Vuosikatsaus

Kirjoitettu 31.12.2014

Mennyt vuosi... mikä? Vuosi? Menikö taas vuosi? Sama juttu joka vuodenvaihde.

Tämäkin vuosi, kuten kaksi edellistä, on mennyt ihan tautisenmoista haipakkaa. On täytynyt tässä parin päivän ajan oikein pohtia, että mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua. Kaikista isoin asia on varmasti ollut se, etten ole ollut raskaana tai synnyttänyt tänä vuonna, kuten tässä parina edellisenä. Mikä muutos!

Lapset ovat kasvaneet, tietenkin. Pikkuleijonan ykkössynttärit olivat yksi vuoden kohokohta, johon päättyi myös pari aikakautta elämästämme. Meillä ei ollut enää yhtään vauvaa, vaan talossa olikin kaksi taaperoa, ja lisäksi (ehkä elämäni viimeisin) imetystaival päättyi. Olen niin onnellinen, että imetys onnistui tällä kertaa näinkin pitkään!

Pikkukarhusta on kasvanut hurjan paljon ja taitavasti puhuva, halutessaan kohtelias pieni herra. Hän on oikea supliikkimies, jonka huumorintaju on vertaansa vailla. Vuoden aikana on myös koettu valtavia tahtoikäkausia, jolloin kaikkien huumorintaju on ollut koetuksella. Niistä on kuitenkin selvitty. Välillä on jopa ollut pokassa pitelemistä, kun Pikkukarhu on kiukkunsa keskeltä heitellyt kuolemattomia fraasejaan.

Pikkuleijona on kasvanut vauvasta taaperoksi, oppinut kävelemään ja vähän puhumaankin. Hän on viime aikoina alkanut osoittaa merkkejä tahtoiän saapumisesta, ja osaa myös pitää hyvin puolensa isoveljen kanssa leikkiessä. Jos mikään muu ei auta, hän saapuu äidin tykö kantelemaan kokemastaan vääryydestä. Kovasti vaikuttaa siltä, että pian pikkuveli vie ja isoveli vikisee, sillä Pikkuleijona ei ole niin herkkänahkainen mitä isoveljensä.

Vuoden paras juttu on ehdottomasti ollut muutto kerrostalosta rivariin. Muutto helpotti arkea ja lievitti hurjasti stressiä lisätilan myötä. Muutto oli sinänsä helppo henkisesti ja fyysisesti, sillä uusi koti on vain alle parin kilometrin päässä vanhasta kodistamme. Pikkukarhu reagoi muuttoon vähän muita voimakkaammin, ja parin viikon ajan ikävöi vanhaa kotia, mutta se unohtui ajan myötä. Uudessa pihapiirissä on turvallinen piha ja paljon samanikäisiä lapsia.

Henkisesti vuosi on ollut (jälleen kerran) kasvattava. Arki kahden pienen lapsen kanssa ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta kummasti sitä on selvitty tiukemmissakin tilantessa, kiitos mahtavan tukiverkoston ja ihanien ystävien. Pitkästä, pitkästä aikaa olen vihdoin pystynyt irtaantumaan lapsista hieman pidemmäksi aikaa ja saanut sitä kuuluisaa omaa aikaa. Sen myötä mahdollistui esimerkiksi vuorokauden kestänyt risteily lokakuussa muiden syyskuisten äitien kanssa, mikä oli todellinen henkireikä ja pään nollaus. Olen myös aloitellut liikuntaharrastusta uudelleen. Ylipäätään on outoa, ettei minua välttämättä tarvita _ihan_koko_ajan_, vaan Mies ja anoppi voivat hoitaa lapsia tarvittaessa.

Sen kaiken tajuaminen on myös saanut aikaan jonkinlaisen identiteettikriisin. Kukas minä oikein olenkaan? Se, kuka olin, en voi enää olla. En kyllä haluaisikaan. Mutta kuka minä nyt olen kotiäitiroolini lisäksi? Mitä MINÄ haluan? Ja kaikista suurin kysymys, MITÄ SEURAAVAKSI?!

On selvää, että muutoksia on tulossa. Kotiäitiys on jäämässä taakse, sillä edessä on joko työelämään paluu tai opiskelu. Jälkimmäistä toivon kovasti, mutta nähtäväksi jää... Olen joka tapauksessa ajatellut hakea pojille päiväkotipaikkoja viimeistään syksyksi, sillä silloin olen toivottavasti pysyvästi työelämässä tai opiskelemassa. Tuntuu haikealta, mutta toisaalta taas tiedän sen olevan oikea ratkaisu meidän kaikkien kannalta.

Omaan hyvinvointiini panostaminen (liikunnan lisäksi) näkyy myös siinä, että tulevana vuonna aloitan psykoterapiakäynnit kaksi kertaa viikossa. Vihdoinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, pääsen purkamaan asioita intensiivisemmässä hoitosuhteessa. Se on iso asia, johon aion todella panostaa. Se kun on vähän niin kuin laittaisi rahaa pankkiin nimittäin.

Varsinaisia Uuden Vuoden lupauksia en tee. Osallistun kyllä Facebookin tapahtumaan, jossa luvataan olla ostamatta uusia vaatteita koko vuonna. Omalta kohdaltani pyrin siis siihen. Osallistukaa tekin!

Hieno vuosi, kaikkine iloineen ja suruineen. Tulkoon vuodesta 2015 vieläkin hienompi!

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 KAIKILLE!

Unitutkimusyö

Olemme osallistuneet THL:n "Child-sleep" -unitutkimukseen Pikkukarhun syntymästä saakka. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lapsen unta sekä perheympäristön ja perimän merkitystä unen kannalta. Tunnistamalla unihäiriöitä ja niiden aiheuttajia voidaan kehittää uusia hoitomuotoja sekä myös yrittää ehkäistä häiriöitä ja niiden mahdollisia pitkäaikaisvaikutuksia yksilön elämässä.

Tähän saakka osallistumisemme on ollut sitä, että olemme täyttäneet erilaisia unenseuranta- sekä elämäntapalomakkeita tasaisin väliajoin. Pikkukarhun ollessa vauva lomakkeiden täyttäminen oli välillä todella raskasta, kun yöt olivat rikkonaisia, eikä millään meinannut itsekään muistaa, montako kertaa vauva heräsi. On silti ollut hienoa osallistua tähän tärkeään tutkimukseen.

Meitä pyydettiin osallistumaan lisätutkimuksiin, sillä Pikkukarhulla on ollut satunnaista kuorsaamista. Tutkijoita kiinnostaa kuorsaamisen yhteys erilaisiin sairauksiin ja unihäiriöihin. Vastineeksi unitutkimusyöhön osallistumisesta perheet saavat kattavasti tietoa lapsensa fyysisestä sekä psyykkisestä voinnista, sillä lapsi tutkitaan varsin perusteellisesti.

Tulevaa "retkeä" tai "yökyläilyä" oli pedattu puhumalla edeltävät päivät tulevista jännistä jutuista, ja Pikkukarhu osasi kysyttäessä kertoa, mitä sairaalassa tehdään ("Minä menen nukkumaan sairaalaan ja päähän laitetaan juttuja tänne näin"). Puhuimme myös siitä, miten kyseessä on äidin ja Pikkukarhun yhteinen retki, jonne eivät tule isi tai pikkuveli mukaan. Laatuaikaa kerrakseen!

Pikkukarhu pakkasi pöllöreppunsa (äiti joutui purkamaan pois muun muassa pyykkinarulta anastetut märät vaippaimut), ja matkasimme bussilla Taysiin. Mukana oli myös purkillinen sitä itseään, sillä he halusivat lapselta ulostenäytteen... Onneksi PK muistutti minua aamulla "otetaan kakka mukaan sairaalaan", muuten olisin ehkä unohtanut koko jutun. Tarkka poika.

Aulassa piti vähän ihastella itseään peilistä. Huomatkaa hieman ihmismäisemmäksi leikattu takatukka!

Ensimmäisenä menimme korvapolille, jossa pojalta tutkittiin korvat, nenä ja nielu. Inhottava osuus oli, kun nenän kautta nieluun työnnettiin kamerallinen letku, jotta nähtäisiin nielurisojen koko. Itse toimenpide kesti onneksi alle minuutin, ja nenään oli suihkutettu puuduteainetta. Siitä huolimatta Pikkukarhu veti hirveät siepit, mutta rauhoittui onneksi nopeasti. Korvat olivat puhtaat ja nielurisat pienet, joten siltä osin ei ole huolta. PK sai pienen lelukoiran lahjaksi reippaudestaan.

Korvapolilta laukkasimme hirveällä kiireellä toiselle puolelle sairaala-aluetta lääketieteen rakennukseen, jossa Pikkukarhulle tehtiin psykologisia testejä. Hänen piti katsoa videolta kuvia muun muassa erilaisista ilmeistä, ja samalla rintaan kiinnitetyillä lätkillä rekisteröitiin sykkeen vaihteluita. Toisessa testissä olimme yhdessä leikkimässä huoneessa, kunnes tutkija koputti oveen ja pyysi minua hetkeksi poistumaan huoneesta. Tätä tutkimusta videoitiin koko ajan. Oli myös muutamia pieniä testejä, kuten erilaisten kuppien alle Pikkukarhun nähden piilotettujen rusinoiden etsiminen. Mieluisat etsittävät saivat Pikkukarhun loistamaan tässä testissä. Sen sijaan "odotustesti", jossa Pikkukarhun olisi pitänyt odottaa kellon soimista, jotta saa ottaa karkin, ei mennyt ihan niin hyvin...

Psykologisista testeistä siirryimme unitutkimusosastolle omaan pieneen huoneeseemme. Pikkukarhu alkoi olla jo niin väsynyt, että hoitaja päätti alkaa kiinnittää lätkiä ja piuhoja päähän samantien. Siihen kun menee hetki. Pikkukarhu ei jaksanut kauheasti edes vastustella, kun oli jo niin tiltissä. Hiukan piti rohkaista ja laittaa vertaistuen vuoksi Pupullekin omat piuhat sekä verkkomyssy. Päälätkien laittamisen jälkeen vaihdoimme yökamppeisiin ja söimme tarjottua iltapalaa Late Lammasta dvd:ltä katsellen. Kun tuli aika kiinnittää ne loput miljoonat johdot ja anturit, meinasi Pikkukarhu nukahtaa. Helpolla meni se vaihe, mitä olin pelännyt kaikista eniten.

Late Lammas ja mielenkiintoiset leikkikalut veivät väsyneen potilaan huomion muualle koneista 

Hurjan näköistä...

Pikkukarhulta seurattiin muun muassa EKG:ta, hengitystä, liikettä, unenlaatua...

Pikkukarhu heräili muutaman kerran yöllä, mutta yllättävän hyvin yö sujui kaikista johdoista ja oudosta tilanteesta huolimatta. Itse heräsin muutamia kertoja, kun yöhoitaja tuli korjaamaan happiviiksien tia johtojen asentoa. Minulle levitetty heteka ei ollut kaikista ergonomisin nukkumispaikka, mutta pääsinpähän kerrankin ajoissa sänkyyn (ennen klo 20!). Kaikista karseinta Pikkukarhusta taisi olla se, kun aamulla piti pestä hiuksista pois lätkien liima. Tyyppi huusi varmasti koko osaston hereille, kun yritin kastella hänen päätään. Lähtiessämme Pikkukarhu ja Pupu saivat molemmat hienot kaulaan ripustettavat "mitalit", PK Late Lampaan mallisen ja Pupu porkkananmallisen, joissa luki "olit reipas".

Aamupala jäi väliin, sillä meidän oli kiiruhdettava otattamaan paastoverikoe ja antamaan sylkinäyte. Kumpikaan näistä ei lukeutunut PK:n suosikkijuttuihin, kuten arvata saattaa. Onneksi ne olivat nopeasti ohi. Sitten pääsimmekin taas psykologisiin testeihin, jossa tällä kertaa selvitettiin PK:n ikätasoa. Alkuun Pikkukarhu jaksoi keskittyä hyvin, mutta loppupuolella häntä alkoi selvästi kyllästyttää, eikä hän suostunut enää vastailemaan kysymyksiin tai tekemään mitään. Innolla odotan tuloksia näistä psykologisista osuuksista! Ja toivon tietenkin, ettei verikokeissa tai muussakaan tule ilmi mitään hälyyttävää, vaikka eihän PK:lla sinänsä edes epäillä mitään. Jos jotakin piilevää olisi, niin se tulisi joka tapauksessa nyt ilmi.

Psykologiopiskelijan juttusilla

Saimme mukaan kotitehtäviä: aktiivisuutta seuraavan rannekkeen sekä seurantalomakkeen, joita tuli käyttää seuraavat kolme vuorokautta. Seurantalomake oli vanha tuttu, samanlainen mitä olimme täyttäneet Pikkukarhun syntymästä saakka. Sen sijaan aktiivisuusranneke oli aivan uusi tuttavuus. Pikkukarhu ei pitänyt siitä lainkaan...

Ja niinpä se katosikin seuraavana päivänä. En tiedä, kauanko se ehti olla kateissa, kun vihdoin löysin sen Pikkukarhun jemmasta. Ainakin siihen on kirjautunut vauhtia päivän ajalle, sillä pojat ajoivat mopolla kilpaa pitkin päivää. Mainitsin tästä kyllä seurantalomakkeessa...

*********************************************************************

Verikokeista saimme jo tulokset, ja ne olivat normaalit. Psykologin testeistäkin pitäisi tulla jonkinlaista yhteenvetoa, mitä odotan innolla. Sellainen seikkailu tällä kertaa!

Yksivuotias Pikkuleijona

Meillä asuu kaksi taaperoa. Hui!

En ole vielä pystynyt sisäistämään sitä ajatusta, että meillä ei ole enää vauvaa. Pikkukarhun jättäessä vauvavuotensa oli uuden vauvan syntymä jo lähellä. Nyt tuntuu perin haikealta. Mitään vauvakuumetta ei sentään ole, mutta yli kahden vuoden "vauvaputken" jälkeen vaatii hiukan totuttelua ajatusten suuntaamisessa sellaiseen arkeen, jossa ei ole vauvaa ja kaikkea siihen liittyvää härdelliä. Oh well, taaperoissa kyllä riittää sitä toisenlaista säätämistä ihan kerrakseen.

Pikkuleijona on edelleen helppo lapsi, joka sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin. Hän ei hätkähdä ihan vähästä, eikä jaksa olla kiukkuinen kovin pitkiä aikoja. Ainoastaan todella väsyneenä tai nälkäisenä hänestä kuoriutuu pieni hirviö. Suurimman osan ajasta hän on Herra Aurinkoinen ja varsinainen showmies-naistennaurattaja. Toki hänestä löytyy myös luonnetta tarpeen tullen, ja epäilenkin, että Pikkukarhu jää hyvin pian kakkoseksi veljesten välisissä henkisissä ja fyysisissä matseissa.

Siinä missä Pikkukarhu on aina ollut herkkä ja hitaasti lämpiävä, on veljensä täysin eri maata. Pikkuleijona on tutkimusmatkailija, aina valmiina tutustumaan kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen. Hän ei juuri vierasta, ja menee rohkeasti tutustumaan muihin lapsiin. Ennakkoluulottomuus ja rohkeus näkyvät myös syömisessä: Pikkuleijona on varsinainen kulinaristi.

Vuosikkaaksi tulo ei ole tuonut paljon muutosta Pikkuleijonan ruokavalioon, sillä hän on aina syönyt samaa ruokaa, mitä mekin (suolatonta ja niin edelleen). Maitotuotteet ovat nyt osa ruokavaliota, ja toisinaan Pikkuleijona juo täysluomumaitoa. Kaurajuoma on maidonkorvike, mutta se pistää herkästi mahan kuralle kuitupitoisuutensa vuoksi suurissa määrissä juotuna. Maito/kaurajuoma onkin alkanut vaihtua yhä useammin vedeksi ruokajuomana, kuten Pikkukarhulla,

Imetys loppui/lopetettiin täysin vajaa viikko sitten. Kolmen viikon työputken aikana imetysten määrä väheni, ja yöimetykset oli muutenkin pakko kitkeä pois jaksamisen takia. Pikkuleijona ei osoittanut enää niin suurta mielenkiintoa rinnalla olemiseen. Kun lääkärissä tuli puhetta oman lääkitykseni muuttumisesta vahvempaan suuntaan (tasaava lääkitys ja täysin minulle uusi lääke), päätin lopettaa imetyksen tähän. Aika tuntui juuri sopivalta. Tutti jäi pois jo kuukautta aiemmin sen kadottua mystisesti jonnekin. Pikkuleijona ei sitä hirveästi kaivannut, joten sekin sitten vain jäi. 

Muutamia kiukutteluja lukuun ottamatta imetyksen lopettaminen on sujunut todella kivuttomasti. Yllättävän hyvin. Öisin Mies on käynyt rauhoittelemassa, jos Pikkuleijona on huudellut, ja saanut tämän nukahtamaan nopeasti uudelleen. Itse en ole saanut poikaa vielä rauhoittumaan (koska tissit). Joihinkin päivisin tapahtuneisiin harmistuksiin Pikkuleijona kaipaisi selvästi lohtutissiä, mutta niistäkin on päästy yli sylittelyllä, ja tissintuska unohtuu nopeasti. Itselle lopettaminen ei ole tuonut sellaista fyysistä tuskaa, mistä monet puhuvat. Tuotanto ei ole selvästikään ollut kovin runsasta enää, sillä en ole kokenut tarvetta tyhjentää tissejä, eikä maitoa ole vuotanut lainkaan. Tuntuu silti todella haikealta ja surulliselta, että imetystaival on nyt ohitse. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että pääsimme puolen vuoden täysimetykseen ja sen jälkeen vielä näinkin pitkälle. 

Oma kroppani on mennyt täysin sekaisin imetyksen loputtua. Kärsin alkuraskauden oireista, kuten kuvotuksesta ja päänsäryistä. Raskauden mahdollisuus on poissuljettu, jos sitä mietitte ;) Myös mieliala on selvästi laskenut, kun imetyksen tuottamaa oksitosiinia ei enää välity elimistöön. Innolla odotan, millaista tahtia kilot alkavat nyt kerääntyä, kun vuoden imetyksen aikana ruokavalio pääsi niin rempalleen. Ehkä minulle nyt kasvaa se himoitsemani ghettobooty!

Uusia taitoja opetellaan ja opitaan kovaa vauhtia. Isoveljeltä on kiva ottaa mallia, myös niissä ei-niin-hyvissä-jutuissa. Pikkuleijonan kävely sujuu ilman tukea maksimissaan neljän askeleen verran, mutta pienen tuen kanssa vauhti on hurja. Sanoja tuli ennen kävelyä enemmänkin, mutta nyt ne tuntuvat "unohtuneen". Äitiä tai äittää kyllä huudellaan ja paljon. Pikkuleijona osaa jo jonkin verran käyttää lusikkaa syödessä, ja juo tavallisesta mukista. Emme ole enää tarjonneet tuttipulloa tai nokkamukia, koska mukista juominen sujuu paljon paremmin. Ehkä shottilaseilla harjoittelusta oli jotain hyötyä? 

On ihanaa seurata, miten nuo poikaset leikkivät keskenään. Isoveli kyllä tönii, taklailee ja kiusaa, mutta pitää myös huolta. Toisinaan Pikkukarhu komentaa veljeään, ja raahaa tämän pois kielletyn asian luota. Pikkukarhu on tarkka omista leluistaan, mutta yrittää aina hyvitellä Pikkuleijonaa antamalla tälle jonkun toisen lelun. Yleensä jonkun tylsän, tietenkin. On mielenkiintoista nähdä, miten veljesten suhde kehittyy, kun jo muutenkin pieni ikäero kaventuu kasvamisen myötä. 

On se vaan hurjaa. Ja ihanaa. Ja hurjaa. Olen 1- ja 2-vuotiaan äiti. HURJAA. IHANAA.

Kaksivuotias Pikkukarhu

Rakas vappulapsemme täytti jo kaksi vuotta!

2.5.12 Taysin vastasyntyneiden teho-osastolla

Kaksivuotiaan Pikkukarhu reipas ja toimelias pieni insinöörinalku. Hänen intohimoisen kiinnostuksen kohteensa ovat traktorit, rekat ja kaikenlaiset työkoneet, kuten kaivurit. Uutena juttuna ovat peräkärryt, joita hän yrittää itse kehittää ja kiinnittää erilaisten ajoneuvojensa perään.

Ihan itse värkätty peräkärry, jossa on hyvä kuljettaa esim. ruokaa ja keittiövälineitä ;)

Pikkukarhun leikkitaidot ovat kehittyneet hurjasti pikkuveljen synnyttyä. Olin jo hieman tuskastunut siihen, ettei Pikkukarhu leikkinyt mitään tai edes uppoutunut hetkeksi tutkimaan leluja tai tavaroita yksin. Nyt hänellä on monimutkaisia ja kekseliäitä leikkejä (yleensä niihin liittyy kuorma-autot, rekat, peräkärryt ja legot), ja hän viihtyy hyvin yksin vähän pidemmän aikaa.

Kaksivuotislahjaksi saatu upea John Deeren traktori isovanhemmilta. Taisi isi olla yhtä innoissaan, ellei enemmänkin...

Taidot kehittyvät, mutta järki juoksee välillä taitoja nopeammin. Tahtoikä on alkanut näkyä siinä, että Pikkukarhu haluaisi kovasti tehdä itse kaikenlaisia juttuja, mutta ei vielä oikein osaa. Turhautuminen tulee nopeasti, ja sitä myöten sitten raivarit. Kun kuorma-autoon ei saakaan kiinni peräkärryä, lentävät tavarat ja pieni raivolainen heittäytyy lattialle epätoivoisena parkumaan. Tunnistan Peekoon kärsimättömyydessä ja turhautumisraivareissa paljon itseäni pienenä. Raivareita pystyy jonkin verran hallitsemaan ennakoimalla ja olemalla käytettävissä tarpeen sattuessa. Pikkukarhu antaa nimittäin auttaa, jos ei itse osaa. Yritämme usein yhdessä ratkoa pulmia, tosin ihan joka paikkaan ei äitikään pysty peräkärryjä kiinnittämään.

Peekoon taidonnäyte: leikkisalaatinlehdet renkaiksi ja banjo peräkärryksi!

Jäähyt ovat olleet käytössä, tosin sinne joutuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Usein Pikkukarhu suuttuu meille jostakin, menee omaan huoneeseensa ja lyö oven kiinni nenä edestä. Ja minä kun ajattelin, että tätä alkaa tapahtua vasta yli kymmenen vuoden päästä! Onneksi Peekoo ei ole pitkävihaista sorttia, vaan ristiriitatilanteet selviävät yllättävän nopeasti. Olemme yrittäneet jäähyjen sijaan käyttää keskustelevaa taktiikkaa sen verran, mitä kaksivuotiaan kanssa pystyy. Pikkukarhu osaa jo pyytää anteeksi, ja tekeekin niin usein oma-aloitteisesti huomattuaan, että nyt tuli töpättyä. Mutta usein, kun kaikki ovat väsyneitä ja kiukkuisia, on keskusteleminen täysin mahdotonta. Sitten kiukutellaan puolin ja toisin, mutta aina pyydetään kuitenkin anteeksi ja halataan.

Minua itseäni on helpottanut tieto siitä, että 2-3-vuotiaana lapsi on aggressiivisimmillaan ja impulssikontrolli on vielä heikko. On paljon helpompi suhtautua raivoavaan, tavaroita paiskovaan ja yhtäkkiä läimäyttävään lapseen, kun tietää tämän. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisimme tuollaista käytöstä. Siihen puututaan tavalla tai toisella. Aina.

Äidin rakas tuulitukka pellavapää

Pikkukarhun uhma Pikkuleijonan synnyttyä alkoi helpottaa, kun hänen puheenkehityksensä lähti huimaan nousuun, ja hän tuli näin paremmin ymmärretyksi. Kun hänellä oli puolentoista vuoden iässä vain parisenkymmentä sanaa käytössä, joista osasta ei edes meinannut saada selvää, on hänellä nyt puoli vuotta myöhemmin yllättävän runsas sanavarasto ja taito myös taivuttaa sanoja. Hän sanoo kahta, joskus kolmea sanaa peräkkäin: "isin autolla", "äitin ruoka", "pallo tuolla ylhäällä", "ei haittaa". Ihmettelen joka päivä, miten pieni kääpiöni on alkanut höpöttää jatkuvalla syötöllä mitä ihmeellisempiä sanoja. Nyt saa sitten itsekin olla varuillaan, sillä Peekoo nappaa taatusti kaikki ei-niin-hyvät sanat puheestamme. Hyvänä esimerkkinä "hitto", joka tänään lipsahti suustani.

Laulamisesta on puheen myötä tullut uusi juttu. Meillä veisataan lähinnä vanhoja kunnon lastenlauluja, kuten Leipuri Hiivaa ja Hämä-Hämä-Häkkiä. Radion Peekoo pyytää avaamaan usein, ja jammailee biisien tahdissa leikkimisen ohessa. Hän tosin on hyvin valikoiva, sillä läheskään kaikki biisit eivät saa tanssijalkaa vipattamaan. Vanha rokki, kuten The Doors tai latinorytmit, kuten Ricky Martin (NÖYYYYYYYY!) ovat olleet selkeitä suosikkeja.

Pikkukarhun lemppariohjelmia ovat Muumit sekä Late Lammas. Muita hän jaksaa seurata vain hetken aikaa. Ruutuaika on yleensä aamuisin, kun edellämainitut tulevat töllöttimestä. Kirjoja luetaan ahkerasti, kestosuosikkina on ollut Mauri Kunnaksen autokirja. Viime aikoina ovat alkaneet upota myös meidän vanhat Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon opukset, joita varsinkin isimies lukee iltasaduiksi.

Pottailurintamalle ei juurikaan kuulu uutta, vaan jumitamme edelleen samassa tilanteessa: Peekoo käy pissalla pöntöllä (välillä seisten jakkaralla, kuten isot pojat konsonaan! Kivat reunukset pöntössä...), kun häntä sinne muistaa kiikuttaa, mutta ei kakkaa kuin vaippaansa. Harkkapikkarit ja tavalliset pikkarit ovat ahkerassa käytössä, mutta vahinkoja sattuu vielä usein. Peekoo tosin itse kertoo heti vahingosta ja käy jopa hakemassa paperia kuivatakseen lätäkön. Olemme kuitenkin saaneet vähentää taskuvaippojen täytteitä, sillä säännöllisen pissatuksen myötä vaippoihin ehtii päiväsaikaan kodin ulkopuolella ollessamme tulla vain yksi pissa, jos sitäkään. Kosteussululliset harkkapikkarit ovatkin osoittautuneet mainioiksi myös ulkoillessa.

Ruokailu on meidän murheenkryyni. Pikkukarhu on selkeästi yhtä nirso kuin äitinsäkin lapsena (ja sehän tutkimusten mukaan periytyy!). Hän syö nihkeästi ja on todella epäluuloinen. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa monin paikoin. Meillä ei pakoteta syömään, mutta yritetään toki saada edes maistamaan esimerkin ja muiden jippojen keinoin. Pikkuleijona sen sijaan syö kaiken, mitä eteensä saa. Olen mielenkiinnolla seurannut, onko pikkuveljen syömisellä jotain vaikutusta Pikkukarhuun, mutta ei sosiaalinen paine tunnu paljon Pikkukarhua vaivaavan. Kaikesta huolimatta hän kasvaa ja kehittyy hyvin, joten yritän luottaa siihen, että tämäkin menee ajan kanssa ohi, jos on mennäkseen. Aloinhan itsekin syödä paremmin jossain vaiheessa. Plussaa kuitenkin on, että Pikkukarhu osaa jo syödä itse nätisti lusikalla ja haarukalla niin halutessaan, sekä juo tavallisesta mukista.

Onneksi nukkumisasiat ovat hyvin. Peekoo menee nätisti niin yö- kuin päiväunillekin ja näyttää aina käsillään, minkäkokoinen rako hiukan avoimen oven väliin on jätettävä. Ja pikkuveljelle sekä äidille on ehdottomasti muistettava antaa iltapusu, kun isi laittaa nukkumaan. Noin puoli seitsemän aikaan aamulla Peekoo tassuttelee meidän sänkyymme (kainalossaan Pupu, Kala ja Karhu), ja saattaa nukahtaa vielä hetkeksi. Seitsemän maissa molemmat pojat alkavat remuamaan siihen malliin, että on parempi nousta puuron keittoon. Kauhukohtauksia ei ole tullut enää niin paljon, mitä pienempänä, mutta kyllä niitäkin tulee ajoittain vielä. Synttäreiden aikaan tuli yksi, ilmeisesti päivä oli ollut niin rankka ja stressaava.

"Äiti! Kuva!" Farkut jalassa pitää aina ottaa kuva, kädet taskuissa tietty ;) Vimpan päälle pose!

Pikkukarhulla on loistava huumorintaju ja varsinkin tilannetaju huumorin suhteen (Minä mammalassa: "nyt iltapesulle! Kuka täällä haisee pyllyltä?!" johon Peekoo tyynen rauhallisesti toteaa: "Pappa"). Hän on toisaalta oikea showmies, mutta toisaalta taas isommissa lapsiryhmissä vetäytyy leikkimään yksin nurkkaan. Kahdestaan toisen taaperon kanssa hän kyllä leikkii nätisti yhdessä ja ottaa nykyään hyvin kontaktia muihin lapsiin. Aiemmin hän on hieman pelännyt ja ollut arka, vaikka toinen lapsi olisi tuttukin.

Pikkukarhu on herkkä lapsi. Olen yrittänyt muistaa, ettei lasta saisi painostaa esimerkiksi ryhmätilanteissa menemään mukaan leikkeihin, ellei hän itse tahdo. Hän myös saattaa pillahtaa itkuun, jos toinen lapsi vahingossa tulee liian lähelle tai jopa koskettaa niin, ettei se ole Peekoon mieleen. Välillä huomaan pahoittelevani tätä käytöstä muille äideille, vaikka eihän siinä olisi mitään pahoiteltavaa. Olen myös yrittänyt tietoisesti välttää puhumasta Pikkukarhun persoonallisuuden piirteistä hänen kuullensa, ettei niistä tulisi itseään toteuttavia ("Hän on niin herkkä/hiljainen/epäsosiaalinen/kärsimätön" jne.) Onneksi herkistä pojista on alettu nykyään puhua paljon enemmän, eikä poikien "tarvitse" enää olla kovaäänisiä riehujia pärjätäkseen elämässä.

Pikkukarhu on empaattinen. Eräänä päivänä hän alkoi itkeä, kun Muumeissa Muumipappa nyrjäytti nilkkansa :') Hän myös hoivaa ja pitää huolta pikkuveljestään kovasti. Pikkuveli saa suukkoja, halauksia ja paijausta päivittäin. Pikkukarhu yrittää myös hädän tullen lohduttaa, tai hakee äidin apuun. Surullinen ystävä saa myös Pikkukarhun kyynelehtimään. Pikkukarhu rakastaa lahjojen antamista toisille, ja on myös mielellään pikku apulaisena esimerkiksi keittiöhommissa. Isin tullessa töistä kotiin Pikkukarhu on ottanut tehtäväkseen viedä eväsastiat tiskipöydälle. Pettymys tulee väistämättä, jos isillä ei olekaan sinä päivänä ollut eväitä mukanaan! Kauppakassit hän auttaa aina purkamaan, samoin tyhjentämään tiskikoneen. Olemme yrittäneet antaa Peekoon olla mukana kaikissa arkiaskareissa, mihin hän vain haluaa tulla mukaan, jotta mielenkiinto säilyisi jatkossakin. Toki se vaatii hiukan kärsivällisyyttä (mitä ei turhan paljon ole äidilläkään), mutta lapsen riemu onnistumisesta ja kehuista korvaa kyllä kaiken.

Pikkukarhun elämässä on mukana monia ihania aikuisia, jotka ovat hänelle todella tärkeitä. Kaikista tärkeimmiksi ovat isovanhempien ohella nousseet Noomi-täti sekä naapurissa asuva kummisetä, jotka molemmat viettävät paljon aikaansa Peekoon kanssa. Peekoo kyselee usein heidän peräänsä, ja ovikellon soidessa saattaa rynnätä ovelle huutaen tädin tai kummisedän nimeä. On niin hienoa, että lapsellamme on paljon muitakin tärkeitä ja turvallisia aikuisia meidän lisäksi. Kiitos siitä!

Tädin leipoma suklainen mustaherukkamoussekakku, joka oli enemmän aikuiseen makuun. Kutsuimme vain kummit, sisaruksemme ja isovanhemmat tälla kertaa juhlimaan

Rakas Pikkukarhu. Hurmaava, kekseliäs, veikeästi hymyilevä pieni pellavapääni <3

Uni- ja pottakoulu

Pikkukarhun nukkumis- ja pottailuasiat olivat retuperällä jo ennen Pikkuleijonan syntymää, mutta sen jälkeen niiden muuttamiseen ei ole ollut senkään vertaa voimavaroja. Nyt kuitenkin päätimme pistää muutoksen alulle, sillä arjen tasaannuttua pinnakin kestää paljon paremmin. Epäilimme nimittäin, että edessä on kova taistelu. Pottailuun tuli lisäpotkua pakkaskeleistä, sillä jumitimme sisätiloissa, ja Pikkukarhu sai hengailla ilman vaippaa vaikka koko päivän.

VESSAHOMMAT

Pikkukarhun pottailu-ura lähti käyntiin puolen vuoden tienoilla, kun aloin kannatella häntä potalla. Hän hoksasi nopeasti jutun juonen tehden tarpeensa pottaa useimmiten. Kahdeksankuisena hän osasi istua potalla itse ilman tukea. Monta kuukautta meni niin, että pottaa tuli sekä pissat että kakat, kun vaan jaksoi odotella tarpeeksi kauan ja varsinkin ajoittaa vessareissut oikein. Sitten Pikkukarhu oppi itse nousemaan potalta pois noin vuoden ikäisenä, ja pottailu loppui siihen. Kesällä yritimme houkutella Pikkukarhua pottailemaan, mutta hän veti joka kerta hirmuiset raivarit. Päätimme antaa olla ja odottaa, kunnes kiinnostus aihetta kohtaan heräisi hänellä itsellään.

Pikkuleijonan syntymän aikoihin Pikkukarhu alkoi käydä istumassa potalla (vaippa päällä ja ilman), sanoen itse "pispis" ja muka pyyhkien sitten paperilla molemmat puolet (sekä nenänsä viimeiseksi...). Pottaan ei kuitenkaan koskaan tullut mitään. Kunnes sitten joulukuussa tulikin! Kehuimme ylitsevuotavasti ylpeää Pikkukarhua.

Potta hengailee usein olkkarissa, varmuuden vuoksi. Ihana sisustuselementti!

Vaikka tarjosimme pottaa useinkin, ei pissahätä ilmeisesti koskaan osunut kohdilleen. Hän lirutteli mielummin vaippaan, jos sellainen oli ollut päällä tai odotettavissa lähiaikoina. Pakkaskeleillä kuitenkin huomasin, ettei vahinkoja satu, vaikkei vaippaa laitakaan. Poika hengaili siis alhaalta avonaisessa bodyssa. Koska potalla pysyminen oli edelleen vähän niin ja näin, laitoin PK:n pöntölle pienentäjälle istumaan, sillä siitä hän ei pääse niin liukkaasti pois. Sitten kannustaen ja kehottaen ("Nyt tulee pissa! Katso pissa tulee! Sieltä tulee pissa!") Pikkukarhu pissasikin. Palkinnoksi hän sai (ja nyt kaikki kasvatusalan ammattilaiset kauhistuvat, hammaslääkäreistä puhumattakaan) kaurakeksin.

Pienentäjä (tai supistaja, miten vaan) on meillä aina paikoillaan. Välillä meinaa itsekin istahtaa sille...

Seuraavilla kerroilla keksi toimi niin ikään motivaattorina, kunnes vajaan viikon jälkeen se vaihtui Muumi-pastilleihin. Hieman hammasystävällisempää, joskin laksatiivisten vaikutusten riski on suuri. Pikkukarhua alkoi nimittäin kiinnostaa tuo pöntöllä käynti erittäin paljon. Nyt, runsaan kahden viikon jälkeen Pikkukarhu menee usein oma-aloitteisesti pöntölle tai potalle. Välillä täytyy muistuttaa ja käydä viemässä kädestä pitäen. Pissan hän tekee, mutta ei kakkaa. Välillä annamme pastillin, useimmiten riittää pelkät aplodit ja runsaat kehut.

Lahjontakaan ei auta, mitä kakkaamiseen tulee. Pikkukarhu panttaa, kunnes saa vaipan, vaikka siihen menisi koko päivä. Vaippa on kuitenkin pakko laittaa päivä- ja yöunille. Uskon, että tästäkin asiasta päästään yli ajan kanssa. Onhan tässä asiassa muutenkin edetty nyt suurin harppauksin. Pönttöön pissaaminen ja vaipattomuus on näkynyt jo mukavasti pyykkivuoren madaltumisena! Seuraava etappi olisi tietenkin myös se, että Pikkukarhu ymmärtäisi vaipan ja pikkuhousujen eron. Harkkahousut ovat ilmeisesti liian vaippamaiset. Melkein kaikki PK:n vaipat ovat jo märkäpintaisia, joten ei häntä tunnu paljon märkyys haittaavan...

NUKKUMINEN

Pikkukarhu siirtyi isojen poikien sänkyyn ennen Pikkuleijonan syntymää (olisiko ollut 1v 3kk?). Tämä toi eteen uuden haasteen: miten saada lapsi nukkumaan, jos hän karkaa jatkuvasti sängystä? Ja tässä vaiheessa sitten kusimme omiin muroihimme. Aloimme nukuttaa Pikkukarhua niin, että makasimme hänen vieressään, ettei hän päässyt pakoon. Ennen Pikkuleijonan syntymään minulla oli tapana maata vieressä ja laulaa unilaulua. Se oli mukavaa ja rentouttavaa yhdessäoloa samalla. Pikkuleijonan synnyttyä nukutushommat jäivät kuitenkin kokonaan Miehelle. Meillä ei ollut kummallakaan voimia alkaa unikouluttaa Pikkukarhua jäämään yksin sänkyyn, sillä hän nukahti vanhalla keinolla niin nopeasti. Ongelmaksi muodostui kuitenkin päiväuniaika: en pystynyt nukuttamaan PK:ta Pikkuleijonan ollessa hereillä. Harvemmin osui niin hyvä tuuri, että PL olisi ollut nukkumassa PK:n päiväuniaikaan. Muutenkin koko nukuttamishomma alkoi tuntua turhauttavalta. Mies saattoi yöllisellä rauhoittelureissulla jäädä PK:n viereen nukkumaan, heräten sieltä kuolonkankeana ja väsyneenä uuteen aamuun.

Erään Supernanny -jakson innoittamana Mies sitten päätti, että hän ei enää mene viereen nukuttamaan, vaan jää sängyn viereen ensiksi istumaan, antamatta huomiota PK:lle. Tätä kutsutaan tuolimenetelmäksi. Tarkoituksena hänellä oli hivuttautua pikku hiljaa kohti ovea, kunnes PK oppii nukahtamaan ilman läsnäoloa. Ehdottelin varovasti tassuttelua, mutta PK kiskoi kuulemma kättä lujaa, yrittäen saada isin viereensä. Ne muutamat päivä- ja yöunillemenot olivat hirveitä. Pikkukarhu huusi parhaimmillaan yli kaksi tuntia, hoki "isi isi" ja "tänne! tänne!" taputtaen sänkyään. Ehdotin sitten muutaman päivän jälkeen pistäytymismenetelmää. Ajattelin, että voisi olla fiksumpaa kokeilla sänkyyn jättämistä ja sinne palauttamista tai huoneessa pistäytymistä tarvittaessa, sillä Mies ei tuolla menolla tulisi ikinä pääsemään ulos huoneesta.

Ja se toimi! Mies vei Pikkukarhun omaan sänkyyn, toivotti hyvät yöt ja poistui huoneesta jättäen oven auki. PK alkoi huutaa ja yritti tietenkin karata useaan otteeseen, mutta Mies palautti hänet takaisin sänkyynsä. Ensimmäisellä kerralla hän kertoi, että on aika ryhtyä yöunille. Seuraavalla kerralla sanoi vain hyvää yötä ja sen jälkeen ei enää mitään. Yllättävän vähän PK jaksoi karkailla, ja huutokin oli paljon vähäisempää, mitä ensimmäisessä unikoulutyylissä. Muutamassa viikossa päästiin siis siihen pisteeseen, että Pikkukarhu komensi isänsä ulos huoneesta eräänä iltana ja alkoi nukkua. MITÄ IHMETTÄ?!

Päiväunille meno on vieläkin haastavaa toisinaan, riippuen Pikkukarhun väsymystilasta. Pystyn kuitenkin palauttamaan PK:n sänkyyn tarvittaessa, vaikka Pikkuleijona olisikin hereillä. Eilen hän karkasi viitisen kertaa, mutta nukahti sitten loppujen lopuksi. Hän myös saattaa kiskoa verhoja, käydä hakemassa leluja tai muuta vastaavaa touhua. Silloin nostan hänet päättäväisesti takaisin sänkyyn sanomatta mitään ja poistun. Tänään hän huuteli jotain sängystä, mutta nukahti alle 10 minuutissa poistumatta kertaakaan sängystä. Illalla hän kävi heti nukkumaan, pientä jupinaa vain kuului sänkyyn laitettaessa. Mahtavaa!

******************************************************

Unikoulu ja pottailu vaatii usein kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Riippuu lapsesta, kuinka kauan siihen joutuu käyttämään aikaa sekä molempia edellä mainituista. Pikkukarhu on melko joustava ja nopeasti muutoksiin sopeutuva, joten varmaan senkin vuoksi tämä on ollut niin helppoa. Lisäksi Pikkukarhulla on ilmeisesti menossa niin sanottu herkkyyskausi, kuten eräs varhaiskasvatustieteitä opiskeleva lähisukulaiseni tiesi kertoa.

Tämä nukkumishomma on ollut pelastus monessakin mielessä. Pikkukarhun päiväunet ovat tärkeitä sekä hänelle, että myös minulle. Saan hengähdystauon päivään, vaikka Pikkuleijona olisikin hereillä. Pottahommien eteneminen taas saa toivon heräämään sen suhteen, että vielä joskus meillä olisi puolet vähemmän vaippoja pestävänä ja laitettavana. Itse asiassa mietin eilen sitä, kuinka hitosti meillä onkaan sitten vessassa kaappitilaa, kun molemmat ovat vaipattomia!

Unikoulut ja pottailukin kannattaisi aloittaa sellaisessa elämäntilanteessa ja vaiheessa, kun lapsen ja/tai perheen elämässä ei tapahdu mitään muuta suurta. Olisi tärkeää, että vanhempi pystyy pysymään rauhallisena, pitkäjänteisenä ja toiminnassaan loogisena. Loppuraskaus ja Pikkuleijonan ensimmäiset kuukaudet olivat itselleni sellaista aikaa, ettei olisi ollut rahkeita toimia niin pitkäjänteisesti, mitä olisi tarvinnut.

Takapakkiakin saattaa tulla. Esimerkiksi vauvan tulo perheeseen voi aiheuttaa taantumista jo opituissa taidoissa. Housujen kastelu tai housuun kakkaaminen saattaa alkaa taaperoilla ja joskus isommillakin uudelleen, jos tuttu ja turvallinen elämä muuttuu  radikaalisti. Tätä ei siis kannata säikähtää. Taidot kyllä ovat muistissa, mutta henkinen puoli tarvitsee aikaa toipuakseen.

Erilaisista unikouluista voi lukea lisää esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta.

Blogihiljaisuus

Ei. En yksinkertaisesti ehdi ikinä postaamaan. Ehtisin kyllä tekemään lyhyitä postauksia vailla päätä ja häntää, koska "oma aika" ajoittuu nykyään klo 22 jälkeiseen aikaan, kun Pikkuleijona vihdoinkin suostuu unille. Pikkukarhu sen sijaan herää heti siinä klo 5 jälkeen, joten "oman ajan" käyttäminen ei ole kovin suotavaa. Yleensä olen kympin maissa niin silmät ristissä, että on ihan turha yrittää alkaa postata. Nostan hattua niille, ketkä jaksavat vielä öisin tehdä töitä/blogata/hoitaa asioita...

Masennus, Pikkuleijonan pulautteluvaiva sekä syli-/tissiriippuvuus, Pikkukarhun uhmailu sekä kaikki muu ovat kasautuessaan saaneet aikaan aika miellyttävän cocktailin. Ensiksi luovutin ruuanlaiton ja siivoamisen suhteen, sitten sen, että pääsisimme aamupäivisin ulkoilemaan. Päivät ovat olleet yhtä sinnittelyä ja hengissä selviämistä. Toisinaan en saa edes päivävaatteita päälleni, kun molemmat huutavat vuoron perään ja yhtä aikaa ja kakkaakin on vaipoissa jatkuvasti. Niin, ja Pikkuleijona yltä päältä puklussa.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja muutenkin säälittäväksi. Itsesäälin iskiessä vihaan itseäni vieläkin enemmän, sillä itsesääli on raivostuttavaa. Ei se auta mitään. Mutta vaikka kuinka tsemppaan itseäni, en saa tilannetta paremmaksi. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä organisoimaan, ja ammattinikin puolesta minun pitäisi osata ohjata ihmisiä arjessa, mutta... En ole ikinä tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Kyvyttömäksi. Avuttomaksi!

Kävin pari viikkoa sitten ryhmäneuvolassa, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä: yksi esikoisen saanut ja kaksi kahden lapsen äitiä. Heidän lapsillaan sattui olemaan suurin piirtein sama ikäero kuin meidän lapsilla. Terveydenhoitaja kehotti kertomaan, ketä olemme, ja jotain lapsista sekä miten menee. Nämä kahden lapsen äidit kertoivat molemmat, että hyvin on mennyt. Vauvat syövät ja nukkuvat hyvin, ei ole vatsavaivoja tai muutakaan. Esikoiset olivat kumpikin luonteeltaan hyvin rauhallisia, ja vaikka he olivatkin reagoineet vähän vauvan tuloon, niin mitään suurempaa uhmailua ei ole ollut havaittavissa.

Olin kateellinen. Oma vuoro ahdisti. Ja sitten kerroin, että meillä nyt on ollut vähän hankalaa ja haastavaa aikaa.

Ryhmän jälkeen pyysin terkkaria ottamaan hemoglobiinin, koska epäilin sen olevan noin miinus neljämiljoonaa. Eikä mitä, se oli edelleen huippuhyvä, kuten aina. Tuli siinä kuitenkin puheeksi tämä meidän arki. Terkkari oli huolissaan jaksamisestani, ja myönsinkin olevani aivan totaalisen loppu. Sanoin, että olisin ottanut asian puheeksi edellisellä neuvolakäynnillä, mutta en sitten päässyt sinne lainkaan.

Olin itse miettinyt perhetyön mahdollisuutta, ja sitä terkkari tarjosikin kysymättä. Sovittiin kuitenkin, että soitan perhetyöhön vasta tammikuussa, mikäli tilanne jatkuu yhtä hankalana miehen ísyysloman jälkeen. Nyt on kuitenkin vain kaksi täyttä työviikkoa ennen joulua, joten tilanne voi parantua sinä aikana.

Yritän ajatella positiivisesti. Pulauttelu saattaa mennä piankin ohi Pikkuleijonan kasvaessa. Ehkä ruokarytmikin muuttuu niin, ettei tissillä olla 2h välein päivisin. Hän alkaa ehkä viihtyä muuallakin kuin sylissä, tai edes kantorepussa/liinassa. Pikkukarhu kasvaa ja tottuu pikku hiljaa muuttuneeseen arkeen. Pottailu alkaa sujua. Raivarit jäävät vähemmälle. Saan itse lisää voimia, kun päivät muuttuvat pidemmiksi ja aurinko alkaa jälleen paistaa.

Mutta ennen sitä kaikkea pyrin priorisoimaan. Mitä sitten, vaikka koti on ihan kaaoksessa, kunhan siellä on turvallista ja kaikilla on puhdasta vaatetta päälle (helppo sanoa, mutta entäs jos pää ei kestä kaaosta?). Mitä sitten, vaikka ruokana olisikin välillä puolivalmisteita tai jopa eineksiä. Mitä sitten, vaikka viettäisimmekin pyjamapäiviä ja ulos lähdettäisiin vasta Miehen tultua töistä. Mitä sitten, vaikka Facebook vilkkuisi tuhatta vastaamatonta ja lukematonta viestiä ja blogiin kirjoittamattomuus tuntuisi ihmisten pettämiseltä ja harrastuksen hylkäämiseltä.

Parempi sekin, kuin jatkuvasti itkuun purskahteleva ja lamaantunut äiti, joka ei enää jaksa olla kiinnostunut mistään. Tai umpiväsynyt isä, joka nukahtaa rattiin ajaessaan töihin aamuvarhaisella...

Siksi blogihiljaisuus.

Ei UFO vaan LNM, lentävä nokkamuki

Pikkukarhu on oppinut hienosti syömään itse lusikalla ja haarukalla. Suurin osa ruuasta menee jo suuhun saakka, eikä äidin tarvitse auttaa ihan jokaisella aterialla. Välillä on toki niitäkin päiviä ja ruokia, kun saan istua vieressä "apulusikan" kanssa, jotta homma hoituisi. On kuitenkin arkea helpottavaa tällä hetkellä, että PK saa hoidettua syömishommelit pääsääntöisesti itsenäisesti.

Suurin ongelma ruokailuhetkissä on ollut nokkamuki, tai lähinnä sen lentäminen. Pikkukarhu on jo pidemmän aikaa nauttinut nokkamukin viskelystä juomisen päätteeksi. Muilta toukokuisilta olen kuullut samansuuntaisia juttuja, taitaa siis olla ikäkauteen kuuluva fysiikan lakien testausvaihe. Vai olisiko sittenkin äidin hermojen testausvaihe...? Se on kuitenkin äärimmäisen raivostuttavaa ja aikaavievää, sillä joudun joko takavarikoimaan nokkamukin jokaisen hörpyn jälkeen kauemmas tai sitten kuivaamaan lätäkköjä laminaatilta. Viidennellä viskauskerralla yhden ruokailun aikana ei enää naurata, ei.

Käyttämämme Orthexin muki ei aukea pudotessaan, mutta valuttaa kyllä sisältönsä nopeasti. Emme käytä siihen kuuluvaa tiivistettä enää, jotta PK:n ei tarvisisi enää imeä, kuten tuttipullosta. Tavallisesta mukista juomista emme ole vielä edes harjoitelleet aktiivisesti sattuneesta syystä.

Onneksi Pikkukarhun täti on toimintaterapeutti ja muutenkin luova ihminen. Hän keksi liimata syöttötuolin tarjottimeen hymynaamatarran, jonka päälle Pikkukarhua tulee kannustavasti ohjata laittamaan nokkamuki. Eli aina, kun PK juo, näytän sormellani hymynaamaa ja kehotan "laita tähän sitten". Laittaessaan mukin siihen hän saa vuolaasti kehuja. Tämä kikka on vähentänyt mukin lentelyä paljon, mutta kokonaan se ei ole sitä pystynyt kitkemään. Joinakin päivinä Pikkukarhua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta... 

Toimintaterapeuttitädin kanssa tehdään myös kaikenlaista ei-niin-fiksua ja opettavaista, mutta kivaa heillä tuntui silti olevan. Pikkukarhu söi aamupuuroaan puuhaarukalla tässä taannoin. Tämä on sitä luovuutta!

POKS 38+0!

OMG, nyt alkaa tuntua loppusuoralta jo!

Tosin nyt alkoi vissiin ne piinaviikot, mitkä olivat viimeksikin pari viikkoa ennen synnytystä. Alaloosteri on ihan helkkarin kipeänä koko ajan, jomottaa menkkakipumaisesti ja alaselkään särkee. Olen TODELLA turvoksissa, ja sormien niveliin sattuu, kun yrittää laittaa kädet nyrkkiin. Olo on kaikin puolin epämiellyttävä, mutta kummasti sitä vaan jaksaa nämä päivät kahlata läpi ilman lepotaukoja.

Pikkukarhulla on kova takertumisvaihe meneillään. Pitäisi koko ajan pitää sylissä, mutta kuitenkaan hän ei viihdy siinä sylissä kunnolla. Vessaan meneminen tai keskittyminen esimerkiksi ruuanlaittoon saa aikaan hirmuiset kilarit. Voikohan tuo mukula jotenkin vaistota sen, että kohta hän ei saa enää pitää äitiä yksin itsellään? Jännäksi käy.

Kävin eilen noutamassa TENS-laitteen vuokralle Tampereen Napapiiriltä. Sain laitteen luovuttajalta hyvän opastuksen laitteen käyttöön, ja hän kertoi monen synnyttäjän olleen erittäin tyytyväisiä siihen. Periaatteessa nyt on kaikki kondiksessa synnytyksen suhteen, tervetuloa vaan Myttynen! Jumppapallo on vielä pumppaamatta, mutta siihen nyt ei montaa minuuttia mene...

Samalla reissulla käytiin ystävän kanssa Aktiivinen Synnytys ry:n synnytysillassa kuuntelemassa liikkeen ja asentojen merkityksestä synnytyksessä. Se oli todella valaiseva kokemus! Harmi, etten päätynyt moiselle luennolle Pikkukarhua odottaessa. Lantioluumallin ja nuken avulla luennoitsija näytti, miten vauvan pitäisi päästä laskeutumaan ja pyörähtämään lantiossa. Oli melko selkeää, että tietyt asennot, kuten häntäluun päällä istuminen, eivät varsinaisesti edesauta vauvan laskeutumista. Tajusin myös sen, että eri asennoilla on merkityksensä synnytyksen eri vaiheissa. Jos eteneminen pysähtyy, saattaa asentomuutos auttaa vauvaa pääsemään eteenpäin ns. hankalasta paikasta.

Yllättävää oli, että keinutuolissa istuminen ei välttämättä ole kaikista paras ratkaisu avautumisvaiheessa. Liike kyllä helpottaa oloa, mutta se istuma-asento... sen sijaan esimerkiksi jumppapallon päällä ollaan usein enemmän etukumarassa, jolloin lantiokin avautuu paremmin.

Vatsa on humpsahtanut alemmas ja huomenna on taas neuvolakäynti. Jännityksellä odotamme, onko Myttynen jo kiinnittynyt...

Särkänniemestä sänkykaupoille ja muita tarinoita

Lauantaina olimme viettämässä aamupäivää Särkänniemessä kera ystäväperheen. Ystäväperhe oli VTS:n asukkaana saanut ilmaisliput itselleen ja lunastanut "ystäväliput" hintaan 10€/kpl. Näillä lipuilla pääsi kaikkiin paikkoihin ja laitteisiin! Alle 3-vuotiaat pääsivät ilman lippuja. Harmi vain, ettemme voineet ystävän kanssa hyödyntää lippuja laitteissa mitenkään, kun olemme molemmat raskaana. Kävimme kyllä hurvittelemassa muutamissa iiseissä laitteissa noiden taaperoiden kanssa, wuhuu! Kaiholla katselin mm. Take Offia... ehkä ensi kesänä sitten? Miehet sentään kävivät Halfpipessa, jonka olen ristinyt viime kesäisen häämatkamme jälkeen "kuolemanpelkolaitteeksi"...

Possut junassa ;)

Rallia Leppäkertuilla

Tattirallissa ( :D ) äidin kanssa. Äiti joutui olemaan sivuttain, koska turvakaari ei muuten mahtunut kiinni mahan takia! Alareunassa näkyykin mahaa...

Koiramäessä keinumassa

Huvilaitealueen lisäksi käytiin tutustumassa Koiramäkeen. Se oli kyllä kiva paikka! Suosittelen varsinkin isommille lapsille, joille on jo luettu Mauri Kunnaksen kirjoja. Siellä oli taaperoita kiinnostavien hahmojen lisäksi myös kotieläimiä, kuten lampaita, hanhia ja koiranpentuja sekä kaikenlaisia leikkipaikkoja.

Pikkukarhu suhtautui hurvitteluun stoalaisen tyynesti, kuten aina. Taisi vähän jännittää! Yhdessä laitteessa karkasi pieni hymynpoikanen, mutta muuten kyllä laitteet vetivät vakavaksi. Kaksi ja puoli tuntia hurvittelua oli ihan riittävästi meille kaikille, ja päätimmekin sitten oman perheen kesken jatkaa päivää Ikeassa. 

*******************************************

Periaatteessa hyvä idea, mutta toisaalta taas... ai että mä kärsin! Ihan ensimmäiseksi mentiin lounastamaan, mikä sujuikin oikein mukavasti. Tarkoitus ei ollut kiertää koko puljua, vaan käydä nappaamassa tarvittavat eli sänky, patja, petari, peitto ja tyyny Pikkukarhulle. Kyllähän siinä silti tuli pyörittyä hyvä tovi, eikä yliväsynyt Pikkukarhu malttanut istua rattaissa lainkaan. Juoksi karkuun minkä kerkesi! Meikeläisen jalat olivat aivan rikkipoikkiturvoksissa ja vatsa painoi. Saatiin kuitenkin tarvittavat ostettua ja vähän ylimääräistäkin: parit muotoonommellut lakanat ja petivaatteet uuteen sänkyyn. Niin, ja yöpöytä meille, samaa sarjaa lipastojen kanssa.

Loppuilta menikin rennoissa meiningeissä, kuten varmaan kaikki Ikeassa joskus käyneet tietävät. Eli Mies kasasi otsa hiessä sänkyä todetakseen jälleen kerran, että hänen on pakko mennä vielä Ikeaan reklamoimaan. Tällä kertaa sängyn turvalaita oli jo valmiiksi hiukan halki, joten hän lähti vaihtamaan sitä. Viimeksi sängystä puuttui sälepohja (olisi pitänyt ostaa erikseen, mutta Mies ei ollut huomannut) ja sitä ennen lipaston laatikon kisko oli jotenkin vääntynyt. Onneksi meiltä ei ole mikään tolkuttoman pitkä matka Ikeaan, mutta kyllähän nuo reklamaatioreissut saa verenpaineen nousemaan kiitettävästi. 

Pikkukarhun ja veikan huoneesta tuli melko ahdas, kun siellä on iso sänky, pinnasänky sekä kirjahylly. Muuta sinne ei mahdukaan, eikä huoneen ovi mahdu aukeamaan kokonaan kirjahyllyn takia. Melkoinen tilaihme tämä meidän asunto, joo-o. Mutta ei tuota pinnistä kannata pistää poiskaan, kun tulokas tulee nukkumaan korisängyssään max. 6kk saakka.

Yöt uudessa sängyssä eivät ole menneet kovin hyvin vielä. Pari ekaa yötä olivat melko levottomia ja pyöriessään unissaan Pikkukarhu poksautteli päätään sängyn laitoihin heräten siihen. Nyt taas pari yötä on mennyt niin, että hän kyllä nukkuu alkuyön hyvin, mutta herää kolmen jälkeen huutamaan hysteerisesti. Öisin hän ei tule itse pois sängystä. En usko tuon itkemisen johtuvan sängystä, mutta mitähän se sitten voisi olla? Hampaita ei ole tulossa, ainakaan ei näy mitään. Jotain kauhukohtauksia ehkä? Vatsavaivoja? Rauhoitteluun menee yli tunti. Olen tänäänkin herännyt sitten neljältä, kun en saanut itse enää unta Pikkukarhun nukahdettua uudelleen.

Mutta herätessään päivä- ja yöunilta Pikkukarhu on itse tullut pois sängystä. On se niin hellyyttävä näky, kun toinen tepsuttelee pupu kainalossa omasta huoneestaan tukka pystyssä ja tulee halaamaan. Snif. 

*************************************

Vatsavaivaepäilyistä tuli mieleen ihottumatilanne. Ihottumahan parani, kun PK oli ilman maitoa ja mahdollisimman vähän ilman Bummareita. Otettiin aamu- ja iltamaito takaisin kuvioihin ja Bummareita on nyt ollut välillä käytössä... ja taas se ihottuma lehahti! Epäilen maitoa enemmän kuin vaippoja, joten jätettiin maito heti pois. Onneksi Pikkukarhu on alkanut juoda vettä ihan hyvin, ennen hän ei oikein suostunut juomaan sitä pieniä hörppyjä enempää. Maitoa ei ole tarvinnut muuten karsia pois ruokavaliosta, vaan PK syö edelleen jugurttia, juustoa jne. Näillä mennään.

*****************************************

Eräs lukijani tässä kyseli, että onko vaippojen hajuongelma ratkennut jo. Itse asiassa on! Ensinnäkin keittopesin kaikki vaipat ihottuman takia ja toisekseen olen alkanut käyttää huuhteluohjelmaa lisähuuhtelun lisäksi. Eli pesen vaipat 60 asteen normaalipesussa lisähuuhtelulla ja ohjelman loputtua laitan vielä huuhteluohjelman. Olen huomannut, että huuhteluohjelman alussa vaipat vaahtoavat vielä aivan törkeän paljon, vaikka käytänkin puolet suositellusta pesuainemäärästä vaippapyykkiin. Luultavasti niihin on aiemmin jäänyt pesuainejäämiä. Nämä uudehkot pesukoneet kun ovat tosiaan niin vettä säästäviä, ettei huuhteluteho ole kaikista parhain. Pesuaineena käytetään edelleenkin Erisania, kun parempaa ei ole tullut vastaan.

*******************************************

P.s POKS 36+0!

P.p.s lähden tästä nauttimaan JALKAHOIDOSTA ihan hoitolaan (siskon hoitolaan, mutta kumminkin!)

Taaperozilla!

Olen viime aikoina huomannut yhden asian. Sen, että Pikkukarhun kanssa ei tee enää mieli mennä vierailuille sellaisiin kyläpaikkoihin, joissa ei ole taaperoa. Armas taaperozillamme nimittäin ottaa nimittäin välittömästi asenteen "seek & destroy" (lisäfiilistä kuvailuun voi hakea kuuntelemalla Metallican samaisen biisin).

Kotona kaikki metrin alapuolella ja hiukan sen yläpuolellakin olevat esineet ja tavarat on siirretty vielä ylemmäs, ja vaarallisimmat/tärkeimmät kaapit ja vetolaatikot salvattu Ikean lapsilukoilla. Kyläpaikoista löytyy yleensä kaikenlaista kivaa, kuten kukkaruukkuja, avattavia kaappeja, joista voi sitten repiä tavarat ulos ja mielellään vielä tuhota niitä, koriste-esineitä (Pikkukarhu tuntuu jostain syystä suosivan kalliita merkkejä...), kirjoja hyllyistä... Monissa paikoissa on myös portaita, joita joutuu varomaan koko ajan. Pikkukarhu nimittäin rakastaa portaissa kiipeilyä!

Ja jos joku nyt ehdottaa, että kannattaisiko kieltää lasta tekemästä tuhmuuksia, niin tervetuloa yrittämään. Ei tuo kovakalloinen mukula kieltoja usko, painattaa menemään vaan entistä lujempaa ja ehkä jopa nauraa päälle. Kielletään silti. Paljon. Usein. Menettää varmaan tehonsa kohta koko ei-sana tässä taloudessa.

Ajat, jolloin istuttiin kahvikupin ääressä ja jutusteltiin mukavia vauvan makoillessa lattialla tai ryömiessä ees taas ovat mennyttä aikaa. Nyt kahvi jäähtyy kuppiin, lause katkeaa ja sitä myöten ajatuskin, kun täytyy sännätä taaperozillan perään joka kymmenes sekunti.

Lapseni ei edes ole lahjottavissa. Olen alentunut jopa herkuilla lahjomiseen, jotta Pikkukarhu olisi hetken paikoillaan kylässä, mutta kun ei. Ne kaikki kielletyt jutut hakkaavat jonkun tylsän pullan ihan kuusnolla! Vielä jossain vaiheessa oman rahapussini antaminen tutkittavaksi pysäytti taaperozillan hetkeksi, mutta nyt sekin on menettänyt mahtinsa.

Kotiin on mukavaa kutsua vieraita. Meillä ei ehkä ole maailman siisteintä, ja välillä kahvin kanssa tarjotaan pelkkää maitoa sekä sokeria, mutta ainakin sitä pystyy itse keskittymään vieraisiinsa ja käymään jopa pitkiäkin keskusteluja taaperozillan touhutessa omiaan. Tervetuloa kylään siis!

Olemme menossa Juhannukseksi kylään perheeseen, jossa ei ole (vielä) lapsia. Jännittää aikalailla. Onneksi siellä on sentään koiranpentu, joten osa tuhottavista elementeistä on varmaan jo raivattu pois. Oletan silti, ettei Juhannuksesta ole välttämättä tulossa maailman rentouttavin tällä kertaa...