Olen ollut törkyhuono bloggaaja viime aikoina. Tietokoneella rauhassa istuminen ei vaan meinaa onnistua, kun tuo meidän rakas "pikkuterroristi" vaatii aika tehokkaasti huomiota. Millonkahan meillä aletaan nukkua niitä joka äidin unelmapäikkäreitä, paria kolmea tuntia? Kaipaisin välillä hengähdystaukoa keskellä päivää, tunnissa ei paljon ehdi.
Pikkukarhu on siis oppinut nousemaan tukea vasten seisomaan, mikä aiheuttaa noin miljoona kertaa päivässä pään kolinaa. Onneksi useimmilla kerroilla vastassa on ollut paksu villamattomme, jota en enää inhoa ihan niin paljon kuin ennen (kerää kaikki mahdolliset roskat itseensä, mutta niitä ei meinaa saada edes imurilla irti!)
Nukkumaan ei enää mennä niin helposti, kun koko ajan pitäisi harjoittaa uutta hienoa taitoa. Pikkukarhu saattaa olla puoliunessa, mutta väkisinkin on noustava seisomaan pinniksessä. Yöt ovat olleet todella levottomia, varmaan juuri tuon liikkumisvimman takia.
Konttaamista meillä ei vieläkään harrasteta, eikä istumaan nousua. Aiemmin oli hyvä keino laittaa Pikkukarhu istumaan, jotta tämä pysyisi pois pahanteosta, mutta nyt hän osaa jo pyörähtää siitä pois. Damn! Tv-tasosta piti ottaa vetonupit irti, jotta utelias tonkija ei pääse apajille. Nyt niitä kaappeja ei meinaa itsekään saada auki...
Makuuhuoneen ja vessan ovi on edelleen muistettava sulkea. Makuuhuoneeseen muutti rakas bambuni, jonka ruukusta Pikkukarhu ammentaa multaa aina, kun silmä välttää.
Äitiä kutsutaan ja komennetaan paljon: "ätä! ätä! ätä!"
Viides hammas (kolmas ylhäälle) on juuri puskemassa läpi.
En voi käsittää, että melko pian on yksivuotissynttäreiden aika. Sitten ei ole enää vauvaa! Enkä ole enää vanhempainvapaalla, vaan kodinhoidontuella (ja erittäin köyhä). Tämä on se kohta elämässä, kun pitäisi hilata luunsa töihin, mutta... kävin tänään kyllä työkkärissä ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Kun mieskin on nyt työttömänä, niin katsotaan nyt, kumpi tästä loppupeleissä lähtee töihin. Ajattelin, että jos tämä talous tosissaan tästä romahtaa, menen tekemään keikkaa lastentarhanopettajan sijaisena, vaikka vannoinkin pysyväni loppuikäni poissa niistä hommista.
Kieltämättä on ollut mukavaa saada hoitoapua arjessa, eikä vielä ainakaan ole tullut mitään massiivisia taisteluita miehen kanssa. Ihan hyvähän se on miehenkin vihdoin nähdä, millaista se meidän perusarki pojan kanssa oikein on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun jätät viestin!