapasesta tavalla tai toisella. Tampereelle muutettuani, ennen ensimmäistä raskautta, kävin salilla jopa viisi kertaa viikossa. Painoin melkein kymmenen kiloa enemmän, mitä nyt, mutta rasvaprosenttini oli reippaasti alle kaksikymmentä. Söin paljon, mutta hyvin proteiinipitoista ja rasvatonta ruokaa. Treenaamisessa alkoi olla verenmaku suussa, vaikka mitään varsinaista tavoitetta minulla ei ollutkaan. Purin treeniin vain pahaa ahdistusta.

Ajattelin edelleen, etten ikinä voisi olla kokonaista viikkoa harrastamatta edes jotenkin hikiliikuntaa. Yksinkertaisesti räjähtäisin kappaleiksi joko ahdistuksen tai syyllisyyden takia. 

Oli järkytys herätä yhtäkkiä siihen, että en ole kahden ja puolen vuoden aikana juurikaan liikkunut säännöllisesti. Pikkukarhun kanssa tuli alkuun tehtyä säännöllisiä vaunulenkkejä, mutta uuden raskauden myötä ja nyt kaksilapsisessa arjessa nekin olivat jääneet. Olo oli koko ajan kehno, kroppa kuihtunut lihaksia myöten, eikä peruskunnossakaan ollut enää kehumista. Oli aika ottaa itseään niskasta kiinni. Lempeästi.

Nyt käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Easyfitillä toteuttamassa minulle räätälöityä saliohjelmaa. Se on ensisijaisesti omaa aikaa ja pään nollaamista, mutta myös peruskunnon kasvattamista ja ylläpitoa. Tavoitteena ei ole täydellinen kroppa, kaloreiden kuluttaminen tai pieni rasvaprosentti. Oikeastaan ainoa konkreettinen tavoite on saada takamukseen lisää lihasta, jotta pylly näyttäisi muhkeammalta. Aika tervehenkistä, vai mitä mieltä olette? ;)

Joudun silti tarkkailemaan itseäni, jotta treenaaminen ei menisi pakonomaiseksi puurtamiseksi. Yritän muistaan sen ilon ja onnen tunteen, mikä tuli ensimmäisen kunnollisen treenikerran jälkeen pitkästä aikaa. Yritän olla itselleni armollinen. Jos yksi viikko jää väliin, se ei kaada koko maailmaa. Yrjötautiviikko katkaisi hyvin alkaneen harrastuksen, mutta ensi viikolla pääsen taas nauttimaan omasta ajasta. Sali ei sieltä mihinkään katoa, ja pyllyäkin ehtii kasvattaa koko loppuelämän!