Uraäiti

Sellainen minusta on tullut. Uraäiti.

Ehdin olla pari viikkoa työttömänä työnhakijana Te-toimistossa, kun "tutusta" paikasta soiteltiin. Siellä kaivattiin sijaista. Puhelu tuli perjantaina, maananantaina oli tarvetta. Kyseisessä paikassa kävin kevättalvella haastiksessa Pikkuleijonan kanssa, ja sieltä jäi todella hyvä fiilis. Lupauduin heti, kun tiesin, että anoppi pystyy hoitamaan lapsia miehen ollessa töissä.

En ehtinyt kovinkaan paljon stressaamaan töiden aloitusta, kun maanantaiaamu alkoi tk-käynnillä: Pikkukarhu vetäisi Pikkuleijonaa otsalohkoo painavalla puisella autolla. Onneksi ei tarvinnut edes liimata, vaan perhosteippi riitti. Oli se silti hurjan näköistä, kun tyyppi levitti verta pitkin naamaansa. Taisi Pikkukarhukin säikähtää.

Ensimmäisen työillan jälkeen jäi hyvä maku suuhun. Asiakkaat vaikuttivat (olosuhteisiin nähden) ihanilta ja työkaverit todella mukavilta. Oli myös sellainen fiilis, että hei, mähän saattaisin vaikka pärjätä täällä! Olin toki hirvittävän väsynyt ja tissit räjähtämispisteessä, mutta kotona oli onneksi mennyt hyvin.

Seuraava työilta alkoikin sillä, että pudotin oman puhelimeni vessanpönttöön. Jep. Se on mahdollista.

Keskiviikkoaamuna Pikkukarhulla oli ilmeisesti huomionhakuisuutta, sillä hän pissasi harkkahousujen läpi lelulaatikkoon. Aamupäivä meni rattoisasti leluja pestessä. Töihin pääsy tuntui suorastaan helpotukselta!

Takana on vajaat kaksi tiukkaa viikkoa uudessa työssä. On suorastaan pelottavaa huomata, miten se on vaikuttanut omaan psyykeeni! Odotin, että se uuvuttaisi minut täysin, enkä jaksaisi olla kotona senkään vertaa. Päinvastoin! Olen pystynyt keskittymään lapsiin entistä paremmin kotona ollessani. Kuuppaa ei kiristä läheskään niin paljon, mitä jatkuvasti kotona ollessa. Työnteko tasapainottaa selkeästi tässä "identiteettikriisissä".

Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole tuntenut huonoa omatuntoa. Lapset ovat olleet tyytyväisiä saadessaan olla mummulla hoidossa. Ei aikaisia herätyksiä, ei kotoa kiireellä lähtöjä. Anoppi nimittäin tulee meille. Yleensä Mies tulee kotiin parin tunnin päästä lähdettyäni (olen tehnyt pelkkiä iltavuoroja toistaiseksi).

Toki olen ikävöinyt lapsia, mutta toisaalta taas välimme ovat muuttuneet entistä paremmiksi varsinkin Pikkukarhun kanssa. Ikävä kyllä Pikkukarhu on heistä juuri se, joka reagoi eroon voimakkaammin: hän on muun muassa alkanut heräillä useaan kertaan yöllä itkemään äitiä. Pikkuleijona ei ole paljon äitiä (=tissiä) kaivannut, ja oma kroppanikin on sopeutunut pitkiin imetysväleihin. Olen imettänyt viimeistään aamuyöstä sekä ennen töihin lähtöä.

On karua huomata, etten olekaan ns. kotiäitiainesta. Olen selkeästi paljon onnellisempi, kun saan olla tietyn ajan töissä kodin ulkopuolella. Kun olen kotona, nautin joka sekunnista lasten kanssa. Parempi näin. Sitä paitsi tällainen vuorotyö tuntuu ihan kivalta. Tykkään iltavuoroista, kun saan olla aamupäivät kuitenkin lasten kanssa. Töihin lähteminen ei silti ole koskaan tuntunut raskaalta, päinvastoin! Hyvä balanssi kaiken kaikkiaan.

Olimmekohan jo kyllästyneitä toisiimme Pikkukarhun kanssa?

Sijaisuuteni ko. paikassa päättyy ensi torstaina. Odotan innolla, että saisin lisää sijaisuuksia!

P.s opettelen yhä menemään nukkumaan ajoissa, eli heti töistä tultuani...

Uuden vuoden uudet kujeet

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2013!

Tuokoon vuosi teille tullessaan paljon iloa, onnea ja rakkautta.

Uuden vuoden aaton vietimme ystäväpariskunnan ja heidän poikansa kanssa Miehen vanhempien luona. Appi ja anoppi itse eivät olleet kotona, me valtasimme heidän kotinsa paremman tilan ja hyvä saunan takia. Ammuttiin kolme rakettia, Pikkukarhua ne eivät pahemmin hetkauttaneet. Päässä oli toki tyylikkäät vihreät kuulosuojaimet molemmilla pikkukundeilla. Rakettien jälkeen pojat kävivät yhdessä kylvyssä, tosin Pikkukarhua vähän tuppasi häiritsemään liikaa läiskyttelevä paras ystävä. Meidän poika on kyllä niiiiiiin herkkis! 

Upea ajatuksemmehan oli, että pojat nukahtavat kiltisti kylvyn ja iltapalan jälkeen, toinen appivanhempien sänkyyn ja toinen matkasänkyyn. Vaan eihän se nyt ihan niin iisiä ollutkaan. Pikkukarhu kyllä nukahti, mutta toveri alkoi itkeä aina matkasänkyyn joutuessaan. Pikkukarhu aloitti heti myötätuntoitkunsa lähes unissaan.  Loppujen lopuksi Pikkukarhu nukkui ja toverinsa leikki keittiöön hilatussa matkasängyssä, kun me aikuiset söimme ja juttelimme. Puolen yön aikaan valoimme tinat, omani näytti ihan vasarahailta! Kukaan meistä ei oikein osannut tulkita tinoja, ainut mikä tiedettiin varmasti, oli röpelön rahaa lupaileva ominaisuus.

Ja pikkukaveri sinnitteli tosiaan siihen puoli yhteen saakka, kunnes nukahti vaunuihin heidän lähtiessään kotiin. Voi pientä sissiä! Me jäimmekin sitten anoppilaan yöksi, vaikka alun perin pitikin tulla kotiin. Tajusin, että olin siellä ENSIMMÄISTÄ kertaa yötä! Ei tule mentyä sinne yöksi tuosta vaan, kun asuvat kuitenkin kilsan päässä.

Tein muuten ensimmäistä kertaa mutakakkua eilen ja siitä tuli ihan hurrrrrrrrrjan hyvää! Suosittelen!

Uuden vuoden lupauksia en tehnyt. Toki olen suunnitellut ajatuksen tasolla, miten elämää voisi parantaa edelliseen vuoteen verrattuna. Voisin olla positiivisempi, pyrkiä aktiivisesti katkaisemaan negatiiviset ja ahdistukseen johtavat ajatusmallit. Voisin ulkoilla vähän pidempiä lenkkejä, ehkä jopa käydä juoksemassa silloin tällöin. Voisin välttää "turhaa" netissä roikkumista. Voisin syödä vähemmän herkkuja. Voisin pysähtyä hetkeen usemmin. Voisin antaa kotitöiden olla, ja heittäytyä sohvalle lukemaan hyvää romaania.

En tehnyt lupauksia, mutta voisin... yrittää.

Aloitan nyt. Lopetan datailun ja kävelen takaisin anoppilaan hakemaan sen mutakakun lopun.

Tuulahduksia menneestä

Häiden jälkeisenä maanantaina eksyimme Miehen kanssa kotipaikkakuntani kenkäkauppaan. Kyseessähän on tooooosi pienen paikkakunnan jalkineliike, joka on toiminut sillä paikallaan jo jostain 70-luvulta(?) saakka. Kauppaa ei voi mitenkään verrata muihin kenkäliikeketjuihin. Sieltä löytää nimittäin Aitoja Vanhoja Kenkiä, alkuperäispakkauksissaan!

Ihailin upeita korkokenkiä, varmaankin jostain 60-70 -luvulta. Mulla nyt vaan sattuu olemaan uskomaton Aku Ankan räpylä, kunnon lättäjalka, johon ei suurin osa kengistä istu. Eipähän tule ostettua liikaa kenkiä... No, mehän menimmekin sinne katsomaan, olisiko Miehelle jotain bootseja ;) Ja mitä lähtikään mukaan...

Kuomat, aitoa nahkaa. Maksaneet aikoinaan 1100mk. 

Kokoa 25.

Toisen kotimaisen valmistajan, Pionin, nahkakengät. Vuorella myöskin ja kokoa 24.

Maksettiin näistä yhteensä 50€. Tässä vielä hetki kestää, ennen kuin pääsevät käyttöön... itsehän halusin nuo Kuomat, mutta Mies tahtoi ehdottomasti Pionit. Tehtiin siis kompromissi, jollaista mies tuskin tekisi jos kyse olisi MINUN kengistä! ;)

Onhan meillä muutakin vanhaa (uutta, sinistä ja lainattua). Tuli nimittäin anopin kanssa puheeksi, että pitäisi varmaan ostaa kertakäyttöinen tuttipullo. No... mitä anopilta ei löydy, sitä ei tarvita:

Vuodelta -82 tai -84, riippuen kumman pojan synnyttyä olikaan hommattu!

Vanha tuttiosa heitettiin menemään, mutta muuten kyllä on ihan toimiva peli. Ohjeista lähtien kaikki tallessa pakkauksessa! Anopillahan on tosiaan molempien poikiensa äitiyspakkaukset (siis ihan ne pahvilootatkin) tallessa. Ihan uskomatonta! Tiedän kyllä, mistä Miehen säästäväisyys on periytynyt. No joo, onhan anoppi töissä pankissa kaiken lisäksi...

Voi surkeus ja kurjuus! Meidän tuuheatukkainen lapsemme kaljuuntuu toispuoleisesti! :D

Huomenna alan laatimaan sitä kestovaippavertailua! Kuvatkin jo sain otettua tänään...