Uraäiti

Sellainen minusta on tullut. Uraäiti.

Ehdin olla pari viikkoa työttömänä työnhakijana Te-toimistossa, kun "tutusta" paikasta soiteltiin. Siellä kaivattiin sijaista. Puhelu tuli perjantaina, maananantaina oli tarvetta. Kyseisessä paikassa kävin kevättalvella haastiksessa Pikkuleijonan kanssa, ja sieltä jäi todella hyvä fiilis. Lupauduin heti, kun tiesin, että anoppi pystyy hoitamaan lapsia miehen ollessa töissä.

En ehtinyt kovinkaan paljon stressaamaan töiden aloitusta, kun maanantaiaamu alkoi tk-käynnillä: Pikkukarhu vetäisi Pikkuleijonaa otsalohkoo painavalla puisella autolla. Onneksi ei tarvinnut edes liimata, vaan perhosteippi riitti. Oli se silti hurjan näköistä, kun tyyppi levitti verta pitkin naamaansa. Taisi Pikkukarhukin säikähtää.

Ensimmäisen työillan jälkeen jäi hyvä maku suuhun. Asiakkaat vaikuttivat (olosuhteisiin nähden) ihanilta ja työkaverit todella mukavilta. Oli myös sellainen fiilis, että hei, mähän saattaisin vaikka pärjätä täällä! Olin toki hirvittävän väsynyt ja tissit räjähtämispisteessä, mutta kotona oli onneksi mennyt hyvin.

Seuraava työilta alkoikin sillä, että pudotin oman puhelimeni vessanpönttöön. Jep. Se on mahdollista.

Keskiviikkoaamuna Pikkukarhulla oli ilmeisesti huomionhakuisuutta, sillä hän pissasi harkkahousujen läpi lelulaatikkoon. Aamupäivä meni rattoisasti leluja pestessä. Töihin pääsy tuntui suorastaan helpotukselta!

Takana on vajaat kaksi tiukkaa viikkoa uudessa työssä. On suorastaan pelottavaa huomata, miten se on vaikuttanut omaan psyykeeni! Odotin, että se uuvuttaisi minut täysin, enkä jaksaisi olla kotona senkään vertaa. Päinvastoin! Olen pystynyt keskittymään lapsiin entistä paremmin kotona ollessani. Kuuppaa ei kiristä läheskään niin paljon, mitä jatkuvasti kotona ollessa. Työnteko tasapainottaa selkeästi tässä "identiteettikriisissä".

Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole tuntenut huonoa omatuntoa. Lapset ovat olleet tyytyväisiä saadessaan olla mummulla hoidossa. Ei aikaisia herätyksiä, ei kotoa kiireellä lähtöjä. Anoppi nimittäin tulee meille. Yleensä Mies tulee kotiin parin tunnin päästä lähdettyäni (olen tehnyt pelkkiä iltavuoroja toistaiseksi).

Toki olen ikävöinyt lapsia, mutta toisaalta taas välimme ovat muuttuneet entistä paremmiksi varsinkin Pikkukarhun kanssa. Ikävä kyllä Pikkukarhu on heistä juuri se, joka reagoi eroon voimakkaammin: hän on muun muassa alkanut heräillä useaan kertaan yöllä itkemään äitiä. Pikkuleijona ei ole paljon äitiä (=tissiä) kaivannut, ja oma kroppanikin on sopeutunut pitkiin imetysväleihin. Olen imettänyt viimeistään aamuyöstä sekä ennen töihin lähtöä.

On karua huomata, etten olekaan ns. kotiäitiainesta. Olen selkeästi paljon onnellisempi, kun saan olla tietyn ajan töissä kodin ulkopuolella. Kun olen kotona, nautin joka sekunnista lasten kanssa. Parempi näin. Sitä paitsi tällainen vuorotyö tuntuu ihan kivalta. Tykkään iltavuoroista, kun saan olla aamupäivät kuitenkin lasten kanssa. Töihin lähteminen ei silti ole koskaan tuntunut raskaalta, päinvastoin! Hyvä balanssi kaiken kaikkiaan.

Olimmekohan jo kyllästyneitä toisiimme Pikkukarhun kanssa?

Sijaisuuteni ko. paikassa päättyy ensi torstaina. Odotan innolla, että saisin lisää sijaisuuksia!

P.s opettelen yhä menemään nukkumaan ajoissa, eli heti töistä tultuani...