Uraäiti

Sellainen minusta on tullut. Uraäiti.

Ehdin olla pari viikkoa työttömänä työnhakijana Te-toimistossa, kun "tutusta" paikasta soiteltiin. Siellä kaivattiin sijaista. Puhelu tuli perjantaina, maananantaina oli tarvetta. Kyseisessä paikassa kävin kevättalvella haastiksessa Pikkuleijonan kanssa, ja sieltä jäi todella hyvä fiilis. Lupauduin heti, kun tiesin, että anoppi pystyy hoitamaan lapsia miehen ollessa töissä.

En ehtinyt kovinkaan paljon stressaamaan töiden aloitusta, kun maanantaiaamu alkoi tk-käynnillä: Pikkukarhu vetäisi Pikkuleijonaa otsalohkoo painavalla puisella autolla. Onneksi ei tarvinnut edes liimata, vaan perhosteippi riitti. Oli se silti hurjan näköistä, kun tyyppi levitti verta pitkin naamaansa. Taisi Pikkukarhukin säikähtää.

Ensimmäisen työillan jälkeen jäi hyvä maku suuhun. Asiakkaat vaikuttivat (olosuhteisiin nähden) ihanilta ja työkaverit todella mukavilta. Oli myös sellainen fiilis, että hei, mähän saattaisin vaikka pärjätä täällä! Olin toki hirvittävän väsynyt ja tissit räjähtämispisteessä, mutta kotona oli onneksi mennyt hyvin.

Seuraava työilta alkoikin sillä, että pudotin oman puhelimeni vessanpönttöön. Jep. Se on mahdollista.

Keskiviikkoaamuna Pikkukarhulla oli ilmeisesti huomionhakuisuutta, sillä hän pissasi harkkahousujen läpi lelulaatikkoon. Aamupäivä meni rattoisasti leluja pestessä. Töihin pääsy tuntui suorastaan helpotukselta!

Takana on vajaat kaksi tiukkaa viikkoa uudessa työssä. On suorastaan pelottavaa huomata, miten se on vaikuttanut omaan psyykeeni! Odotin, että se uuvuttaisi minut täysin, enkä jaksaisi olla kotona senkään vertaa. Päinvastoin! Olen pystynyt keskittymään lapsiin entistä paremmin kotona ollessani. Kuuppaa ei kiristä läheskään niin paljon, mitä jatkuvasti kotona ollessa. Työnteko tasapainottaa selkeästi tässä "identiteettikriisissä".

Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole tuntenut huonoa omatuntoa. Lapset ovat olleet tyytyväisiä saadessaan olla mummulla hoidossa. Ei aikaisia herätyksiä, ei kotoa kiireellä lähtöjä. Anoppi nimittäin tulee meille. Yleensä Mies tulee kotiin parin tunnin päästä lähdettyäni (olen tehnyt pelkkiä iltavuoroja toistaiseksi).

Toki olen ikävöinyt lapsia, mutta toisaalta taas välimme ovat muuttuneet entistä paremmiksi varsinkin Pikkukarhun kanssa. Ikävä kyllä Pikkukarhu on heistä juuri se, joka reagoi eroon voimakkaammin: hän on muun muassa alkanut heräillä useaan kertaan yöllä itkemään äitiä. Pikkuleijona ei ole paljon äitiä (=tissiä) kaivannut, ja oma kroppanikin on sopeutunut pitkiin imetysväleihin. Olen imettänyt viimeistään aamuyöstä sekä ennen töihin lähtöä.

On karua huomata, etten olekaan ns. kotiäitiainesta. Olen selkeästi paljon onnellisempi, kun saan olla tietyn ajan töissä kodin ulkopuolella. Kun olen kotona, nautin joka sekunnista lasten kanssa. Parempi näin. Sitä paitsi tällainen vuorotyö tuntuu ihan kivalta. Tykkään iltavuoroista, kun saan olla aamupäivät kuitenkin lasten kanssa. Töihin lähteminen ei silti ole koskaan tuntunut raskaalta, päinvastoin! Hyvä balanssi kaiken kaikkiaan.

Olimmekohan jo kyllästyneitä toisiimme Pikkukarhun kanssa?

Sijaisuuteni ko. paikassa päättyy ensi torstaina. Odotan innolla, että saisin lisää sijaisuuksia!

P.s opettelen yhä menemään nukkumaan ajoissa, eli heti töistä tultuani...

PK 11kk ja sen äitee rv 16+5

Okei. Kuukausi sitten kerroin, että meillä menee ihan kivasti, vaikka Mies onkin päivät pitkät kotona meidän kanssa. Tässä vaiheessa voin kertoa, että meikeläisellä alkaa jo päässä kilistä pikku hiljaa!

Mutta eihän siinä. Väittävät, ettei kukaan tule kotoa töihin hakemaan. Tänään sain puhelinsoiton, työtarjouksen. Olivat bonganneet meikeläisen CV:n mollin sivuilta... Työn ottaminen vastaan on toki järkevää, koska mies on kotona hoitamassa poikaa. Työ olisi osa-aikaista ja kestäisi kesäkuun loppuun. Saisin soviteltua ansiopäivärahaa lisäksi, joten tulot kyllä nousisivat. Ilman tuota soviteltua ansiopäivärahaa työn vastaanottamisessa ei olisikaan mitään järkeä. Kerron lisää, jahka tilanne varmistuu...

Pikkukarhu kehittyy huimaa vauhtia. Nyt kävellään jo tukea vasten hyvin varmasti sekä kontataan (vihdoinkin). Konttaaminen tosin unohtuu kiireessä, kun uimalla (PK:n ryömiminen näyttää ihan uimiselta) pääsee lujempaa. Pikkukarhu on myös alkanut jutella paljon enemmän, hän selittää aina pitkiä juttuja omalla vauvakielellään ja nauraa höröttää aikuisten jutuille tai telkkarille. Tunnistettavia sanoja on ollut ainakin äiti, anna ja ei. Varsinkin tuota jälkimmäistä huudetaan meillä paljon. Oma tahto on lisääntynyt selkeästi. 

Pientä takapakkia on tullut sen suhteen, että aamuöisin on jälleen pitänyt antaa maitoa. Jos ei anna tai tarjoaa vettä, kirkuu toinen selkä kaarella hysteerisenä. Täytyy toivoa, että hän vieroittuu tuosta yömaidosta nyt sen myötä, kun lehmänmaito astuu kuvioihin ja tuttipullo jää muutenkin pois. Toisaalta tuon aamuöisen maidon ansiosta olemme saaneet nukkua välillä jopa kahdeksaan saakka. Luksusta! Muuten olisi noustava kuudelta. Joinakin päivinä Mies nousee pojan kanssa ja olen saanut nukkua piiiiiiiitkään. On siinä Miehen työttömyydessä toki hyviäkin puolia.

Ollaan nyt annettu Pikkukarhulle hapanmaitotuotteita ja pikku hiljaa maisteluannoksia tavallista maitoa. Mitään oireita ei ole ainakaan tullut, etteikö lehmänmaito kävisi. Päätettiin, ettei enää osteta NANnia, kun nuo kaapissa olevat loppuvat. Myös ruuassa Pikkukarhu on siirtynyt syömään samaa ruokaa meidän kanssamme, tosin vähempisuolaisena ja vähemmän mausteisena tietenkin. 

Olen nyt ollut reipas emäntä ja tehnyt helppoa sekä halpaa kotiruokaa päivittäin. PK sormiruokailee päivittäin  ainakin muutamalla aterialla. Viime aikoina on tosin ollut ongelmana se, ettei suuhun juurikaan mene ruokaa tai jos menee, niin kaikki syljetään pois rakenteesta ja mausta riippumatta. Ruokaa myös pyyhitään ja tiputellaan pois tarjottimelta. Tämä kuulemma "kuuluu asiaan", mutta on se kyllä äärettömän turhauttavaa!

Vahakangas lattian suojaksi. Kyseinen maatuskakuosi löytyy ainakin Jyskistä vajaan seitsemän euron metrihintaan!

Ja sitten raskauteen. Pahoinvointi on vaihtunut päivittäiseen päänsärkyyn. Vanhoja postauksia lukiessani huomasin, että sama juttu oli viimeksikin näillä viikoilla. Ihanaa. Iltaisin saattaa särkeä niin järjettömästi, etten pysty kuin makaamaan sohvalla tyyny naamallani. Niska-hartiaseudulla saattaa olla osuutta asiaan, pitäisi mennä hierojalle... 

Jonkun verran välillä jomottaa ja tulee sukkapuikkokipuja, mutta suppareita ei ole vielä ollut, kuten viimeksi tässä vaiheessa. Toki elän nyt hieman stressittömämpää aikaa, ainakin vielä toistaiseksi... Ja närästys vaivaa päivittäin, mutta se on mennyt onneksi Renniellä ohi. Raskautta ei muista koko aikaa samalla tavalla, mitä esikoista odottaessa. Välillä olisi kyllä hyvä muistaa, sillä varsinkin Pikkukarhua nostellessa olisi hyvä olla varovainen, ettei "repäise".

Oma neuvola on viikon päästä, rakenneultraan on tasan neljä viikkoa. Hui! Aika menee to-del-la nopeasti. Välillä sitä miettii, että mitenkähän hitossa sitä selviää vauhdikkaan, omapäisen taaperon ja vastasyntyneen kanssa, mutta eiköhän me hengissä selvitä. Eihän sitä tiedä, vaikka Mieskin olisi yhä kotona silloin... ei taida tuolla teollisuuden puolella mennä kovin vahvasti nyt.

rv 15+6 ja pääsiäismunaturvotus

Pikkukarhu pian 10kk

Olen ollut törkyhuono bloggaaja viime aikoina. Tietokoneella rauhassa istuminen ei vaan meinaa onnistua, kun tuo meidän rakas "pikkuterroristi" vaatii aika tehokkaasti huomiota. Millonkahan meillä aletaan nukkua niitä joka äidin unelmapäikkäreitä, paria kolmea tuntia? Kaipaisin välillä hengähdystaukoa keskellä päivää, tunnissa ei paljon ehdi.

Pikkukarhu on siis oppinut nousemaan tukea vasten seisomaan, mikä aiheuttaa noin miljoona kertaa päivässä pään kolinaa. Onneksi useimmilla kerroilla vastassa on ollut paksu villamattomme, jota en enää inhoa ihan niin paljon kuin ennen (kerää kaikki mahdolliset roskat itseensä, mutta niitä ei meinaa saada edes imurilla irti!)

Nukkumaan ei enää mennä niin helposti, kun koko ajan pitäisi harjoittaa uutta hienoa taitoa. Pikkukarhu saattaa olla puoliunessa, mutta väkisinkin on noustava seisomaan pinniksessä. Yöt ovat olleet todella levottomia, varmaan juuri tuon liikkumisvimman takia.

Konttaamista meillä ei vieläkään harrasteta, eikä istumaan nousua. Aiemmin oli hyvä keino laittaa Pikkukarhu istumaan, jotta tämä pysyisi pois pahanteosta, mutta nyt hän osaa jo pyörähtää siitä pois. Damn! Tv-tasosta piti ottaa vetonupit irti, jotta utelias tonkija ei pääse apajille. Nyt niitä kaappeja ei meinaa itsekään saada auki...

Makuuhuoneen ja vessan ovi on edelleen muistettava sulkea. Makuuhuoneeseen muutti rakas bambuni, jonka ruukusta Pikkukarhu ammentaa multaa aina, kun silmä välttää.

Äitiä kutsutaan ja komennetaan paljon: "ätä! ätä! ätä!"

Viides hammas (kolmas ylhäälle) on juuri puskemassa läpi.

En voi käsittää, että melko pian on yksivuotissynttäreiden aika. Sitten ei ole enää vauvaa! Enkä ole enää vanhempainvapaalla, vaan kodinhoidontuella (ja erittäin köyhä). Tämä on se kohta elämässä, kun pitäisi hilata luunsa töihin, mutta... kävin tänään kyllä työkkärissä ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Kun mieskin on nyt työttömänä, niin katsotaan nyt, kumpi tästä loppupeleissä lähtee töihin. Ajattelin, että jos tämä talous tosissaan tästä romahtaa, menen tekemään keikkaa lastentarhanopettajan sijaisena, vaikka vannoinkin pysyväni loppuikäni poissa niistä hommista.

Kieltämättä on ollut mukavaa saada hoitoapua arjessa, eikä vielä ainakaan ole tullut mitään massiivisia taisteluita miehen kanssa. Ihan hyvähän se on miehenkin vihdoin nähdä, millaista se meidän perusarki pojan kanssa oikein on.

Tämähän on minun työni!

Eilen illalla ajauduimme Miehen kanssa taas keskustelemaan aiheesta, joka saa molempien verenpaineet sekä stressikäyrän nousemaan jyrkästi:

Minä: "Se vanhempainpäiväraha loppuu 5.2."
Mies: "Sun pitää sitten mennä töihin, jos vaikka Sini voisi ottaa Pikkukarhun hoitoon..."
Minä: "No mihin mä menisin?"
Mies: "Alat marraskuussa hakea uutta työtä jo..."
Minä: "MARRASKUU ALKAA ENSI VIIKOLLA! EN TASAN ALA!"

Keskustelu ei johtanut muuhun kuin siihen, että molempia alkoi vituttaa ja ahdistaa. Oma näkemyksenihän on, että a) en halua laittaa niin pientä perhepäivähoitajalle tai tarhaan, b) me pärjättäisiin kyllä Miehen tuloilla plus niillä hiluilla, mitä saisin kodinhoidontukea ja kuntalisää, c) EN HALUA MENNÄ TÖIHIN!

Terveisin työnvieroksuja -86.

En lähinnä jaksaisi vielä ajatella uuden työpaikan etsimistä, uuteen työyhteisöön sopeutumista ja kaikkea sitä muuta. Olisi ihan eri juttu, jos minulla tosiaan olisi työpaikka minne palata, ura jatkettavana. Ja suunnitelmissa on kuitenkin toinen lapsi mielellään pienellä ikäerolla. Mitä järkeä olisi lähteä töihin tässä välissä ja samalla missata esikoisen hienot kasvunhetket? Ei se olisi työnantajaakaan kohtaan kauhean reilua...

Mies on sitä mieltä, että a) me emme pärjää taloudellisesti, jos jään kotiin, b) sitten emme voi asuntosäästää, c) hän on mennyt 10kk:n iässä päiväkotiin ja tykkäsi olla siellä (...), d) jos esim. auto hajoaa, meidän talous kaatuu ja joudutaan asumaan sillan alle pahvilaatikkoon.

Yhtään en liioitellut tahi kärjistänyt.

Tämä on Iso Ongelma, koska töihin lähteminen lapsen ollessa alle yksivuotias sotii kaikkia periaatteitani ja arvojani vastaan, mitä minulla (vielä) on lapsen kasvattamisen suhteen. Olisi täysin eri asia lähteä työelämään vaikkapa ensi syksynä! Puolitoistavuotiaalla ja kymmenkuisella on hurja ero henkisessä ja fyysisessä kehityksessä.

En olisi aiemmin uskonut, miten paljon tykkään kotona olemisesta lapsen kanssa. Päivät ovat täynnä kaikenlaista puuhaa ja tavataan paljon ystäviä. Elämä on jotenkin... tasapainoista. Kerrankin on sellainen työ, jossa en ole aivan totaalistressaantunut ja ahdistunut! Harmi, ettei tästä makseta sen enempää "palkkaa", kun vanhempainpäiväraha loppuu. Kotiäitiyttä ei tosiaankaan arvosteta. Minusta tämä on tärkein työ, mikä minulla on koskaan ollut, kasvattaa lapsestani Kelpo Kansalainen!

Ahistaa ja ketuttaa ja potuttaa ja hatuttaa ja ärsyttä, ettei Mies pysty ymmärtämään sitä henkistä tuskaa, joka aiheutuisi pojan hoitoon laittamisesta.

Aika menee liian nopeasti.

Kummipoika :)

Kävimme eilen tekemässä tuttavuutta melko tuoreeseen kummipoikaamme Väksyyn. Väksy syntyi jo 9.9, mutta sekä perheen että meidän sairasteltua paljon viimeisen kuukauden aikana pääsimme vasta nyt ensitreffeille tämän hurmaavan herrasmiehen kanssa.

Herrasmiehen tavoin hän nukkui melkein koko ajan sitterissä pöydällä meidän jutellessa kovaäänisesti. Tunnustan, söin kaksi valtavaa palaa mustikkapiirakkaa ja VOE ETTÄ OL HYVVEE! Välillä Väksy heitti parit peppupörriäiset ilmoille, kuten kunnon miehen kuuluukin ruokapöydällä tehdä. Lopuksi mieheni pääsi ensimmäistä kertaa elämässään syöttämään vauvaa tuttipullosta. Aaaaw, hyvää harjoitusta!

Väksy ja kummisetä ihmettelevät toisiaan...

Ensimmäinen kasvatuksellinen erimielisyys tuli myös vierailulla esille, tai oikeastaan alkoi mietityttää entistä enemmän. Miehen mielestä minun pitäisi palata töihin heti, kun lapsi on vuoden ikäinen. Itseäni taas ahdistaa ajatus niin pienen jättämisestä hoitoon. Päiväkotiin en ainakaan haluaisi niin pientä laittaa, kun itse tiedän sen, miten stressaavaa se ympäristö voi olla. Perhepäivähoitaja on tietty vaihtoehto...

Aika näyttää. Sitten kun on tutustunut oman lapsen temperamenttiin ja tapaan reagoida, stressinsietokykyyn ja valmiuksiin, osaa varmasti katsoa asiaa aivan eri näkökulmasta. Itse en olisi ollut valmis menemään päiväkotiin vielä 3-vuotiaanakaan, kun taas pikkusiskoni meni juuri 3-vuotiaana ja rakasti siellä olemista yli kaiken.

Se vuosi tuntuu vaan niin lyhyeltä ajalta nauttia lapsesta täysin (maito)rinnoin... 


Niin. Eihän minulla ole edes työpaikkaa minne palata.

Mitäpä tuota murehtimaan etukäteen.

Huomenna on vapaapäivä, kampaaja, nukkumista ja leipomista. Ihanaaaaaaaaaaa!