Uraäiti

Sellainen minusta on tullut. Uraäiti.

Ehdin olla pari viikkoa työttömänä työnhakijana Te-toimistossa, kun "tutusta" paikasta soiteltiin. Siellä kaivattiin sijaista. Puhelu tuli perjantaina, maananantaina oli tarvetta. Kyseisessä paikassa kävin kevättalvella haastiksessa Pikkuleijonan kanssa, ja sieltä jäi todella hyvä fiilis. Lupauduin heti, kun tiesin, että anoppi pystyy hoitamaan lapsia miehen ollessa töissä.

En ehtinyt kovinkaan paljon stressaamaan töiden aloitusta, kun maanantaiaamu alkoi tk-käynnillä: Pikkukarhu vetäisi Pikkuleijonaa otsalohkoo painavalla puisella autolla. Onneksi ei tarvinnut edes liimata, vaan perhosteippi riitti. Oli se silti hurjan näköistä, kun tyyppi levitti verta pitkin naamaansa. Taisi Pikkukarhukin säikähtää.

Ensimmäisen työillan jälkeen jäi hyvä maku suuhun. Asiakkaat vaikuttivat (olosuhteisiin nähden) ihanilta ja työkaverit todella mukavilta. Oli myös sellainen fiilis, että hei, mähän saattaisin vaikka pärjätä täällä! Olin toki hirvittävän väsynyt ja tissit räjähtämispisteessä, mutta kotona oli onneksi mennyt hyvin.

Seuraava työilta alkoikin sillä, että pudotin oman puhelimeni vessanpönttöön. Jep. Se on mahdollista.

Keskiviikkoaamuna Pikkukarhulla oli ilmeisesti huomionhakuisuutta, sillä hän pissasi harkkahousujen läpi lelulaatikkoon. Aamupäivä meni rattoisasti leluja pestessä. Töihin pääsy tuntui suorastaan helpotukselta!

Takana on vajaat kaksi tiukkaa viikkoa uudessa työssä. On suorastaan pelottavaa huomata, miten se on vaikuttanut omaan psyykeeni! Odotin, että se uuvuttaisi minut täysin, enkä jaksaisi olla kotona senkään vertaa. Päinvastoin! Olen pystynyt keskittymään lapsiin entistä paremmin kotona ollessani. Kuuppaa ei kiristä läheskään niin paljon, mitä jatkuvasti kotona ollessa. Työnteko tasapainottaa selkeästi tässä "identiteettikriisissä".

Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole tuntenut huonoa omatuntoa. Lapset ovat olleet tyytyväisiä saadessaan olla mummulla hoidossa. Ei aikaisia herätyksiä, ei kotoa kiireellä lähtöjä. Anoppi nimittäin tulee meille. Yleensä Mies tulee kotiin parin tunnin päästä lähdettyäni (olen tehnyt pelkkiä iltavuoroja toistaiseksi).

Toki olen ikävöinyt lapsia, mutta toisaalta taas välimme ovat muuttuneet entistä paremmiksi varsinkin Pikkukarhun kanssa. Ikävä kyllä Pikkukarhu on heistä juuri se, joka reagoi eroon voimakkaammin: hän on muun muassa alkanut heräillä useaan kertaan yöllä itkemään äitiä. Pikkuleijona ei ole paljon äitiä (=tissiä) kaivannut, ja oma kroppanikin on sopeutunut pitkiin imetysväleihin. Olen imettänyt viimeistään aamuyöstä sekä ennen töihin lähtöä.

On karua huomata, etten olekaan ns. kotiäitiainesta. Olen selkeästi paljon onnellisempi, kun saan olla tietyn ajan töissä kodin ulkopuolella. Kun olen kotona, nautin joka sekunnista lasten kanssa. Parempi näin. Sitä paitsi tällainen vuorotyö tuntuu ihan kivalta. Tykkään iltavuoroista, kun saan olla aamupäivät kuitenkin lasten kanssa. Töihin lähteminen ei silti ole koskaan tuntunut raskaalta, päinvastoin! Hyvä balanssi kaiken kaikkiaan.

Olimmekohan jo kyllästyneitä toisiimme Pikkukarhun kanssa?

Sijaisuuteni ko. paikassa päättyy ensi torstaina. Odotan innolla, että saisin lisää sijaisuuksia!

P.s opettelen yhä menemään nukkumaan ajoissa, eli heti töistä tultuani...

Tämähän on minun työni!

Eilen illalla ajauduimme Miehen kanssa taas keskustelemaan aiheesta, joka saa molempien verenpaineet sekä stressikäyrän nousemaan jyrkästi:

Minä: "Se vanhempainpäiväraha loppuu 5.2."
Mies: "Sun pitää sitten mennä töihin, jos vaikka Sini voisi ottaa Pikkukarhun hoitoon..."
Minä: "No mihin mä menisin?"
Mies: "Alat marraskuussa hakea uutta työtä jo..."
Minä: "MARRASKUU ALKAA ENSI VIIKOLLA! EN TASAN ALA!"

Keskustelu ei johtanut muuhun kuin siihen, että molempia alkoi vituttaa ja ahdistaa. Oma näkemyksenihän on, että a) en halua laittaa niin pientä perhepäivähoitajalle tai tarhaan, b) me pärjättäisiin kyllä Miehen tuloilla plus niillä hiluilla, mitä saisin kodinhoidontukea ja kuntalisää, c) EN HALUA MENNÄ TÖIHIN!

Terveisin työnvieroksuja -86.

En lähinnä jaksaisi vielä ajatella uuden työpaikan etsimistä, uuteen työyhteisöön sopeutumista ja kaikkea sitä muuta. Olisi ihan eri juttu, jos minulla tosiaan olisi työpaikka minne palata, ura jatkettavana. Ja suunnitelmissa on kuitenkin toinen lapsi mielellään pienellä ikäerolla. Mitä järkeä olisi lähteä töihin tässä välissä ja samalla missata esikoisen hienot kasvunhetket? Ei se olisi työnantajaakaan kohtaan kauhean reilua...

Mies on sitä mieltä, että a) me emme pärjää taloudellisesti, jos jään kotiin, b) sitten emme voi asuntosäästää, c) hän on mennyt 10kk:n iässä päiväkotiin ja tykkäsi olla siellä (...), d) jos esim. auto hajoaa, meidän talous kaatuu ja joudutaan asumaan sillan alle pahvilaatikkoon.

Yhtään en liioitellut tahi kärjistänyt.

Tämä on Iso Ongelma, koska töihin lähteminen lapsen ollessa alle yksivuotias sotii kaikkia periaatteitani ja arvojani vastaan, mitä minulla (vielä) on lapsen kasvattamisen suhteen. Olisi täysin eri asia lähteä työelämään vaikkapa ensi syksynä! Puolitoistavuotiaalla ja kymmenkuisella on hurja ero henkisessä ja fyysisessä kehityksessä.

En olisi aiemmin uskonut, miten paljon tykkään kotona olemisesta lapsen kanssa. Päivät ovat täynnä kaikenlaista puuhaa ja tavataan paljon ystäviä. Elämä on jotenkin... tasapainoista. Kerrankin on sellainen työ, jossa en ole aivan totaalistressaantunut ja ahdistunut! Harmi, ettei tästä makseta sen enempää "palkkaa", kun vanhempainpäiväraha loppuu. Kotiäitiyttä ei tosiaankaan arvosteta. Minusta tämä on tärkein työ, mikä minulla on koskaan ollut, kasvattaa lapsestani Kelpo Kansalainen!

Ahistaa ja ketuttaa ja potuttaa ja hatuttaa ja ärsyttä, ettei Mies pysty ymmärtämään sitä henkistä tuskaa, joka aiheutuisi pojan hoitoon laittamisesta.

Aika menee liian nopeasti.