Näytetään tekstit, joissa on tunniste syöminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syöminen. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Yksivuotias Pikkuleijona

Meillä asuu kaksi taaperoa. Hui!

En ole vielä pystynyt sisäistämään sitä ajatusta, että meillä ei ole enää vauvaa. Pikkukarhun jättäessä vauvavuotensa oli uuden vauvan syntymä jo lähellä. Nyt tuntuu perin haikealta. Mitään vauvakuumetta ei sentään ole, mutta yli kahden vuoden "vauvaputken" jälkeen vaatii hiukan totuttelua ajatusten suuntaamisessa sellaiseen arkeen, jossa ei ole vauvaa ja kaikkea siihen liittyvää härdelliä. Oh well, taaperoissa kyllä riittää sitä toisenlaista säätämistä ihan kerrakseen.



Pikkuleijona on edelleen helppo lapsi, joka sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin. Hän ei hätkähdä ihan vähästä, eikä jaksa olla kiukkuinen kovin pitkiä aikoja. Ainoastaan todella väsyneenä tai nälkäisenä hänestä kuoriutuu pieni hirviö. Suurimman osan ajasta hän on Herra Aurinkoinen ja varsinainen showmies-naistennaurattaja. Toki hänestä löytyy myös luonnetta tarpeen tullen, ja epäilenkin, että Pikkukarhu jää hyvin pian kakkoseksi veljesten välisissä henkisissä ja fyysisissä matseissa.

Siinä missä Pikkukarhu on aina ollut herkkä ja hitaasti lämpiävä, on veljensä täysin eri maata. Pikkuleijona on tutkimusmatkailija, aina valmiina tutustumaan kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen. Hän ei juuri vierasta, ja menee rohkeasti tutustumaan muihin lapsiin. Ennakkoluulottomuus ja rohkeus näkyvät myös syömisessä: Pikkuleijona on varsinainen kulinaristi.

Vuosikkaaksi tulo ei ole tuonut paljon muutosta Pikkuleijonan ruokavalioon, sillä hän on aina syönyt samaa ruokaa, mitä mekin (suolatonta ja niin edelleen). Maitotuotteet ovat nyt osa ruokavaliota, ja toisinaan Pikkuleijona juo täysluomumaitoa. Kaurajuoma on maidonkorvike, mutta se pistää herkästi mahan kuralle kuitupitoisuutensa vuoksi suurissa määrissä juotuna. Maito/kaurajuoma onkin alkanut vaihtua yhä useammin vedeksi ruokajuomana, kuten Pikkukarhulla,




Imetys loppui/lopetettiin täysin vajaa viikko sitten. Kolmen viikon työputken aikana imetysten määrä väheni, ja yöimetykset oli muutenkin pakko kitkeä pois jaksamisen takia. Pikkuleijona ei osoittanut enää niin suurta mielenkiintoa rinnalla olemiseen. Kun lääkärissä tuli puhetta oman lääkitykseni muuttumisesta vahvempaan suuntaan (tasaava lääkitys ja täysin minulle uusi lääke), päätin lopettaa imetyksen tähän. Aika tuntui juuri sopivalta. Tutti jäi pois jo kuukautta aiemmin sen kadottua mystisesti jonnekin. Pikkuleijona ei sitä hirveästi kaivannut, joten sekin sitten vain jäi. 

Muutamia kiukutteluja lukuun ottamatta imetyksen lopettaminen on sujunut todella kivuttomasti. Yllättävän hyvin. Öisin Mies on käynyt rauhoittelemassa, jos Pikkuleijona on huudellut, ja saanut tämän nukahtamaan nopeasti uudelleen. Itse en ole saanut poikaa vielä rauhoittumaan (koska tissit). Joihinkin päivisin tapahtuneisiin harmistuksiin Pikkuleijona kaipaisi selvästi lohtutissiä, mutta niistäkin on päästy yli sylittelyllä, ja tissintuska unohtuu nopeasti. Itselle lopettaminen ei ole tuonut sellaista fyysistä tuskaa, mistä monet puhuvat. Tuotanto ei ole selvästikään ollut kovin runsasta enää, sillä en ole kokenut tarvetta tyhjentää tissejä, eikä maitoa ole vuotanut lainkaan. Tuntuu silti todella haikealta ja surulliselta, että imetystaival on nyt ohitse. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että pääsimme puolen vuoden täysimetykseen ja sen jälkeen vielä näinkin pitkälle. 

Oma kroppani on mennyt täysin sekaisin imetyksen loputtua. Kärsin alkuraskauden oireista, kuten kuvotuksesta ja päänsäryistä. Raskauden mahdollisuus on poissuljettu, jos sitä mietitte ;) Myös mieliala on selvästi laskenut, kun imetyksen tuottamaa oksitosiinia ei enää välity elimistöön. Innolla odotan, millaista tahtia kilot alkavat nyt kerääntyä, kun vuoden imetyksen aikana ruokavalio pääsi niin rempalleen. Ehkä minulle nyt kasvaa se himoitsemani ghettobooty!

Uusia taitoja opetellaan ja opitaan kovaa vauhtia. Isoveljeltä on kiva ottaa mallia, myös niissä ei-niin-hyvissä-jutuissa. Pikkuleijonan kävely sujuu ilman tukea maksimissaan neljän askeleen verran, mutta pienen tuen kanssa vauhti on hurja. Sanoja tuli ennen kävelyä enemmänkin, mutta nyt ne tuntuvat "unohtuneen". Äitiä tai äittää kyllä huudellaan ja paljon. Pikkuleijona osaa jo jonkin verran käyttää lusikkaa syödessä, ja juo tavallisesta mukista. Emme ole enää tarjonneet tuttipulloa tai nokkamukia, koska mukista juominen sujuu paljon paremmin. Ehkä shottilaseilla harjoittelusta oli jotain hyötyä? 

On ihanaa seurata, miten nuo poikaset leikkivät keskenään. Isoveli kyllä tönii, taklailee ja kiusaa, mutta pitää myös huolta. Toisinaan Pikkukarhu komentaa veljeään, ja raahaa tämän pois kielletyn asian luota. Pikkukarhu on tarkka omista leluistaan, mutta yrittää aina hyvitellä Pikkuleijonaa antamalla tälle jonkun toisen lelun. Yleensä jonkun tylsän, tietenkin. On mielenkiintoista nähdä, miten veljesten suhde kehittyy, kun jo muutenkin pieni ikäero kaventuu kasvamisen myötä. 

On se vaan hurjaa. Ja ihanaa. Ja hurjaa. Olen 1- ja 2-vuotiaan äiti. HURJAA. IHANAA.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Pikkuleijona 9kk (ja risat)

Vanhoja postauksia läpikäydessäni huomasin, että postaustahti harveni Pikkukarhun ollessa Pikkuleijonan (9kk 2 viikkoa) ikäinen. Toki kärsin silloin alkuraskauden pahoinvoinnistakin, mutta suurempi syy oli ajanpuute.

Elämä oli hiukan hektistä. Pikkukarhun ollessa vajaa 10kk kirjoitin:

"Olen ollut törkyhuono bloggaaja viime aikoina. Tietokoneella rauhassa istuminen ei vaan meinaa onnistua, kun tuo meidän rakas "pikkuterroristi" vaatii aika tehokkaasti huomiota. Millonkahan meillä aletaan nukkua niitä joka äidin unelmapäikkäreitä, paria kolmea tuntia? Kaipaisin välillä hengähdystaukoa keskellä päivää, tunnissa ei paljon ehdi." - http://aaltoillen.blogspot.fi/2013/02/pikkukarhu-pian-10kk.html

No. Aikaa ei ole ainakaan tullut lisää. Pikkuleijona on nimittäin oppinut uusia taitoja Pikkukarhua aikaisemmin, joten härdelliä riittää aamusta iltaan. Pikkuleijona on nyt 9kk ja kaksi viikkoa vanha. Pikkukarhu (totinen ja tomera, menevä ja tekevä) 2v 2kk kuukautta. Tylsää ei ole koskaan!

Pikkuleijona on Herra Hyväntuulinen. Hän on hymypoika, tyyppi joka ei turhista hermoile. Ainoastaan nälkäisenä ja väsyneenä hän saattaa saada teatraaliset raivarit. Luonnetta kyllä löytyy tarvittaessa, mutta pääsääntöisesti Pikkuleijona on vallan leppoisa kundi. Hän ei juurikaan ujostele, vaan saattaa isommassakin tuntemattomassa lapsilaumassa lähteä rohkeasti tutustumaan toisten leluihin, jättäen äidin kuin nallin kalliolle. 

Nukkumisten suhteen olemme päässeet niin ikään melko helpolla. Pikkuleijona nukkuu parvekkeella 2-4h päiväunia, sisälläkin vähintään tunnin. Yleensä hän nukkuu yhdet todella pitkät tai kahdet vähän lyhyemmät päiväunet. Nukkumaan hän menee klo 20-20.30 aikoihin, herää syömään 2-3 kertaa yön aikana ja nousee klo 7, ellei isoveli herätä häntä aikaisemmin. Yleensä herättää.

Siirsimme Pikkuleijonan pinniksen isoveljen huoneeseen, mutta se ei vaikuttanut millään tavoin yösyömisiin. Näin ollen hiippailen poikien huoneeseen imettämään, ja joskus jopa kannan Pikkuleijonan sänkyymme syömään ilman, että edes itse herään kunnolla. Helpommalla pääsisi pitämällä pinnistä edelleen samassa huoneessa, mutta silloin nostan pojan vielä suuremmalla todennäköisyydellä viereeni syömään ja  nukahdan saman tien. Muuten suosisin yhä perhepetiä, mutta Pikkuleijona on alkanut ottaa hatkat sängystä niin hiljaa, etten edes herää. Putoamisvaara on liian suuri.

Unikoulua olemme harkinneet, mutta toistaiseksi siihen ei ole ollut viitseliäisyyttä ryhtyä. En oikein usko siihen, että lapsi pitäisi vieroittaa yösyömisistä alle vuoden ikäisenä. Pikkuleijona on muutenkin niin "kitukasvuinen", että jokainen hörppy tulee varmasti tarpeeseen. Toki olen alkanut kaivata katkeamatonta yöunta, mutta toistaiseksi nämä yöheräilyt ovat jääneet hyvin lyhkäisiksi.

Imetys on jatkunut kiinteiden rinnalla. Kerran olen venyttänyt imetysväliä kuuteen tuntiin, mutta normaalisti Pikkuleijona syö yön lisäksi noin 4-5 kertaa päivässä. Siihen ei mene juurikaan aikaa, sillä tyyppi käy yleensä vain ottamassa pikaiset huikat ja painelee takaisin puuhiinsa. Pikkuleijonalla onkin paljon hilpeyttä herättänyt syömisasento, sillä hän istuu polvieni päällä ja pitää kaksin käsin kiinni tissistäni kuin pullosta. Tämä on kuitenkin miellyttävä asento meille molemmille, sillä minullakaan ei rasitu niska samalla tavoin, mitä sylissä makaavaa vauvaa imettäessä. On se silti varsin hupaisan näköistä toimintaa.

Pikkuleijonan kiinteiden syöminen on sujunut 90% sormiruokaillen ja loput 10% syöttäen. Ainoa, mitä hän suostuu syömään syöttäen ovat hedelmäsoseet. Jossain kiinteiden aloituksen alkuvaiheessa syötin puuroa, mutta luovuin siitä nopeasti. Pikkuleijona syö paljon paremmin, kun hän saa syödä itse. Välillä sormiruokailu turhauttaa, sillä ruokailuun menee aina hirmuisen paljon aikaa, sotkua tulee tolkuttomasti ja reissusyömisiä joutuu aina miettimään vähän tarkemmin. Olen viettänyt suurimman osan ajastani keittiössä siivoten tai Pikkuleijonan syömistä vahtien. Toisaalta taas syöttämisestä vapautuminen on mahdollistanut sen, että ehdin itsekin joskus syömään. Pikkuleijonasta on myös kasvanut ennakkoluuloton syöjä, ja hänen ruokaillessaan ehdin tehdä keittiöhommia, mikäli Pikkukarhu ei heittäydy hankalaksi. 

Pikkuleijonan lempiruokia ovat jauheliha-makaronilaatikko (kaurajuomaan tehtynä), banaaniletut, tomaatti, puuro, itse tehdyt sämpylät, kurkku, banaani ja mustikka. Pikkuleijona syö pääsääntöisesti samaa ruokaa muun perheen kanssa, sillä ruuat valmistetaan suolattomina ja maidottomina joka tapauksessa. On ollut ihmeellistä ruokkia sellaista lasta, joka oikeasti syö, eikä vaan nirsoile. Hyvä niin.

Uusia taitoja Herra Aurinkoinen oppikin sitten vauhdilla yhdeksänkuukautissynttäreidensä molemmin puolin. Kahden viikon sisään hän oppi konttaamaan, nousemaan tukea vasten sekä myös kävelemään tukea vasten. Samaan syssyyn opittiin vilkuttaminen ja taputtaminen. Välillä kuulostaa kuin hän sanoisi tai ainakin yrittäisi sanoa "hei hei" vilkuttaessaan. Tänään havaitsin, että lapsukainenhan osaa itse juoda tavallisesta nokkamukista!

Apua, missä meidän vauva on?!?

Myös vanhempainvapaan päättyminen oli yksi merkki vauva-ajan lähenevästä lopusta. Olen nyt toista päivää kodinhoidontuella tienaamassa ruhtinaallisesti. Onneksi hätä ei ole tämännäköinen. Minulla on tiedossa mahtava sijaisuuspaikka, jossa on luultavasti hyvin sijaisuuksia tarjolla. Työ on vuorotyötä, mutta öitä ei luultavasti tarvitse tehdä. Viikonloppuja teen mielelläni, jos vaan sellaisia tarjotaan. Lastenhoitokin järjestyy upeasti, sillä Miehen äiti jää 11 päivän jälkeen eläkkeelle, ja hän vaatii saada hoitaa lapsia. Mikäs siinä. Kieltämättä odotan jo innolla paluuta työelämään osittain. Täysiä tunteja en kykenisi tekemään mitenkään heti, mutta tällainen sijaisuussysteemi sopii meille vallan mainiosti.

Kaksi ja puoli kuukautta, ja meillä on kaksi taaperoa. Kahden ja puolen kuukauden päästä voin sanoa, että meillä on 2- ja 1-vuotiaat pojat. Kääk!

Pahoittelen kuvatonta postausta! Kaikki tuoreimmat kuvat ovat koneella, ja kone on 250km päässä :(

maanantai 12. toukokuuta 2014

Kaksivuotias Pikkukarhu

Rakas vappulapsemme täytti jo kaksi vuotta!

2.5.12 Taysin vastasyntyneiden teho-osastolla


Kaksivuotiaan Pikkukarhu reipas ja toimelias pieni insinöörinalku. Hänen intohimoisen kiinnostuksen kohteensa ovat traktorit, rekat ja kaikenlaiset työkoneet, kuten kaivurit. Uutena juttuna ovat peräkärryt, joita hän yrittää itse kehittää ja kiinnittää erilaisten ajoneuvojensa perään.

Ihan itse värkätty peräkärry, jossa on hyvä kuljettaa esim. ruokaa ja keittiövälineitä ;)

Pikkukarhun leikkitaidot ovat kehittyneet hurjasti pikkuveljen synnyttyä. Olin jo hieman tuskastunut siihen, ettei Pikkukarhu leikkinyt mitään tai edes uppoutunut hetkeksi tutkimaan leluja tai tavaroita yksin. Nyt hänellä on monimutkaisia ja kekseliäitä leikkejä (yleensä niihin liittyy kuorma-autot, rekat, peräkärryt ja legot), ja hän viihtyy hyvin yksin vähän pidemmän aikaa.

Kaksivuotislahjaksi saatu upea John Deeren traktori isovanhemmilta. Taisi isi olla yhtä innoissaan, ellei enemmänkin...

Taidot kehittyvät, mutta järki juoksee välillä taitoja nopeammin. Tahtoikä on alkanut näkyä siinä, että Pikkukarhu haluaisi kovasti tehdä itse kaikenlaisia juttuja, mutta ei vielä oikein osaa. Turhautuminen tulee nopeasti, ja sitä myöten sitten raivarit. Kun kuorma-autoon ei saakaan kiinni peräkärryä, lentävät tavarat ja pieni raivolainen heittäytyy lattialle epätoivoisena parkumaan. Tunnistan Peekoon kärsimättömyydessä ja turhautumisraivareissa paljon itseäni pienenä. Raivareita pystyy jonkin verran hallitsemaan ennakoimalla ja olemalla käytettävissä tarpeen sattuessa. Pikkukarhu antaa nimittäin auttaa, jos ei itse osaa. Yritämme usein yhdessä ratkoa pulmia, tosin ihan joka paikkaan ei äitikään pysty peräkärryjä kiinnittämään.

Peekoon taidonnäyte: leikkisalaatinlehdet renkaiksi ja banjo peräkärryksi!

Jäähyt ovat olleet käytössä, tosin sinne joutuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Usein Pikkukarhu suuttuu meille jostakin, menee omaan huoneeseensa ja lyö oven kiinni nenä edestä. Ja minä kun ajattelin, että tätä alkaa tapahtua vasta yli kymmenen vuoden päästä! Onneksi Peekoo ei ole pitkävihaista sorttia, vaan ristiriitatilanteet selviävät yllättävän nopeasti. Olemme yrittäneet jäähyjen sijaan käyttää keskustelevaa taktiikkaa sen verran, mitä kaksivuotiaan kanssa pystyy. Pikkukarhu osaa jo pyytää anteeksi, ja tekeekin niin usein oma-aloitteisesti huomattuaan, että nyt tuli töpättyä. Mutta usein, kun kaikki ovat väsyneitä ja kiukkuisia, on keskusteleminen täysin mahdotonta. Sitten kiukutellaan puolin ja toisin, mutta aina pyydetään kuitenkin anteeksi ja halataan.

Minua itseäni on helpottanut tieto siitä, että 2-3-vuotiaana lapsi on aggressiivisimmillaan ja impulssikontrolli on vielä heikko. On paljon helpompi suhtautua raivoavaan, tavaroita paiskovaan ja yhtäkkiä läimäyttävään lapseen, kun tietää tämän. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisimme tuollaista käytöstä. Siihen puututaan tavalla tai toisella. Aina.

Äidin rakas tuulitukka pellavapää

Pikkukarhun uhma Pikkuleijonan synnyttyä alkoi helpottaa, kun hänen puheenkehityksensä lähti huimaan nousuun, ja hän tuli näin paremmin ymmärretyksi. Kun hänellä oli puolentoista vuoden iässä vain parisenkymmentä sanaa käytössä, joista osasta ei edes meinannut saada selvää, on hänellä nyt puoli vuotta myöhemmin yllättävän runsas sanavarasto ja taito myös taivuttaa sanoja. Hän sanoo kahta, joskus kolmea sanaa peräkkäin: "isin autolla", "äitin ruoka", "pallo tuolla ylhäällä", "ei haittaa". Ihmettelen joka päivä, miten pieni kääpiöni on alkanut höpöttää jatkuvalla syötöllä mitä ihmeellisempiä sanoja. Nyt saa sitten itsekin olla varuillaan, sillä Peekoo nappaa taatusti kaikki ei-niin-hyvät sanat puheestamme. Hyvänä esimerkkinä "hitto", joka tänään lipsahti suustani.

Laulamisesta on puheen myötä tullut uusi juttu. Meillä veisataan lähinnä vanhoja kunnon lastenlauluja, kuten Leipuri Hiivaa ja Hämä-Hämä-Häkkiä. Radion Peekoo pyytää avaamaan usein, ja jammailee biisien tahdissa leikkimisen ohessa. Hän tosin on hyvin valikoiva, sillä läheskään kaikki biisit eivät saa tanssijalkaa vipattamaan. Vanha rokki, kuten The Doors tai latinorytmit, kuten Ricky Martin (NÖYYYYYYYY!) ovat olleet selkeitä suosikkeja.

Pikkukarhun lemppariohjelmia ovat Muumit sekä Late Lammas. Muita hän jaksaa seurata vain hetken aikaa. Ruutuaika on yleensä aamuisin, kun edellämainitut tulevat töllöttimestä. Kirjoja luetaan ahkerasti, kestosuosikkina on ollut Mauri Kunnaksen autokirja. Viime aikoina ovat alkaneet upota myös meidän vanhat Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon opukset, joita varsinkin isimies lukee iltasaduiksi.

Pottailurintamalle ei juurikaan kuulu uutta, vaan jumitamme edelleen samassa tilanteessa: Peekoo käy pissalla pöntöllä (välillä seisten jakkaralla, kuten isot pojat konsonaan! Kivat reunukset pöntössä...), kun häntä sinne muistaa kiikuttaa, mutta ei kakkaa kuin vaippaansa. Harkkapikkarit ja tavalliset pikkarit ovat ahkerassa käytössä, mutta vahinkoja sattuu vielä usein. Peekoo tosin itse kertoo heti vahingosta ja käy jopa hakemassa paperia kuivatakseen lätäkön. Olemme kuitenkin saaneet vähentää taskuvaippojen täytteitä, sillä säännöllisen pissatuksen myötä vaippoihin ehtii päiväsaikaan kodin ulkopuolella ollessamme tulla vain yksi pissa, jos sitäkään. Kosteussululliset harkkapikkarit ovatkin osoittautuneet mainioiksi myös ulkoillessa.

Ruokailu on meidän murheenkryyni. Pikkukarhu on selkeästi yhtä nirso kuin äitinsäkin lapsena (ja sehän tutkimusten mukaan periytyy!). Hän syö nihkeästi ja on todella epäluuloinen. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa monin paikoin. Meillä ei pakoteta syömään, mutta yritetään toki saada edes maistamaan esimerkin ja muiden jippojen keinoin. Pikkuleijona sen sijaan syö kaiken, mitä eteensä saa. Olen mielenkiinnolla seurannut, onko pikkuveljen syömisellä jotain vaikutusta Pikkukarhuun, mutta ei sosiaalinen paine tunnu paljon Pikkukarhua vaivaavan. Kaikesta huolimatta hän kasvaa ja kehittyy hyvin, joten yritän luottaa siihen, että tämäkin menee ajan kanssa ohi, jos on mennäkseen. Aloinhan itsekin syödä paremmin jossain vaiheessa. Plussaa kuitenkin on, että Pikkukarhu osaa jo syödä itse nätisti lusikalla ja haarukalla niin halutessaan, sekä juo tavallisesta mukista.

Onneksi nukkumisasiat ovat hyvin. Peekoo menee nätisti niin yö- kuin päiväunillekin ja näyttää aina käsillään, minkäkokoinen rako hiukan avoimen oven väliin on jätettävä. Ja pikkuveljelle sekä äidille on ehdottomasti muistettava antaa iltapusu, kun isi laittaa nukkumaan. Noin puoli seitsemän aikaan aamulla Peekoo tassuttelee meidän sänkyymme (kainalossaan Pupu, Kala ja Karhu), ja saattaa nukahtaa vielä hetkeksi. Seitsemän maissa molemmat pojat alkavat remuamaan siihen malliin, että on parempi nousta puuron keittoon. Kauhukohtauksia ei ole tullut enää niin paljon, mitä pienempänä, mutta kyllä niitäkin tulee ajoittain vielä. Synttäreiden aikaan tuli yksi, ilmeisesti päivä oli ollut niin rankka ja stressaava.

"Äiti! Kuva!" Farkut jalassa pitää aina ottaa kuva, kädet taskuissa tietty ;) Vimpan päälle pose!

Pikkukarhulla on loistava huumorintaju ja varsinkin tilannetaju huumorin suhteen (Minä mammalassa: "nyt iltapesulle! Kuka täällä haisee pyllyltä?!" johon Peekoo tyynen rauhallisesti toteaa: "Pappa"). Hän on toisaalta oikea showmies, mutta toisaalta taas isommissa lapsiryhmissä vetäytyy leikkimään yksin nurkkaan. Kahdestaan toisen taaperon kanssa hän kyllä leikkii nätisti yhdessä ja ottaa nykyään hyvin kontaktia muihin lapsiin. Aiemmin hän on hieman pelännyt ja ollut arka, vaikka toinen lapsi olisi tuttukin.

Pikkukarhu on herkkä lapsi. Olen yrittänyt muistaa, ettei lasta saisi painostaa esimerkiksi ryhmätilanteissa menemään mukaan leikkeihin, ellei hän itse tahdo. Hän myös saattaa pillahtaa itkuun, jos toinen lapsi vahingossa tulee liian lähelle tai jopa koskettaa niin, ettei se ole Peekoon mieleen. Välillä huomaan pahoittelevani tätä käytöstä muille äideille, vaikka eihän siinä olisi mitään pahoiteltavaa. Olen myös yrittänyt tietoisesti välttää puhumasta Pikkukarhun persoonallisuuden piirteistä hänen kuullensa, ettei niistä tulisi itseään toteuttavia ("Hän on niin herkkä/hiljainen/epäsosiaalinen/kärsimätön" jne.) Onneksi herkistä pojista on alettu nykyään puhua paljon enemmän, eikä poikien "tarvitse" enää olla kovaäänisiä riehujia pärjätäkseen elämässä.

Pikkukarhu on empaattinen. Eräänä päivänä hän alkoi itkeä, kun Muumeissa Muumipappa nyrjäytti nilkkansa :') Hän myös hoivaa ja pitää huolta pikkuveljestään kovasti. Pikkuveli saa suukkoja, halauksia ja paijausta päivittäin. Pikkukarhu yrittää myös hädän tullen lohduttaa, tai hakee äidin apuun. Surullinen ystävä saa myös Pikkukarhun kyynelehtimään. Pikkukarhu rakastaa lahjojen antamista toisille, ja on myös mielellään pikku apulaisena esimerkiksi keittiöhommissa. Isin tullessa töistä kotiin Pikkukarhu on ottanut tehtäväkseen viedä eväsastiat tiskipöydälle. Pettymys tulee väistämättä, jos isillä ei olekaan sinä päivänä ollut eväitä mukanaan! Kauppakassit hän auttaa aina purkamaan, samoin tyhjentämään tiskikoneen. Olemme yrittäneet antaa Peekoon olla mukana kaikissa arkiaskareissa, mihin hän vain haluaa tulla mukaan, jotta mielenkiinto säilyisi jatkossakin. Toki se vaatii hiukan kärsivällisyyttä (mitä ei turhan paljon ole äidilläkään), mutta lapsen riemu onnistumisesta ja kehuista korvaa kyllä kaiken.

Pikkukarhun elämässä on mukana monia ihania aikuisia, jotka ovat hänelle todella tärkeitä. Kaikista tärkeimmiksi ovat isovanhempien ohella nousseet Noomi-täti sekä naapurissa asuva kummisetä, jotka molemmat viettävät paljon aikaansa Peekoon kanssa. Peekoo kyselee usein heidän peräänsä, ja ovikellon soidessa saattaa rynnätä ovelle huutaen tädin tai kummisedän nimeä. On niin hienoa, että lapsellamme on paljon muitakin tärkeitä ja turvallisia aikuisia meidän lisäksi. Kiitos siitä!

Tädin leipoma suklainen mustaherukkamoussekakku, joka oli enemmän aikuiseen makuun. Kutsuimme vain kummit, sisaruksemme ja isovanhemmat tälla kertaa juhlimaan

Rakas Pikkukarhu. Hurmaava, kekseliäs, veikeästi hymyilevä pieni pellavapääni <3

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Apinaeväs eli myslipatukka sormiruokailijalle

Sormiruokailevan vauvan kanssa joutuu välillä pohtimaan niin kutsuttuja reissueväitä. Mikä olisi suhteellisen siistiä syödä ja helppo ottaa mukaan? Tai mikä olisi helppo ja nopea aamupala?

No apinaeväs tietenkin!

Tämä resepti on ilmeisesti lähtöisin Facebookin sormiruokailijat -ryhmästä. Helppoa ja nopeaa sormiruokaa, joka muuntuu myös mukavasti isommalle lapselle tai aikuisellekin sopivaksi välipalaksi:

Apinaeväs

1 banaani
1tl öljyä
kaurahiutaleita
ceyloninkanelia*

Muussaa banaani haarukalla mössöksi. Sekoita joukkoon öljy, kaneli* sekä kaurahiutaleita (jotka voi hienontaa tehosekoittimella tai antaa olla hiutaleina), kunnes seoksesta tulee taikinamaista. Muotoile uunipellille patukoiksi ja paista 200 asteessa 15 minuuttia.

* HUOM! Tavallista kanelia ei suositella lapsille sen sisältämän myrkyllisen kumariinin tähden. 


Matkalla uuniin!


Tein apinaevästä tänään ensimmäistä kertaa: Pikkuleijonalle kokeeksi kolme patukkaa ilman kanelia, koska unohdin ostaa ceylonia, sekä kolme patukkaa boostattuna kaikilla kivoilla extrajutuilla: kuorituilla seesaminsiemenillä, pieneksi rouhituilla luomumanteleilla, luomurusinoilla sekä karpalojauheella. Manteleiden ja siementen takia herkkupatukat jäävät toistaiseksi Pikkuleijonalta syömättä. Seuraavaan erään ajattelin ujuttaa mustikoita pakkasesta!

Huippulöytö Sokokselta! Kotimaista karpalojauhetta. Yksi teelusikallinen vastaa yhtä desiä tuoreita marjoja. Meillä oli vastaavaa mustikkanakin, mikä oli enemmän lapsen makuun. Tällä saa nopeasti potkua esimerkiksi jugurttiin tai aamupuuroon, eikä tarvitse alkaa sulattaa marjoja pakkasesta.


Apinoille evästä! Patukat jäivät sopivan pehmeiksi pienelle sormiruokailijalle, mutta pysyvät kuitenkin hyvin kasassa käteen otettaessa. Ja on muuten hyvää! 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Pikkuleijona 6kk!

Tänään oli se innolla, kauhulla ja haikeudella odotettu päivä. Suuri merkkipaalu vauvan elämässä. Päivä, jolloin oli viimeistään aika luopua pelkästä tissistä ja siirtyä isojen poikien appeeseen.

Yhtään ylidramatisoimatta.

Tämä päivä vaan tuntui niin kaukaiselta hetki sitten, ja nyt se onkin tässä. Tiedän, että pian huomaan meidän viettävän 1v. synttäreitä ja elävän taloudessa, jossa kaksi taaperoa hajottaa ja hallitsee. Hurjaa ja huikeeta. Mutta onneksi vauva on vielä vauva.

***********************************

En uskonut täysin, että pystyisin täysimettämään Pikkuleijonaa puolivuotiaaksi saakka. Olihan tässä kaikenlaista, ja kylläpä neuvolakin omalta osaltaan yritti saada lisäruokia kuvioihin jo aiemmin. Olen iloinen, että jaksoin taistella läpi niiden pahimpien hetkien, kuten hyyyyyvin monet tiheän imun kaudet. On ollut paljon edelliskertaa helpompaa antaa vauvan roikkua tissillä, kun taaperoperheen arki pyörii muutenkin rutinoituneesti kotiympyröissä. Esikoisen kanssa se ahdisti, nyt ei. Tai no, ei ainakaan niin paljon.

Koska imetys sujuu niin hyvin, on jopa vaikeaa alkaa yhtäkkiä ajatella vauvan ruokailua. Mitäs sen ikäiset söikään? Mitäs niille saa antaa? Montakos ateriaa päivässä? Apua! 

Pikkuleijona aloitti tänään kiinteät sormiruokaillen. Kokemusta sormiruokailusta oli jo Pikkuleijonan ajoilta, mutta enpä silti muistanut, miten vaikeaa on uunijuuresten tekeminen. Siis oikeasti. Tein "Minä syön itse" -opuksen ohjeiden mukaisesti luomubataattia ja -porkkanaa, mutta onnistuin silti miltei pilaamaan koko satsin. Onneksi siinä oli muutamia tarjottavaksi kelpaavia yksilöitä, joskin hieman liian pehmeässä muodossa. En myöskään tajunnut, että juurekset nahistuvat uunissa melko paljon, joten tarttumapintaa jäi aika nihkeästi. Oppia ikä kaikki.

"Mitäs nää on..."

Antaumuksella luomukurkkua. 
Ei muistanutkaan, miten hirveä sotku vauvan sormiruokailusta tulee. Onneksi tuolin tarjottimineen voi kiikuttaa suihkuun pestäväksi. Kätevää!

Pikkuleijona nappasi ruokiin kiinni kuin koko ikänsä nälkää nähnyt. Kurkkutikku meni välittömästi suuhun, ja toisella kädellä hän yritti kauhoa käteensä bataattia. Ikävä kyllä hän onnistui enemmän vain muussaamaan uunijuureksia, mutta maisteli nautiskellen muhjua käsistään. Hyvin tuntui uppoavan. Herraa jopa hieman kiukutti ruokailun päättyminen! Sainkin ystävältä vinkin, että kannattaa mielummin höyryttää kaikki mahdollinen. Pääsee ehkä vähemmillä epäonnistumisilla.

Tarkoitus ei tietenkään ollut täyttää mahaa vielä ensimmäisellä kerralla, vaan tutustua ruokiin. Pikkuleijonalla näyttäisi olevan niin hyvä motoriikka syömisen suhteen ja intoa siihen, että eiköhän sitä sapuskaa ala mennä vatsaankin asti, kunhan tarjottavat vain ovat oikeanlaisia. Aiomme antaa pelkkää sormiruokaa, mikäli kasvu on tasaista ja kaikki sujuu hyvin.

***********************************

Puolivuotias Pikkuleijona on aurinkoinen ja tyytyväinen tyyppi. Toki hän osaa myös kiukutella: pukeminen ja liian hidas tissin esiin kaivaminen saattavat saada Pikkuleijonan kiihtymään nollasta sataan. Yleensä huono tuuli menee ohi yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Pikkuleijona myös nukkuu yleensä hyvin sekä päivällä että yöllä. Päiväunet ovat nyt lyhentyneet hieman, sillä en ole aurinkoisina (=liian lämpiminä) päivinä voinut nukuttaa häntä parvekkeella. Onneksi hän kuitenkin nukkuu tunnin-puolentoista unia sisälläkin. Yöunille hän nukahtaa yleensä 5-10 minuutissa, mistä olen ollut erityisen kiitollinen.

Pikkuleijona liikkuu kierimällä, kuten veljensäkin aikoinaan. Hänet saattaa löytää jumittamasta esimerkiksi olohuoneen lipaston alta. Useimmiten hän on jumissa leikkimaton kaaressa, iloisesti hymyillen. Muutaman kerran on vaikuttanut siltä, että ryömiminen on ihan lähellä, mutta sitten kieriminen on vienyt voiton. Jäämme (kauhulla) odottamaan. On nimittäin oltava tarkkana sen suhteen, mitä leluja Pikkukarhu ympärilleen ripottelee. Pikkuleijonaa kiinnostaa hirvittävän paljon isoveljensä lelut!

***********************************
Pikkukarhusta on yhtäkkiä tullut aivan ihana, hyvinkäyttäytyvä pieni herrasmies, joka pitää huolta Pikkuveljestään ja auttaa äitiä aina tarvittaessa. Toivottavasti tämä "vaihe" kestää kauan! Melko pian pääsenkin kirjoittamaan Peekoon kaksivuotispostausta. Hurjaa!


lauantai 23. marraskuuta 2013

Blogihiljaisuus

Ei. En yksinkertaisesti ehdi ikinä postaamaan. Ehtisin kyllä tekemään lyhyitä postauksia vailla päätä ja häntää, koska "oma aika" ajoittuu nykyään klo 22 jälkeiseen aikaan, kun Pikkuleijona vihdoinkin suostuu unille. Pikkukarhu sen sijaan herää heti siinä klo 5 jälkeen, joten "oman ajan" käyttäminen ei ole kovin suotavaa. Yleensä olen kympin maissa niin silmät ristissä, että on ihan turha yrittää alkaa postata. Nostan hattua niille, ketkä jaksavat vielä öisin tehdä töitä/blogata/hoitaa asioita...

Masennus, Pikkuleijonan pulautteluvaiva sekä syli-/tissiriippuvuus, Pikkukarhun uhmailu sekä kaikki muu ovat kasautuessaan saaneet aikaan aika miellyttävän cocktailin. Ensiksi luovutin ruuanlaiton ja siivoamisen suhteen, sitten sen, että pääsisimme aamupäivisin ulkoilemaan. Päivät ovat olleet yhtä sinnittelyä ja hengissä selviämistä. Toisinaan en saa edes päivävaatteita päälleni, kun molemmat huutavat vuoron perään ja yhtä aikaa ja kakkaakin on vaipoissa jatkuvasti. Niin, ja Pikkuleijona yltä päältä puklussa.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja muutenkin säälittäväksi. Itsesäälin iskiessä vihaan itseäni vieläkin enemmän, sillä itsesääli on raivostuttavaa. Ei se auta mitään. Mutta vaikka kuinka tsemppaan itseäni, en saa tilannetta paremmaksi. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä organisoimaan, ja ammattinikin puolesta minun pitäisi osata ohjata ihmisiä arjessa, mutta... En ole ikinä tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Kyvyttömäksi. Avuttomaksi!

Kävin pari viikkoa sitten ryhmäneuvolassa, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä: yksi esikoisen saanut ja kaksi kahden lapsen äitiä. Heidän lapsillaan sattui olemaan suurin piirtein sama ikäero kuin meidän lapsilla. Terveydenhoitaja kehotti kertomaan, ketä olemme, ja jotain lapsista sekä miten menee. Nämä kahden lapsen äidit kertoivat molemmat, että hyvin on mennyt. Vauvat syövät ja nukkuvat hyvin, ei ole vatsavaivoja tai muutakaan. Esikoiset olivat kumpikin luonteeltaan hyvin rauhallisia, ja vaikka he olivatkin reagoineet vähän vauvan tuloon, niin mitään suurempaa uhmailua ei ole ollut havaittavissa.

Olin kateellinen. Oma vuoro ahdisti. Ja sitten kerroin, että meillä nyt on ollut vähän hankalaa ja haastavaa aikaa.

Ryhmän jälkeen pyysin terkkaria ottamaan hemoglobiinin, koska epäilin sen olevan noin miinus neljämiljoonaa. Eikä mitä, se oli edelleen huippuhyvä, kuten aina. Tuli siinä kuitenkin puheeksi tämä meidän arki. Terkkari oli huolissaan jaksamisestani, ja myönsinkin olevani aivan totaalisen loppu. Sanoin, että olisin ottanut asian puheeksi edellisellä neuvolakäynnillä, mutta en sitten päässyt sinne lainkaan.

Olin itse miettinyt perhetyön mahdollisuutta, ja sitä terkkari tarjosikin kysymättä. Sovittiin kuitenkin, että soitan perhetyöhön vasta tammikuussa, mikäli tilanne jatkuu yhtä hankalana miehen ísyysloman jälkeen. Nyt on kuitenkin vain kaksi täyttä työviikkoa ennen joulua, joten tilanne voi parantua sinä aikana.

Yritän ajatella positiivisesti. Pulauttelu saattaa mennä piankin ohi Pikkuleijonan kasvaessa. Ehkä ruokarytmikin muuttuu niin, ettei tissillä olla 2h välein päivisin. Hän alkaa ehkä viihtyä muuallakin kuin sylissä, tai edes kantorepussa/liinassa. Pikkukarhu kasvaa ja tottuu pikku hiljaa muuttuneeseen arkeen. Pottailu alkaa sujua. Raivarit jäävät vähemmälle. Saan itse lisää voimia, kun päivät muuttuvat pidemmiksi ja aurinko alkaa jälleen paistaa.

Mutta ennen sitä kaikkea pyrin priorisoimaan. Mitä sitten, vaikka koti on ihan kaaoksessa, kunhan siellä on turvallista ja kaikilla on puhdasta vaatetta päälle (helppo sanoa, mutta entäs jos pää ei kestä kaaosta?). Mitä sitten, vaikka ruokana olisikin välillä puolivalmisteita tai jopa eineksiä. Mitä sitten, vaikka viettäisimmekin pyjamapäiviä ja ulos lähdettäisiin vasta Miehen tultua töistä. Mitä sitten, vaikka Facebook vilkkuisi tuhatta vastaamatonta ja lukematonta viestiä ja blogiin kirjoittamattomuus tuntuisi ihmisten pettämiseltä ja harrastuksen hylkäämiseltä.

Parempi sekin, kuin jatkuvasti itkuun purskahteleva ja lamaantunut äiti, joka ei enää jaksa olla kiinnostunut mistään. Tai umpiväsynyt isä, joka nukahtaa rattiin ajaessaan töihin aamuvarhaisella...

Siksi blogihiljaisuus.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kuukausi?!

"Minne katosi päivät..." laulaa Scandinavian Music Group. Sama ralli soi päässäni tänään, kun tajusin Myttysen olevan jo kuukauden ikäinen! Kun Pikkukarhun saaminen sai ajan menemään tuplavauhtia eteenpäin, niin nyt vauhti on kiihtynyt entisestään. Tämä ajankulumisen päivitteleminen on kyllä niin kulunut juttu, mutta sitä vaan jaksaa hämmästellä aina vain uudelleen.



Myttynen on edelleen hyvin rauhallinen kaveri noin muuten, mutta viime aikoina on puklaamisongelman lisäksi tullut myös vatsakipuja, jotka saavat Myttysen huutamaan ja vääntelehtimään tuskaisen oloisesti. Suoliston lorinan ja kurinan voi helposti kuulla sekä tuntea. Yleensä hänen olonsa helpottuu vasta sitten, kun vaippaan on päästetty kovan äänen saattelema löräys.

Sain jo puklaamiseen ohjeeksi kokeilla gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota. Laktoositonkin saattaa jo kuulemma auttaa, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa se ei riitä. Epäilen maidon olevan syypää, sillä sekä laktoosittoman rahkan että jäätelön syömisen jälkeen oireet ovat voimistuneet huomattavasti. Kokeilen siis maidon jättämistä pois kokonaan. Puklaaminen kuitenkin väheni huomattavasti heti, kun jätin gluteenin ja siirryin laktoosittomaan, joten jotain perää tässä hommassa on.

Olen ollut hitusen pallo hukassa sen suhteen, että mitä sitä sitten söisi. Kun on niin rutinoitunut syömisen suhteen, lyö pää totaalisen tyhjää näin suuren ruokavaliomuutoksen edessä. Varsinkin, kun aikaa ja aivokapasiteettia ruuan pähkäilyyn ei juuri ole. Osan maitotuotteista olen korvannut kaurapohjaisilla tuotteilla, kuten kaurajuomalla ja -kermalla. Varsinkin tuo kaurakerma oli mukava yllätys, kun tein tänään kermaista wokkia! Soijatuotteita en halua käyttää, koska myös soija on yksi näistä miljoonista aineista, joka voi aiheuttaa vauvalle vatsakipuja. Suklaat, ruisleivät sun muut olen jo karsinut pois aiemmin. Nyt sitten täytyy totutella uuteen ruokavalioon, tsekata tilanne ja alkaa sitten lisätä ruoka-aineita takaisin yksi kerrallaan.

Saamme Myttysen kanssa ensi viikolla hoitoa myös kalevalaiselta jäsenkorjaajalta Saanalta, jolla on kokemusta näistä puklailevista ja kipuilevista vauvoista. Myttysen lisäksi hän hoitaa myös totaalisen jumissa olevan selkäni kuntoon. Niska on niin jumissa, että hyvä jos pää kääntyy! Saana on imetysohjaaja, joten hän katsastaa samalla imetysasennot kuntoon. Imetyksen kanssa ei sinänsä ole toistaiseksi ollut mitään muuta ongelmaa kuin nuo huonot asennot, poika tuntuu saavan riittävästi ruokaa ja maitoa tulee hyvin.

Sain tosin kokea elämäni ensimmäisen rintatulehduksen. Toissayönä rintaa alkoi särkeä, ja aamuyöstä nousi kuume hetkessä melkein neljäänkymmeneen. Mies jäi onneksi pois töistä, sillä olo oli todella heikko. Hoidin tulehdusta imettämällä pelkästään tulehtuneesta rinnasta lähes tunnin välein, hieromalla tukoskohtaa, hautomalla lämpimällä kaurapussilla sekä kuumalla suihkulla ja ottamalla phytolaccaa (homeopatiaa). Kuume laski päivän aikana, eikä tänään ole ollut enää mitään oireita. Säikäytti kyllä sen verran, että jatkossa suojaan rintani ulkona ollessa hyvin ja muistan pitää kädet puhtaina rintoihin koskiessani!

Olen ollut aika rikkipoikkihajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta se ilmeisesti kuuluu kuvioon. Pystyn helposti diagnosoimaan itselleni babybluesin jälleen kerran, mutta toisaalta... mistäs minä tiedän, mikä on normaalia? Jos tämä onkin hormonitoimintaan liittyvää? Ilmeisesti ne kuuluisat "vauvahuurut" ovat kuitenkin haihtuneet, sillä mieliala on laskenut parissa viikossa kuin lehmän häntä. Haluaisin niin nauttia tämän (luultavasti) viimeisen vauvani vauva-ajasta, mutta näköjään en pysty tälläkään kertaa. Surettaa.

Ainakaan ei tarvitse stressata linjojaan (ihan niin kuin sellaista ehtisi oikeasti tekemään, saati sitten tekemään asialle jotain, vaikka stressaisikin). Vatsa on palautunut kivasti, ja sain vanhat farkut mahtumaan jalkaan! Edellisen synnytyksen jälkeen olin palautunut samaa tahtia näemmä (kesäkuu 2012).

Napa on edelleen vähän vieraan näköinen!

Yhyy, lattaperse! Tahdon pyöreämmän pyllyni takaisin!

Paino ennen raskautta: 53kg
...ennen laitokselle lähtöä: ~72kg
...synnytyksen jälkeen: ~67kg
...4 päivää synnytyksestä: ~63kg
...viikko synnytyksestä: ~60kg
...kuukausi synnytyksestä ~58kg

****************************************************************

Fuuuuuuuuuuu... ristiäiset ovat jo ensi viikolla! En ole oikein ehtinyt funtsia yhtään mitään yksityiskohtia, vain suuret linjat ovat hallussa (nimi, pappi, kummit, vieraat, kakku). Eikös se riitä?

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Ei UFO vaan LNM, lentävä nokkamuki

Pikkukarhu on oppinut hienosti syömään itse lusikalla ja haarukalla. Suurin osa ruuasta menee jo suuhun saakka, eikä äidin tarvitse auttaa ihan jokaisella aterialla. Välillä on toki niitäkin päiviä ja ruokia, kun saan istua vieressä "apulusikan" kanssa, jotta homma hoituisi. On kuitenkin arkea helpottavaa tällä hetkellä, että PK saa hoidettua syömishommelit pääsääntöisesti itsenäisesti.

Suurin ongelma ruokailuhetkissä on ollut nokkamuki, tai lähinnä sen lentäminen. Pikkukarhu on jo pidemmän aikaa nauttinut nokkamukin viskelystä juomisen päätteeksi. Muilta toukokuisilta olen kuullut samansuuntaisia juttuja, taitaa siis olla ikäkauteen kuuluva fysiikan lakien testausvaihe. Vai olisiko sittenkin äidin hermojen testausvaihe...? Se on kuitenkin äärimmäisen raivostuttavaa ja aikaavievää, sillä joudun joko takavarikoimaan nokkamukin jokaisen hörpyn jälkeen kauemmas tai sitten kuivaamaan lätäkköjä laminaatilta. Viidennellä viskauskerralla yhden ruokailun aikana ei enää naurata, ei.

Käyttämämme Orthexin muki ei aukea pudotessaan, mutta valuttaa kyllä sisältönsä nopeasti. Emme käytä siihen kuuluvaa tiivistettä enää, jotta PK:n ei tarvisisi enää imeä, kuten tuttipullosta. Tavallisesta mukista juomista emme ole vielä edes harjoitelleet aktiivisesti sattuneesta syystä.

Onneksi Pikkukarhun täti on toimintaterapeutti ja muutenkin luova ihminen. Hän keksi liimata syöttötuolin tarjottimeen hymynaamatarran, jonka päälle Pikkukarhua tulee kannustavasti ohjata laittamaan nokkamuki. Eli aina, kun PK juo, näytän sormellani hymynaamaa ja kehotan "laita tähän sitten". Laittaessaan mukin siihen hän saa vuolaasti kehuja. Tämä kikka on vähentänyt mukin lentelyä paljon, mutta kokonaan se ei ole sitä pystynyt kitkemään. Joinakin päivinä Pikkukarhua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta... 



Toimintaterapeuttitädin kanssa tehdään myös kaikenlaista ei-niin-fiksua ja opettavaista, mutta kivaa heillä tuntui silti olevan. Pikkukarhu söi aamupuuroaan puuhaarukalla tässä taannoin. Tämä on sitä luovuutta!



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.


Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.


Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata


Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kevät, lähes taapero ja maha

Vuosi on mennyt to-del-la nopeasti! Viime vuonna tähän aikaan oli aika tuskaiset fiilikset jo... selkäkivut olivat kovat ja muutenkin olo oli kaikin puolin tukala. Eipä kilistellä kuoharilla tänäkään vappuna ;)

Kävin neuvolassa tuossa viikko sitten. Verenpaineet oli yllättävän matalalla, samoin hemoglobiini. Pikkukarhua odottaessa hemoglobiini pysyi koko ajan reippaasti yli 120, nyt se oli laskenut sen alle. Muuten kaikki oli ok, eipä siellä mitään ihmeitä tullut esille. Paitsi että...

Neuvolantäti oli aivan kauhuissaan meidän nukkumismeiningeistä. Meillähän on siis ollut kolme asiaa "pielessä": 1. poika nukahtaa iltaisin ja päiväunilla syliin, ei sänkyyn 2. poika herää keskellä yötä huutamaan ja hänet otetaan meidän viereen nukkumaan ja 3. aamuyöstä annetaan maitoa. Ollaan kyllä oltu hyvin tietoisia siitä, että jonkin sortin unikouluun olisi pian ryhdyttävä. Vaikka tuo perhepetisysteemi ei sinänsä meitä häiritse, niin toki olisi suotavaa, että lapsi nukkuu siellä mihin hän nukahtaa, eikä yömaitoa enää tarjoilla. 

Saatiin sitten ohjeita unikoulua varten ja kokeiltiin heti samana iltana. Poika ei meinannut millään rauhoittua pinnikseen. Sinnikkäästi nousi aina vaan seisomaan, ja mies palautti takaisin makuulleen. Jossain vaiheessa poika kuitenkin luovutti ja nukahti. Tähän meni noin 40 minsaa, mikä oli aika yllättävää, sillä oltiin varauduttu paljon pidempään nukutustaisteluun. Yöllä rauhoiteltiin vajaan tunnin verran, mutta omaan sänkyyn jäi. Maitoa tai vettä ei tarjottu. Seuraavana iltana poika nukahti muutaman makuulleen laiton jälkeen ja nukkui klo 20.20-05.45 heräämättä KERTAAKAAN. Edes tuttia ei itkenyt! Mutta siihen tämän hieno unikoulu sitten jäikin, kun Pikkukarhulle nousi kova kuume ja hirveä räkätauti. Nyt ollaan taas palaamassa unikoulurytmiin, eikä Pikkukarhu olekaan enää meidän väliimme tullut yöllä. Maitoa ei myöskään ole tarjottu yöllä, mutta unille saattaminen on ollut välillä syliin nukuttamista. Puoli-istuvaan asentoon nukahtaminen on ollut selkeästi helpompaa nyt, kun röörit ovat ihan tukossa.

Kun saadaan tämä  nukkumishomma stabiiliksi, niin täytyy lähteä sänkyostoksille. Ehtii sitten totutella isojen poikien sänkyyn hyvin ennen sisaruksen saapumista. Luultavasti vauva tulee nukkumaan meidän välissä kuitenkin suurimman osan ajasta, mutta on se pinnis silti saatava meidän makkariin varalta.

Uusi juttu on myös ollut kenkien hankkiminen. Pikkukarhu ei vieläkään kävele ilman tukea, mutta pitihän kengät toki hankkia ulkoilua varten. Toppatöppösillä ei enää viitsi mennä hiekkalaatikolle. Löydettiin kivat popot Sokokselta alennuksesta, Superfit -merkkiset saksalaiset ensikengät. Samaan syssyyn ostin Reiman kumpparit. Sadekesää odotellessa...

Syömishommelit ovat helpottaneet niiiin paljon, kun Pikkukarhu siirtyi tavallisiin maitotuotteisiin. Siirtyminen lehmänmaitoon ei tuottanut minkäänlaisia fyysisiä tai henkisiä reaktioita onneksi. Pikkukarhu syö nykyään samaa ruokaa mitä mekin, suolaa ollaan lisätty sitten omiin annoksiimme. Todella mausteisia ruokia ei olla toki tarjottu, mutta jonkin verran ruokia kyllä maustetaan. Pikkukarhu tykkää! Nokkamukista juominen on vielä hiukan haasteellista, mutta sitäkin treenaillaan ahkerasti. Lusikka tai haarukka on aina kädessä sormiruokaillessa, vaikka sen rooli onkin vielä vähäinen.

Voihan vatsa! Hassua, miten eri mallinen maha on tällä kertaa. Jos pitäisi muodosta veikata, niin enemmän tuo viime vuoden pötsi näytti tyttömahalta ja tämä nykyinen poikamahalta. Ihmeellinen suippo!


rv 19+1 vuonna 2013                               rv 19+5 vuonna 2012

Niin. Minähän siis lähdin töihin. Toimin siis eräänlaisena kouluttajana, asiakaskuntana työttömät työnhakijat. Suhaan ympäri Pirkanmaata kouluttamassa, tai oikeastaan valmentamassa noin kolmena tai neljänä päivänä viikossa. Raskasta työstä tekee ainoastaan tuo matkustaminen (ensiksi kotoa bussilla linja-autoasemalle ja siitä linikalla vielä paikkaan x) ja sitten tietenkin päivien valmisteleminen. Tuntisuunnittelu kun ei ole meikeläisen vahvuus. Pedagogisesta koulutuksesta voisi olla jotain hyötyä tässä... Mutta onneksi käytössä on laaja materiaalipankki, josta ammentaa ideoita. Suunnitteleminen tuntuu helpottuvan koko ajan. Laskin, että minulla on jäljellä 24 työpäivää kesäkuun loppuun saakka. Hyvin tässä jaksellaan!

Ongelmaksihan meinaa nyt muodostua pojan hoitaminen: Mies kävi perjantaina työhaastattelussa ja näyttää siltä, että hän palaa tässä pian työelämään. Yritämme saada läheisistä koostuvan hoitoringin pelaamaan toukokuun ajan, kesäkuussa Miehen äiti on lomalla. Perhepäivähoitajaakin mietittiin, mutta jos nyt pärjättäisiin läheisten avulla näiden 24 päivän ajan.

Entistä vähemmän on aikaa keskittyä bloggaamiseen... mutta sellaista se elämä on.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

PK 11kk ja sen äitee rv 16+5

Okei. Kuukausi sitten kerroin, että meillä menee ihan kivasti, vaikka Mies onkin päivät pitkät kotona meidän kanssa. Tässä vaiheessa voin kertoa, että meikeläisellä alkaa jo päässä kilistä pikku hiljaa!

Mutta eihän siinä. Väittävät, ettei kukaan tule kotoa töihin hakemaan. Tänään sain puhelinsoiton, työtarjouksen. Olivat bonganneet meikeläisen CV:n mollin sivuilta... Työn ottaminen vastaan on toki järkevää, koska mies on kotona hoitamassa poikaa. Työ olisi osa-aikaista ja kestäisi kesäkuun loppuun. Saisin soviteltua ansiopäivärahaa lisäksi, joten tulot kyllä nousisivat. Ilman tuota soviteltua ansiopäivärahaa työn vastaanottamisessa ei olisikaan mitään järkeä. Kerron lisää, jahka tilanne varmistuu...

Pikkukarhu kehittyy huimaa vauhtia. Nyt kävellään jo tukea vasten hyvin varmasti sekä kontataan (vihdoinkin). Konttaaminen tosin unohtuu kiireessä, kun uimalla (PK:n ryömiminen näyttää ihan uimiselta) pääsee lujempaa. Pikkukarhu on myös alkanut jutella paljon enemmän, hän selittää aina pitkiä juttuja omalla vauvakielellään ja nauraa höröttää aikuisten jutuille tai telkkarille. Tunnistettavia sanoja on ollut ainakin äiti, anna ja ei. Varsinkin tuota jälkimmäistä huudetaan meillä paljon. Oma tahto on lisääntynyt selkeästi. 

Pientä takapakkia on tullut sen suhteen, että aamuöisin on jälleen pitänyt antaa maitoa. Jos ei anna tai tarjoaa vettä, kirkuu toinen selkä kaarella hysteerisenä. Täytyy toivoa, että hän vieroittuu tuosta yömaidosta nyt sen myötä, kun lehmänmaito astuu kuvioihin ja tuttipullo jää muutenkin pois. Toisaalta tuon aamuöisen maidon ansiosta olemme saaneet nukkua välillä jopa kahdeksaan saakka. Luksusta! Muuten olisi noustava kuudelta. Joinakin päivinä Mies nousee pojan kanssa ja olen saanut nukkua piiiiiiiitkään. On siinä Miehen työttömyydessä toki hyviäkin puolia.

Ollaan nyt annettu Pikkukarhulle hapanmaitotuotteita ja pikku hiljaa maisteluannoksia tavallista maitoa. Mitään oireita ei ole ainakaan tullut, etteikö lehmänmaito kävisi. Päätettiin, ettei enää osteta NANnia, kun nuo kaapissa olevat loppuvat. Myös ruuassa Pikkukarhu on siirtynyt syömään samaa ruokaa meidän kanssamme, tosin vähempisuolaisena ja vähemmän mausteisena tietenkin. 

Olen nyt ollut reipas emäntä ja tehnyt helppoa sekä halpaa kotiruokaa päivittäin. PK sormiruokailee päivittäin  ainakin muutamalla aterialla. Viime aikoina on tosin ollut ongelmana se, ettei suuhun juurikaan mene ruokaa tai jos menee, niin kaikki syljetään pois rakenteesta ja mausta riippumatta. Ruokaa myös pyyhitään ja tiputellaan pois tarjottimelta. Tämä kuulemma "kuuluu asiaan", mutta on se kyllä äärettömän turhauttavaa!

Vahakangas lattian suojaksi. Kyseinen maatuskakuosi löytyy ainakin Jyskistä vajaan seitsemän euron metrihintaan!


Ja sitten raskauteen. Pahoinvointi on vaihtunut päivittäiseen päänsärkyyn. Vanhoja postauksia lukiessani huomasin, että sama juttu oli viimeksikin näillä viikoilla. Ihanaa. Iltaisin saattaa särkeä niin järjettömästi, etten pysty kuin makaamaan sohvalla tyyny naamallani. Niska-hartiaseudulla saattaa olla osuutta asiaan, pitäisi mennä hierojalle... 

Jonkun verran välillä jomottaa ja tulee sukkapuikkokipuja, mutta suppareita ei ole vielä ollut, kuten viimeksi tässä vaiheessa. Toki elän nyt hieman stressittömämpää aikaa, ainakin vielä toistaiseksi... Ja närästys vaivaa päivittäin, mutta se on mennyt onneksi Renniellä ohi. Raskautta ei muista koko aikaa samalla tavalla, mitä esikoista odottaessa. Välillä olisi kyllä hyvä muistaa, sillä varsinkin Pikkukarhua nostellessa olisi hyvä olla varovainen, ettei "repäise".

Oma neuvola on viikon päästä, rakenneultraan on tasan neljä viikkoa. Hui! Aika menee to-del-la nopeasti. Välillä sitä miettii, että mitenkähän hitossa sitä selviää vauhdikkaan, omapäisen taaperon ja vastasyntyneen kanssa, mutta eiköhän me hengissä selvitä. Eihän sitä tiedä, vaikka Mieskin olisi yhä kotona silloin... ei taida tuolla teollisuuden puolella mennä kovin vahvasti nyt.

rv 15+6 ja pääsiäismunaturvotus


tiistai 1. tammikuuta 2013

Uuden vuoden uudet kujeet

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2013!
Tuokoon vuosi teille tullessaan paljon iloa, onnea ja rakkautta.


Uuden vuoden aaton vietimme ystäväpariskunnan ja heidän poikansa kanssa Miehen vanhempien luona. Appi ja anoppi itse eivät olleet kotona, me valtasimme heidän kotinsa paremman tilan ja hyvä saunan takia. Ammuttiin kolme rakettia, Pikkukarhua ne eivät pahemmin hetkauttaneet. Päässä oli toki tyylikkäät vihreät kuulosuojaimet molemmilla pikkukundeilla. Rakettien jälkeen pojat kävivät yhdessä kylvyssä, tosin Pikkukarhua vähän tuppasi häiritsemään liikaa läiskyttelevä paras ystävä. Meidän poika on kyllä niiiiiiin herkkis! 

Upea ajatuksemmehan oli, että pojat nukahtavat kiltisti kylvyn ja iltapalan jälkeen, toinen appivanhempien sänkyyn ja toinen matkasänkyyn. Vaan eihän se nyt ihan niin iisiä ollutkaan. Pikkukarhu kyllä nukahti, mutta toveri alkoi itkeä aina matkasänkyyn joutuessaan. Pikkukarhu aloitti heti myötätuntoitkunsa lähes unissaan.  Loppujen lopuksi Pikkukarhu nukkui ja toverinsa leikki keittiöön hilatussa matkasängyssä, kun me aikuiset söimme ja juttelimme. Puolen yön aikaan valoimme tinat, omani näytti ihan vasarahailta! Kukaan meistä ei oikein osannut tulkita tinoja, ainut mikä tiedettiin varmasti, oli röpelön rahaa lupaileva ominaisuus.

Ja pikkukaveri sinnitteli tosiaan siihen puoli yhteen saakka, kunnes nukahti vaunuihin heidän lähtiessään kotiin. Voi pientä sissiä! Me jäimmekin sitten anoppilaan yöksi, vaikka alun perin pitikin tulla kotiin. Tajusin, että olin siellä ENSIMMÄISTÄ kertaa yötä! Ei tule mentyä sinne yöksi tuosta vaan, kun asuvat kuitenkin kilsan päässä.

Tein muuten ensimmäistä kertaa mutakakkua eilen ja siitä tuli ihan hurrrrrrrrrjan hyvää! Suosittelen!

Uuden vuoden lupauksia en tehnyt. Toki olen suunnitellut ajatuksen tasolla, miten elämää voisi parantaa edelliseen vuoteen verrattuna. Voisin olla positiivisempi, pyrkiä aktiivisesti katkaisemaan negatiiviset ja ahdistukseen johtavat ajatusmallit. Voisin ulkoilla vähän pidempiä lenkkejä, ehkä jopa käydä juoksemassa silloin tällöin. Voisin välttää "turhaa" netissä roikkumista. Voisin syödä vähemmän herkkuja. Voisin pysähtyä hetkeen usemmin. Voisin antaa kotitöiden olla, ja heittäytyä sohvalle lukemaan hyvää romaania.

En tehnyt lupauksia, mutta voisin... yrittää.

Aloitan nyt. Lopetan datailun ja kävelen takaisin anoppilaan hakemaan sen mutakakun lopun.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Silmät selkään

Luova lapsemme on kehittänyt itselleen liikkumistyylin, jonka tähden hän ei varmaan koskaan tule ryömimään. Mitä suotta ryömimään, kun noinkin pääsee?

Hän kierii. Joka paikkaan.

Tämä kieriminen ei ole mitään sattumalta johonkin suuntaan pyörimistä, vaan selkeästi suunnitelmallista ja tiettyyn paikkaan tähtäävää. Hän kierii, kunnes tulee joku este, kääntyy mahalleen ja siinä akselinsa ympäri jatkaen taas matkaa. Eräänä päivänä olin laskenut Pikkukarhun olohuoneen lattialle. Tyyppi löytyi hetken päästä omasta huoneestaan! Sinne päästääkseen hänen oli tehtävä U:n muotoinen matka. Ei hassumpaa! Jos en olisi omin silmin nähnyt tätä matkustustapaa, väittäisin pojan ryömivän meiltä salaa.

Omaan huoneeseen nukkumaan siirtäminen on kyllä ollut menestyksekäs ratkaisu! Toissayönä oli nimittäin meidän ensimmäinen ehjä yö! Poika nukkui klo 20-6. Muutamina öinä hän on jotain pientä huudellut yöllä, mutta meidän ei ole tarvinnut edes nousta laittamaan tuttia, kun poika on nukahtanut saman tien. Viime yö oli poikkeuksellinen, kun kävin kahteen otteeseen laittamassa tutin suuhun.

Olemme myös heränneet miellyttävällä tavalla tietäen, että poika on hereillä. Kiinnitin nimittäin soivan nallen pinnasängyn reunaan kiinni. Poika osaa itse vetää sen soimaan ja monena aamuna onkin tehnyt niin herättyään. Eräänä iltana ehti nukkua muutaman tunnin, sitten kuului itkua, jonka jälkeen alkoi nalle soida... ja poika jatkoi uniaan! Voi meidän pientä :')

Ruokailusta sen verran, että löysin Martoilta tosi hyvät perusohjeet vauvojen liha- ja kalasoseiden tekemiseen. Teinkin sitten lihasosetta itse, tosin soveltaen. Siihen tuli jauhelihaa, perunaa, porkkanaa sekä sipulia. Poika söi oikein tyytyväisenä epäilyksistäni huolimatta. Jee! Aion maustaa jatkossakin soseita sipulilla, valkosipulilla, purjolla tai yrteillä, että poika tottuu makuihin. Ainakaan tuosta sipulista ei tullut mitään oireita.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olen ollut viime aikoina huolissani fyysisestä kunnostani, tai lähinnä sen rapistumisesta. En meinaa jaksaa edes nostaa PK:ta kohta! Ja hän on kuitenkin alle kymppikiloinen. Kävin ennen raskautta kehokoostumusmittauksessa, jonka mukaan minulla oli silloin keskivertonaista enemmän lihasmassaa. Nyt ei ole mitään jäljellä, mikä näkyy myös painossa. En ole painanut näin vähän varmaan viiteen vuoteen. Ja yllättäen se ei tunnukaan niin hyvältä! Olo on kuin kuivan kesän oravalla, solisluut paistavat ikävästi ja persus roikkuu. En ole enää jaksanut käydä edes lenkillä, kun on koko ajan niin vetämätön olo. Olen kyllä syönytkin tosi epäsäännöllisesti ja kaikenlaista paskaa lähes joka päivä, mutta siis syön kuitenkin, en millään tapaa laihduta. Pakko päästä treenaamaaaaaaaaan! Ja saada tuo ruokavalio kuntoon. Enemmän prodee, vähemmän karkkia kiitos!

Tuli ihan kamala olo, kun katsoin viimeisen jakson Supermarjo ja tytöt 2 -sarjasta. Tämä Supermarjo on niin sairas, ja se on surullista, miten hän itse kieltää sen. Reilusti kertoo koko Suomen kansalle, että hän syö vaan suklaata ja treenaa kuitenkin veteraanihiihtoihin sairaalloisen paljon. Ikävän mallin saavat hänen tyttärensäkin. Mutta tietäähän sen: kun ihminen on sairas, ei hän pysty näkemään omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Syömishäiriö on kamala, kavala liero, jonka lonkerot ulottuvat syvälle ihmiseen. Kuulin vähän aikaa sitten radiosta, että "Thinspiration" -sivustot ja ryhmät ovat yhä suosittuja nuorten tyttöjen ja naisten keskuudessa. Ne olivat jo silloin, kun minä sairastuin. Ryhmissä postaillaan laihojen mallien ja naisten kuvia, vertaillaan parhaita laihdutus- ja syömättömyysvinkkejä tai jopa kerrotaan, miten ja mitä on helpointa oksentaa. Se on äärimmäisen sairasta, mutta äärimmäinen sairaus syömishäiriö onkin. Sitä ei toivo edes pahimmalle vihamiehelleen.

Syömishäiriöstä paranee keskimäärin seitsemässä vuodessa, jos hyvin käy. Jotkut paranevat hyvässä ajassa, toiset taistelevat kymmeniä vuosia. Osa elää suhteessa syömishäiriön kanssa koko elämänsä. 

Viisi prosenttia anoreksiaan sairastuneista menehtyy.




torstai 22. marraskuuta 2012

Suuria pieniä elämänmuutoksia

Hupsistaheijjaa, kun hujahti taas puoltoista viikkoa ilman bloggaamista! Joka päivä on kyllä käynyt mielessä, että pitäs kirjottaa sitä ja tätä, mutta se kirjoittamaan rauhoittuminen onkin sitten vähän niin ja näin. Ja olen kyllä ihan oikeasti kirjoittanut esseetä niinä hetkinä, kun Pikkukarhu on nukkunut päiväunia.

Miksi en osaa kirjoittaa sitäkään esseetä juostenkusten, kun siihen ei oikeasti tarvitsisi panostaa niin hirveästi? Tiedän, mitä kirjoittaa ja löydän kyllä pääkohdat lähdeteoksista, mutta sitten jumitun hiomaan jotain pientä yksityiskohtaa. Rasittaa. Toisaalta nautin hirrrrveästi tieteellisen tekstin kirjoittamisesta kaikkine lähdeviitteineen. Ihan sairasta.

Minulla on tyhjän kalenterin fobia. Tämä tarkoittaa sitä, että tyhjille päiville on vaikka väkisin keksittävä ohjelmaa, sovittava tapaamisia tai tekemistä. Sitten kuitenkin mietin aina, että voi miten ihanaa olisi viettää päivää pojan kanssa ilman mitään ennalta sovittua ohjelmaa. Toinen välillä itseä rassaava juttu on erilaisten pikku projektien keksiminen! Saatan keksiä, että varastohäkin tavarat olisi lajiteltava kunnollisiin laatikoihin muovipussien sijaan. Sitten en pysty unohtamaan tätä tärkeää projektia, vaikka ne kamat kyllä lojuvat siellä ketään häiritsemättä. Ne häiritsevät ajatuksen tasolla. Olen myös joutunut myyntikierteeseen Facebookin kirppispalstoilla. Niiden myytyjen tuotteiden roudaaminen keskustaan ja noutojen sopiminen on oikeasti ihan anaalista, mutta silti lisään aina "ihan muutamia vaan" myyntiin. Eihän niistä saa kuin muutaman euron, mutta joku siinä kaupankäynnissä kutkuttaa rahaa enemmän.

Nyt kyllä toimitan nuo loput aikuistenvaatteet Fidalle ja vauvanvaatteet varastoon (LAATIKOSSA!), Taysiin tai Ensi- ja turvakodille. Poika nimittäin tarvitsee huonettaan!

Siirrettiin eilen pinnasänky pojan omaan huoneeseen. Sinne se Iso Poika nukahti. Taisi äidistä ja isästä tuntua paljon kurjemmalta! Oli outoa mennä nukkumaan, kun pinnasängyn tilalla oli vain paljon tyhjää tilaa. Yö meni yllättävän hienosti, poika ei nimittäin syönyt kertaakaan! Taitaa olla ensimmäinen kerta. Heräsi huutamaan tuttia puolenyön aikaan, tutin saatuaan nukahti heti. Puoli kolmelta heräsi myös, mutta rauhoittui itsekseen ilman tuttia. Hiivin ovelle kurkkaamaan, mutta olinkin täysin tarpeeton ;) Aamulla heräsin miehen herätyskelloon, mikä oli tosi outoa. Viime aikoina kun on tottunut heräämään siihen, että joku kiskoo hiuksista tahi työntää kuolaisia sormiaan naamaan. Pikkukarhu kuului juttelevan omassa sängyssään, joten mentiin Miehen kanssa katsomaan. Siellä se tyytyväisenä leikki villapöksyjensä narulla.

Osaa muuten itse avata tarravaipat jo. Voisssssss.... Onneksi yleensä on villapöksyt päällä, joten ei pääse tarroihin käsiksi. Mielessä kummittelee ystävän kauhukertomus pojastaan, tämä kun riisui itse vaipan pinnasängyssä, sotki kakkaa joka puolelle ja taisipa hiukan maistaakin sitä...

Toinen suuri mullistus koko perheen elämässä oli syöttötuolin hankkiminen viime viikolla. Onnistuimme toki kehittämään jo valtavan perheriidan aiheesta. Olisin halunnut Tripp Trappin (käytettynä) ja Mies luuli, että tahdon ostaa sen uutena. Tämän takia mies etsi hurjan paljon huonoja kokemuksia Tripp Trappista, jotta emme vaan hankkisi sellaista. Ärsyynnyin tästä suunnattomasti, koska en missään vaiheessa ollut sitä uutena ostamassa. Yritettiin sitten etsiä Emma Easy -syöttistä suklaanvärisenä, mutta loppujen lopuksi päädyttiin Ikeaan.

Eikä ollut ollenkaan huonompi sijoitus! Ikean Antilop -syöttis on hinta-laatusuhteeltaan loistava! Lisäosineen (tarjotin ja pehmuste) maksoi vaan ~23€. Pojan on hyvä istua siinä ja se on todella helppo puhdistaa. Lisäksi siitä saa näppärästi irrotettua jalat mahdollista kuljettamista varten. Tarvittaessa sen voi vaikka viedä suihkuun pestäväksi, mutta tähän asti on riittänyt pelkkä pyyhkiminen. Vaikka syöttis vaikuttaa rakenteeltaan tosi kevyeltä ja heppoiselta, niin sen jalat ovat sen verran leveällä, että pysyy tukevasti pystyssä. Tietenkin isomman lapsen kanssa saattaa joutua ostamaan toisenlaisen, mutta nämä ajat kyllä menee tällä.

Syöttötuolin myötä olen tarjonnut jonkin verran sormiruokaa, mutta pääsääntöisesti ollaan menty ihan soseilla. Yritän ryhdistäytyä liha- ja kalaruokien valmistamisessa pojalle, toistaiseksi olen tarjonnut purkista. Halvemmaksi tulisi, jos tekisi itse. Huonoa omatuntoa olen lievittänyt ostamalla  Hipp -luomulastenruokaa, tosin se ei ole kotimaista :/ Kun johonkin suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää, vai miten se meni. Sormiruokailuunkin alamme panostaa tässä pikku hiljaa, kunhan nyt tulisi tuo Pikkukarhu kuntoon.

Epäilen nimittäin korvatulehdusta. Varasin ajan Terveystaloon lastenlääkärille täksi päiväksi. Siunattu nettivaraussysteemi <3

maanantai 12. marraskuuta 2012

6kk neuvola

Tänään oli 6kk neuvola, tosin Pikkukarhu on jo 6kk ja 10 päivää ;) Kerrankin sattui sellaiseen aikaan, että PK ehti nukkua hyvät aamupäiväunet alle ja oli oikein pirtsakalla tuulella.

Syöttötuolissa voi alkaa istuttaa. Motoriikassa sekä tunteiden ilmaisussa herra vaikuttaa olevan hiukan kehityksessä edellä. Tällä kertaa ei edes pituuden mittaaminen saanut itkua aikaan, kuten aikaisemmin. Ei kai se kivaa ole, kun äiti pitää päästä kiinni ja terkkari venyttää...

"Kasvu tasaista. Monipuolisesti syö. Kiinnostunut ympäristöstä. Pyörimällä liikkuu"


2.5.12      52cm        3420g       32cm
3 vkoa     53,3cm     4020g       35,6cm
5 vkoa     55,3cm     4535g       37cm
6 vkoa     56,6cm     4925g       37,8cm
3kk         62cm         6410g       40cm
4kk         65cm         7200g       41,2cm
5,5kk      67,4cm      8165g       43cm
6,5kk      69cm         8640g       43,8cm

Syöminen tosiaan menee hienosti! Kaurapuuro maistuu sekä aamu- että iltapalaksi ja nyt otettiin liha sekä kala mukaan ruokavalioon. Purkista olen vasta maistattanut, mutta kohta pitää alkaa väsätä itse noita kasvis-lihamössöjä.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Ystäviä ja "vapaapäivä"

Usein kuulee lapsellisten eli vauvautuneiden immeisten huokailevan, miten (lapsettomat) ystävät ovat kaikonneet uuden elämäntilanteen myötä. Itse en ole tainnut edes miettiä asiaa aikaisemmin, kunnes sain toissapäivänä rakkaan ystäväni Espoosta kylään. Olemme tutustuneet harjoittelussa vuonna 2008, enkä aikaisemmin olisi voinut kuvitella ystävystyväni niin syvästi vielä näin "aikuisiällä".

Puhuttiin ystävän kanssa tästä ilmiöstä. Hän totesi, että soittaminen minun suuntaani tuntuu nykyään vaikeammalta siksi, että hän pelkää häiritsevänsä jotenkin meidän arkea. Muistan itse saman tunteen, kun läheinen ystäväni sai lapsen. Ja hassua kyllä, minusta on vaikeaa soittaa tälle ystävälleni, koska hän tekee vuorotyötä: mietin aina, mahtaako hän olla töissä... Ei vissiin kumpikaan pysty käsittämään sitä, ettei siihen puhelimeen varmaan vastata, jos on hankala tilanne ;)

Minusta on ihanaa, kun joku soittaa, kutsuu itsensä kahville tai yökylään! Se piristää arkea todella paljon! Kun ystävä on kylässä, ei silloin tarvitse mitenkään stressata tai pingottaa. Meillä on yleensä aina itsepalvelu, tuolla on kahvikupit ja tuossa keitin. Ota maitoa kaapista ja jotain syötävää.

Pikkukarhu sai tuliaisiksi Polarn O. Pyretin ylisöpöt pöksyt!


Ystävän mielestä meillä oli mukavaa olla, en kuulemma yhtään pingottanut tai ollut stressaantuneen oloinen, kuten hän aavistuksen verran pelkäsi (aiempien vauvaperheessä yökyläilykokemustensa takia). Torstaina illalla parannettiin maailmaa itse tehdyn pitsan äärellä ja eilen sitten lähdettiin kaupungille pörräämään. Mies sattui olemaan edelleen saikulla, tosin kohtuullisen hyväkuntoisena, joten jätin Pikkukarhun viettämään laatuaikaa isänsä kanssa.

Ja kylläpä se teki hyvää! Olin vain viisi tuntia poissa kotoa ja Pikkukarhun seurasta, mutta pystyin rentoutumaan täysin ystävän seurassa, enkä juossut ympäriinsä hikipäässä, kuten normaalisti. Kävimme tsekkaamassa Radiokirppiksen tarjonnan, josta mukaan lähti söötti pussilakanasetti PK:lle sekä Gina Tricotin paita itselleni. Kyseisen kirpputorin ilmanvaihto ja asiakaspalvelu olivat ennallaan, eli ihan anaalista, mutta kaikenlaista kivaa kyllä löytyi. Lisäksi pääsin taas päivittelemään ihmisten käsitystä kirpparihinnoittelusta, 50kpl isoja legoja olisi maksanut 22€, kun bongasin samaiset legot juuri lelulehdestä hintaan 21€/60kpl.

Pussilakanasetti

Löysimme myös ihastuttava, vain puoli vuotta toimineen pikkuisen sisustuskaupan nimeltä Onnenovi Kuninkaankadulta. Olisin halunnut rohmuta kaiken sieltä! Tyydyin hyveellisenä ostamaan joululahjat eräälle läheiselleni, jonka tyylisiä tuotteet olivat sekä synttärituparilahjan ystävälleni. Haikein mielin jätin pöllökynttelikön ja muut ihanuudet odottamaan rahakkaampia aikoja. Joita näillä näkymin ei ole tulossa hetkeen :D Mutta jos joskus haluatte minulle ostaa lahjoja, niin käykää toki tsekkaamassa kyseinen puoti!

Tarkoitus oli mennä syömään Cafe Europaan, mutta siellä olikin sopivasti puolen tunnin jono. Koska olimme hurvitelleet jo pidempään kuin Miehelle lupasin, niin valuimme katua alaspäin Napoliin, joka on sattumoisin Tampereen vanhin Pizzeria! Onneksi mentiinkin sinne, sillä sekä pitsa että suklaakakku kermavaahdolla olivat tajunnanräjäyttäviä jälleen kerran! Päästelin suklaakakkua tuhotessani niin kovaäänisiä mielihyväynähdyksiä, että naapuripöydän vanha pariskunta luuli minun varmaan saavan orgasmeja. Henkisiä sellaisia sainkin! Oli terapeuttista saada syödä ihan rauhassa ja parantaa samalla maailmaa ystävän kanssa.

Kotiin tullessa iskikin sitten kiire, sillä olimme kutsuneet kummit puolisoineen, sedän sekä isovanhemmat kahville Pikkukarhun puolivuotisen kunniaksi, ja vieraiden tuloon oli enää tunti aikaa. Väänsin pikapikaa omenapiirakan ja järjestelin paikkoja samalla, kun lähetin ystävän kotimatkalleen. Loppuilta kului kahvitellessa vieraiden kanssa ja ilta huipentui Pikkukarhun omaan näytökseen: erehdyin jättämään hänet hetkeksi ilman vaippaa leikkialustalle, jolloin poika kiepsahti mahalleen ja parin komean pierun jälkeen väänsi tortun siihen kaikkien nenän eteen. Tämä tietenkin riemastutti vieraita, varsinkin isovanhempia.

Meillä ei ole tassit ja kahvikupit samaa sarjaa, pitäs ehkä joskus panostaa moisiin ;)

Pellille saa piirakan tehtyä nopeasti


Tästä tulee poikaparka kuulemaan vielä...

Vilkasta tämä sosiaalinen elämä, kohta lähdetään Pikkukarhun kanssa ystävän synttäritupareihin! Juhlan kunniaksi kokeilin laittaa tukkaani vanhalla hiusmasiinalla, kun häälahjaksi saamiemme kosmetiikkapurnukoiden (sukulainen on töissä Lumenella...) joukosta löytyi Cutrinin Root Boosteri. Mukavan tuuhean kampauksen sain kyllä aikaan, mutta kuten aina, se on nyt jo muisto vain! Miksi pitää olla niin umpisuora tukka, ärrrrrrr!


~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Oli hyvät kekkerit, vaikka Pikkukarhu nukahtikin kahvipöydässä syliini :D

Hameen löysin Jyväskylästä kirppikseltä viimeksi siellä käydessäni, päätin nyt ottaa testaukseen. Eka kerta elämässä, kun pidän paitaa hameenkauluksen alla :O :D En ole oikein osannut koskaan... Ja tuo neule on oikeasti tummanvioletti, kummasti vääristää salama!


(p.s oon syöny viimeiset kolme päivää pitsaa, tartteis varmaan Activiaa kohta...)