Vuosikatsaus

Kirjoitettu 31.12.2014

Mennyt vuosi... mikä? Vuosi? Menikö taas vuosi? Sama juttu joka vuodenvaihde.

Tämäkin vuosi, kuten kaksi edellistä, on mennyt ihan tautisenmoista haipakkaa. On täytynyt tässä parin päivän ajan oikein pohtia, että mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua. Kaikista isoin asia on varmasti ollut se, etten ole ollut raskaana tai synnyttänyt tänä vuonna, kuten tässä parina edellisenä. Mikä muutos!

Lapset ovat kasvaneet, tietenkin. Pikkuleijonan ykkössynttärit olivat yksi vuoden kohokohta, johon päättyi myös pari aikakautta elämästämme. Meillä ei ollut enää yhtään vauvaa, vaan talossa olikin kaksi taaperoa, ja lisäksi (ehkä elämäni viimeisin) imetystaival päättyi. Olen niin onnellinen, että imetys onnistui tällä kertaa näinkin pitkään!

Pikkukarhusta on kasvanut hurjan paljon ja taitavasti puhuva, halutessaan kohtelias pieni herra. Hän on oikea supliikkimies, jonka huumorintaju on vertaansa vailla. Vuoden aikana on myös koettu valtavia tahtoikäkausia, jolloin kaikkien huumorintaju on ollut koetuksella. Niistä on kuitenkin selvitty. Välillä on jopa ollut pokassa pitelemistä, kun Pikkukarhu on kiukkunsa keskeltä heitellyt kuolemattomia fraasejaan.

Pikkuleijona on kasvanut vauvasta taaperoksi, oppinut kävelemään ja vähän puhumaankin. Hän on viime aikoina alkanut osoittaa merkkejä tahtoiän saapumisesta, ja osaa myös pitää hyvin puolensa isoveljen kanssa leikkiessä. Jos mikään muu ei auta, hän saapuu äidin tykö kantelemaan kokemastaan vääryydestä. Kovasti vaikuttaa siltä, että pian pikkuveli vie ja isoveli vikisee, sillä Pikkuleijona ei ole niin herkkänahkainen mitä isoveljensä.

Vuoden paras juttu on ehdottomasti ollut muutto kerrostalosta rivariin. Muutto helpotti arkea ja lievitti hurjasti stressiä lisätilan myötä. Muutto oli sinänsä helppo henkisesti ja fyysisesti, sillä uusi koti on vain alle parin kilometrin päässä vanhasta kodistamme. Pikkukarhu reagoi muuttoon vähän muita voimakkaammin, ja parin viikon ajan ikävöi vanhaa kotia, mutta se unohtui ajan myötä. Uudessa pihapiirissä on turvallinen piha ja paljon samanikäisiä lapsia.

Henkisesti vuosi on ollut (jälleen kerran) kasvattava. Arki kahden pienen lapsen kanssa ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta kummasti sitä on selvitty tiukemmissakin tilantessa, kiitos mahtavan tukiverkoston ja ihanien ystävien. Pitkästä, pitkästä aikaa olen vihdoin pystynyt irtaantumaan lapsista hieman pidemmäksi aikaa ja saanut sitä kuuluisaa omaa aikaa. Sen myötä mahdollistui esimerkiksi vuorokauden kestänyt risteily lokakuussa muiden syyskuisten äitien kanssa, mikä oli todellinen henkireikä ja pään nollaus. Olen myös aloitellut liikuntaharrastusta uudelleen. Ylipäätään on outoa, ettei minua välttämättä tarvita _ihan_koko_ajan_, vaan Mies ja anoppi voivat hoitaa lapsia tarvittaessa.

Sen kaiken tajuaminen on myös saanut aikaan jonkinlaisen identiteettikriisin. Kukas minä oikein olenkaan? Se, kuka olin, en voi enää olla. En kyllä haluaisikaan. Mutta kuka minä nyt olen kotiäitiroolini lisäksi? Mitä MINÄ haluan? Ja kaikista suurin kysymys, MITÄ SEURAAVAKSI?!

On selvää, että muutoksia on tulossa. Kotiäitiys on jäämässä taakse, sillä edessä on joko työelämään paluu tai opiskelu. Jälkimmäistä toivon kovasti, mutta nähtäväksi jää... Olen joka tapauksessa ajatellut hakea pojille päiväkotipaikkoja viimeistään syksyksi, sillä silloin olen toivottavasti pysyvästi työelämässä tai opiskelemassa. Tuntuu haikealta, mutta toisaalta taas tiedän sen olevan oikea ratkaisu meidän kaikkien kannalta.

Omaan hyvinvointiini panostaminen (liikunnan lisäksi) näkyy myös siinä, että tulevana vuonna aloitan psykoterapiakäynnit kaksi kertaa viikossa. Vihdoinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, pääsen purkamaan asioita intensiivisemmässä hoitosuhteessa. Se on iso asia, johon aion todella panostaa. Se kun on vähän niin kuin laittaisi rahaa pankkiin nimittäin.

Varsinaisia Uuden Vuoden lupauksia en tee. Osallistun kyllä Facebookin tapahtumaan, jossa luvataan olla ostamatta uusia vaatteita koko vuonna. Omalta kohdaltani pyrin siis siihen. Osallistukaa tekin!

Hieno vuosi, kaikkine iloineen ja suruineen. Tulkoon vuodesta 2015 vieläkin hienompi!

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 KAIKILLE!

Tämähän on minun työni!

Eilen illalla ajauduimme Miehen kanssa taas keskustelemaan aiheesta, joka saa molempien verenpaineet sekä stressikäyrän nousemaan jyrkästi:

Minä: "Se vanhempainpäiväraha loppuu 5.2."
Mies: "Sun pitää sitten mennä töihin, jos vaikka Sini voisi ottaa Pikkukarhun hoitoon..."
Minä: "No mihin mä menisin?"
Mies: "Alat marraskuussa hakea uutta työtä jo..."
Minä: "MARRASKUU ALKAA ENSI VIIKOLLA! EN TASAN ALA!"

Keskustelu ei johtanut muuhun kuin siihen, että molempia alkoi vituttaa ja ahdistaa. Oma näkemyksenihän on, että a) en halua laittaa niin pientä perhepäivähoitajalle tai tarhaan, b) me pärjättäisiin kyllä Miehen tuloilla plus niillä hiluilla, mitä saisin kodinhoidontukea ja kuntalisää, c) EN HALUA MENNÄ TÖIHIN!

Terveisin työnvieroksuja -86.

En lähinnä jaksaisi vielä ajatella uuden työpaikan etsimistä, uuteen työyhteisöön sopeutumista ja kaikkea sitä muuta. Olisi ihan eri juttu, jos minulla tosiaan olisi työpaikka minne palata, ura jatkettavana. Ja suunnitelmissa on kuitenkin toinen lapsi mielellään pienellä ikäerolla. Mitä järkeä olisi lähteä töihin tässä välissä ja samalla missata esikoisen hienot kasvunhetket? Ei se olisi työnantajaakaan kohtaan kauhean reilua...

Mies on sitä mieltä, että a) me emme pärjää taloudellisesti, jos jään kotiin, b) sitten emme voi asuntosäästää, c) hän on mennyt 10kk:n iässä päiväkotiin ja tykkäsi olla siellä (...), d) jos esim. auto hajoaa, meidän talous kaatuu ja joudutaan asumaan sillan alle pahvilaatikkoon.

Yhtään en liioitellut tahi kärjistänyt.

Tämä on Iso Ongelma, koska töihin lähteminen lapsen ollessa alle yksivuotias sotii kaikkia periaatteitani ja arvojani vastaan, mitä minulla (vielä) on lapsen kasvattamisen suhteen. Olisi täysin eri asia lähteä työelämään vaikkapa ensi syksynä! Puolitoistavuotiaalla ja kymmenkuisella on hurja ero henkisessä ja fyysisessä kehityksessä.

En olisi aiemmin uskonut, miten paljon tykkään kotona olemisesta lapsen kanssa. Päivät ovat täynnä kaikenlaista puuhaa ja tavataan paljon ystäviä. Elämä on jotenkin... tasapainoista. Kerrankin on sellainen työ, jossa en ole aivan totaalistressaantunut ja ahdistunut! Harmi, ettei tästä makseta sen enempää "palkkaa", kun vanhempainpäiväraha loppuu. Kotiäitiyttä ei tosiaankaan arvosteta. Minusta tämä on tärkein työ, mikä minulla on koskaan ollut, kasvattaa lapsestani Kelpo Kansalainen!

Ahistaa ja ketuttaa ja potuttaa ja hatuttaa ja ärsyttä, ettei Mies pysty ymmärtämään sitä henkistä tuskaa, joka aiheutuisi pojan hoitoon laittamisesta.

Aika menee liian nopeasti.

Kummipoika :)

Kävimme eilen tekemässä tuttavuutta melko tuoreeseen kummipoikaamme Väksyyn. Väksy syntyi jo 9.9, mutta sekä perheen että meidän sairasteltua paljon viimeisen kuukauden aikana pääsimme vasta nyt ensitreffeille tämän hurmaavan herrasmiehen kanssa.

Herrasmiehen tavoin hän nukkui melkein koko ajan sitterissä pöydällä meidän jutellessa kovaäänisesti. Tunnustan, söin kaksi valtavaa palaa mustikkapiirakkaa ja VOE ETTÄ OL HYVVEE! Välillä Väksy heitti parit peppupörriäiset ilmoille, kuten kunnon miehen kuuluukin ruokapöydällä tehdä. Lopuksi mieheni pääsi ensimmäistä kertaa elämässään syöttämään vauvaa tuttipullosta. Aaaaw, hyvää harjoitusta!

Väksy ja kummisetä ihmettelevät toisiaan...

Ensimmäinen kasvatuksellinen erimielisyys tuli myös vierailulla esille, tai oikeastaan alkoi mietityttää entistä enemmän. Miehen mielestä minun pitäisi palata töihin heti, kun lapsi on vuoden ikäinen. Itseäni taas ahdistaa ajatus niin pienen jättämisestä hoitoon. Päiväkotiin en ainakaan haluaisi niin pientä laittaa, kun itse tiedän sen, miten stressaavaa se ympäristö voi olla. Perhepäivähoitaja on tietty vaihtoehto...

Aika näyttää. Sitten kun on tutustunut oman lapsen temperamenttiin ja tapaan reagoida, stressinsietokykyyn ja valmiuksiin, osaa varmasti katsoa asiaa aivan eri näkökulmasta. Itse en olisi ollut valmis menemään päiväkotiin vielä 3-vuotiaanakaan, kun taas pikkusiskoni meni juuri 3-vuotiaana ja rakasti siellä olemista yli kaiken.

Se vuosi tuntuu vaan niin lyhyeltä ajalta nauttia lapsesta täysin (maito)rinnoin... 


Niin. Eihän minulla ole edes työpaikkaa minne palata.

Mitäpä tuota murehtimaan etukäteen.

Huomenna on vapaapäivä, kampaaja, nukkumista ja leipomista. Ihanaaaaaaaaaaa!