Iloiset pikku pillerit

Masennukseen ja moniin muihinkin mielialahäiriöihin määrätään usein mielialalääkkeitä. Hyvin moni suomalainen on tutustunut onnellisuuspillereihin jossain elämänsä vaiheessa, sillä olemmahan tunnetusti perin synkkyyteen taipuvaista kansaa, ja lääkkeitä määrätään melko kevytkenkäisesti. Itse uskon vahvasti neuropsykologiaan ja siihen, että osa masentuneisuudesta johtuu pelkästään aivojen välittäjäaineiden häiriöistä, joka korjaantuu lääkehoidolla. Osa taas johtuu ihmisen omista kyvyistä hallita ja sietää stressiä sekä omista toiminta- ja ajatusmalleista. Mielenterveyshäiriöissä perimällä on oma osansa sopassa, mutta myös ympäristö sekä elämäntapahtumat vaikuttavat niiden muodostumiseen.

Oli niin tai näin, niin ihmisten syyllistäminen omasta sairastumisestaan on näissä tapauksissa täysin turhaa, jopa haitallista. Itse en ole kokenut negatiivista syyllistävää asennetta, mutta sellaista on paljon. Se voi myös olla eräänlaista hyväntahtoista ja kannustavaa, kuten "ulkoilisit enemmän" tai "ajattelisit positiivisemmin" tai "söisit enemmän d-vitamiinia". Totta sekin, mutta yleensä mielenterveysongelmien syyt ovat paljon ruokavaliota tai liikuntatottumuksia syvemmällä.

Olen syönyt mielialalääkkeitä lähes puolet elämästäni. Ensimmäinen resepti määrättiin paniikkihäiriökohtauksiin ollessani noin 14-vuotias. Jo silloin se oli Cipralex tai vastaava essitalopramia sisältävä lääke. Vuosien aikana olen aloittanut ja lopettanut samaisen lääkkeen kerta toisensa jälkeen, diagnoosien vaihdellessa masennuksesta sekamuotoiseen masentuneisuus- ja ahdistuneisuushäiriöön sekä epätyypilliseen laihuushäiriöön. Myöhemmin diagnoosini on tarkentunut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypiksi, josta ei koskaan voi parantua, mutta oikealla lääkehoidolla ja elintavoilla sairaudessa voidaan saada hyvä hoitotasapaino. Näin ollen jossain vaiheessa mukana oli myös tasaavana lääkkeenä Ketipinor, joka teki minusta lähinnä zombin. Pärjään onneksi melko hyvin ilman tasaavaa lääkitystä, sillä oikeilla elintavoilla (ei alkoholia juuri ollenkaan, säännölliset yöunet) hypomaaniset kohtaukset pysyvät poissa tai tulevat hyvin lievinä ja harvoin.

Ilman minkäänlaista lääkitystä kärsin eniten masennusjaksoista (jotka yleensä vaihtelevat keskivaikeasta vaikeaan) sekä jatkuvasta ahdistuksesta. Olen muiden silmissä hyvin toimintakykyinen, iloinen ja sosiaalinen. Päänsisäinen kamppailu ei välttämättä näy ulospäin, ainakaan vieraille. Ahdistus ei hellitä hetkeksikään: se puristaa ja kuristaa, tuntuu möykkynä sisällä. Itse reagoin siihen tekemällä asioita. Siivoamiseni saattaa mennä pakko-oireisen puolelle. En pysty olemaan kauaa paikallani, koska ahdistus kävisi hallitsemattomaksi. Välillä tuntuu, ettei lepoa saa edes yöllä, sillä kehoni on jatkuvassa jännitystilassa. Olen kärsinyt tästä lapsesta saakka.

Raskausaika on yleensä ollut jonkinlaista suvantovaihetta oireilusta. Se on ehkä luonnon oma tapa suojella syntymätöntä lasta, pitämällä äiti hormoneilla suhteellisen järjissään. Pikkukarhusta söin Cipralexia puoliväliin raskautta, mutta ennen Pikkuleijonan odotusta lopetin hyvissä ajoin. Ehdin lasten välillä jo aloittaa lääkityksen, sillä vointini huononi nopeasti Pikkukarhun syntymän jälkeen. 

Ja niin kävi myös tällä kertaa. Yritin tehdä kaikkeni: kiinnittää huomiota toiminta- ja ajatusmalleihini, nukkua ja syödä hyvin, rentoutua mahdollisuuksien mukaan, syödä tarpeeksi d-vitamiinia, kalaöljyjä ja niin edelleen. Kävin ja käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa neuvolapsykologilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Olo huononi kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä. Jos olikin yksi parempi päivä, seurasi sitä toinen aikaisempaa hirveämpi. Olin järkyttävän uupunut, iloton, ärtyisä ja lyhytpinnainen. Teki mieli itkeä koko ajan, mutta en kyennyt itkemään lainkaan. En enää tunnistanut itseäni. Pahimmissa olotiloissa sanoin, että haluan antaa lapset pois, jotta heidän ei tarvitsisi olla tällaisen äidin kanssa.

Olin nähkääs päättänyt, etten aloita lääkkeitä imetyksen aikana. Niiden luvataan olevan turvallisia raskauden sekä imetyksen aikana, mutta olen silti halunnut pelata varman päälle. Nyt oli kuitenkin tehtävä valinta. Lääkkeet? Imetys? Lääkkeet ja imetys? Lääkkeet, muttei imetystä? Mikä on paras ratkaisu itselle, lapselle, koko perheelle?

Puntaroin pitkään vaihtoehtoja. Hyviä ja huonoja puolia. Riskejä ja mahdollisuuksia. Kirjoitin asiasta Facebookin imetystukiryhmään kuullakseni kokemuksia ja soitin teratologiseen tietopalveluun varmistaakseni vielä puolueettomasta lähteestä lääkkeiden turvallisuuden. 

Aloitin lääkityksen (Escitalopram Actavis). Jatkan imetystä. Yritän luottaa lääkäreihin ja tutkimuksiin lääkkeestä. Annostus on vain 5mg päivässä, josta hyvin pieni osa kulkeutuu maidon mukana lapseen. Masentuneen ja ahdistuneen äidin vaikutus vauvaan ja taaperoon on paljon, paljon suurempi. Kun voin huonosti, heijastuu se koko perheen vointiin ja dynamiikkaan. Imetyksen hyöty on luultavasti tässä suhteessa suurempi, mitä lääkemäärästä tuleva mahdollinen haitta. Teratologisen tietopalvelun mukaan Pikkuleijonan kokoisen vauvan elimistö pystyy jo hyvin käsittelemään sen lääkemäärän, mitä maidossa mahdollisesti kulkeutuu.

Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä. Lääke auttaa pääsemään pahimmasta yli helpottaen oireita. Pää selkenee usvasta, ja on taas helpompaa ajatella asioita rationaalisesti. Lääke ei kuitenkaan yksinään riitä: on tärkeää pureutua itse ongelmaan. Monissa potilastapauksissa riittäisi varmasti pelkkä keskusteluavun tarjoaminen, mutta se ei nykyresursseilla liene mahdollista. Harmi. Minä olen käsitellyt ongelmiani vuosikaudet, milloin psykiatrian poliklinikoilla, milloin osastohoidossa, milloin psykoterapiassa. Psykoterapiaa aion jatkaa, sillä kävin siellä vain vuoden aikoinaan. Siitä oli selvästi hyötyä, mutta vuosi ei riittänyt mihinkään.

Oloni on kohentunut huomattavasti lääkkeen aloittamisen jälkeen. Ahdistus helpotti muutamassa vuorokaudessa, enkä ole enää saanut paniikkikohtauksia. Mielialakin on kohonnut hieman. Aloituksesta seuraavat sivuvaikutukset ovat onneksi jääneet lieviksi, tunsin vain pientä kuvotusta ensimmäisillä viikoilla sekä satunnaista huimausta. Pelkäsin kovia ahdistuneisuuskohtauksia, joita minulle on joskus aiemmin tullut lääkkeitä aloittaessani, mutta niitä ei onneksi tullut. Pysyvänä sivuvaikutuksena on suun kuivuminen ja käynnistymisvaikeudet aamuisin. Olen normaalia väsyneempi, mutta se menee ohi parissa tunnissa. Pikkuleijonalla en ole huomannut mitään oireita.

Annostuksen nostaminen ylläpitotasolle (10mg tai 15mg) tapahtunee sitten, kun imetys vähenee ratkaisevasti tai loppuu kokonaan. En haluaisi imettää enää isomman annostuksen aikaan, vaikka siitäkään ei pitäisi olla mitään haittaa. Toistaiseksi pärjään tälläkin.

Kaikesta huolimatta tunnen syyllisyyttä ratkaisustani. Jos en ottaisi lääkettä, tuntisin syyllisyyttä siitäkin. Jos lopettaisin imetyksen, sama homma. Kuten monissa lapsiin liittyvissä asioissa, ei tässäkään osaa koskaan tehdä täysin oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt pystyn nauttimaan täysillä lasten kanssa olosta, olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan aidosti siitä, miten ihania he ovat. Sen ajatuksen varaan yritän nyt tukeutua.

Suuria pieniä elämänmuutoksia

Hupsistaheijjaa, kun hujahti taas puoltoista viikkoa ilman bloggaamista! Joka päivä on kyllä käynyt mielessä, että pitäs kirjottaa sitä ja tätä, mutta se kirjoittamaan rauhoittuminen onkin sitten vähän niin ja näin. Ja olen kyllä ihan oikeasti kirjoittanut esseetä niinä hetkinä, kun Pikkukarhu on nukkunut päiväunia.

Miksi en osaa kirjoittaa sitäkään esseetä juostenkusten, kun siihen ei oikeasti tarvitsisi panostaa niin hirveästi? Tiedän, mitä kirjoittaa ja löydän kyllä pääkohdat lähdeteoksista, mutta sitten jumitun hiomaan jotain pientä yksityiskohtaa. Rasittaa. Toisaalta nautin hirrrrveästi tieteellisen tekstin kirjoittamisesta kaikkine lähdeviitteineen. Ihan sairasta.

Minulla on tyhjän kalenterin fobia. Tämä tarkoittaa sitä, että tyhjille päiville on vaikka väkisin keksittävä ohjelmaa, sovittava tapaamisia tai tekemistä. Sitten kuitenkin mietin aina, että voi miten ihanaa olisi viettää päivää pojan kanssa ilman mitään ennalta sovittua ohjelmaa. Toinen välillä itseä rassaava juttu on erilaisten pikku projektien keksiminen! Saatan keksiä, että varastohäkin tavarat olisi lajiteltava kunnollisiin laatikoihin muovipussien sijaan. Sitten en pysty unohtamaan tätä tärkeää projektia, vaikka ne kamat kyllä lojuvat siellä ketään häiritsemättä. Ne häiritsevät ajatuksen tasolla. Olen myös joutunut myyntikierteeseen Facebookin kirppispalstoilla. Niiden myytyjen tuotteiden roudaaminen keskustaan ja noutojen sopiminen on oikeasti ihan anaalista, mutta silti lisään aina "ihan muutamia vaan" myyntiin. Eihän niistä saa kuin muutaman euron, mutta joku siinä kaupankäynnissä kutkuttaa rahaa enemmän.

Nyt kyllä toimitan nuo loput aikuistenvaatteet Fidalle ja vauvanvaatteet varastoon (LAATIKOSSA!), Taysiin tai Ensi- ja turvakodille. Poika nimittäin tarvitsee huonettaan!

Siirrettiin eilen pinnasänky pojan omaan huoneeseen. Sinne se Iso Poika nukahti. Taisi äidistä ja isästä tuntua paljon kurjemmalta! Oli outoa mennä nukkumaan, kun pinnasängyn tilalla oli vain paljon tyhjää tilaa. Yö meni yllättävän hienosti, poika ei nimittäin syönyt kertaakaan! Taitaa olla ensimmäinen kerta. Heräsi huutamaan tuttia puolenyön aikaan, tutin saatuaan nukahti heti. Puoli kolmelta heräsi myös, mutta rauhoittui itsekseen ilman tuttia. Hiivin ovelle kurkkaamaan, mutta olinkin täysin tarpeeton ;) Aamulla heräsin miehen herätyskelloon, mikä oli tosi outoa. Viime aikoina kun on tottunut heräämään siihen, että joku kiskoo hiuksista tahi työntää kuolaisia sormiaan naamaan. Pikkukarhu kuului juttelevan omassa sängyssään, joten mentiin Miehen kanssa katsomaan. Siellä se tyytyväisenä leikki villapöksyjensä narulla.

Osaa muuten itse avata tarravaipat jo. Voisssssss.... Onneksi yleensä on villapöksyt päällä, joten ei pääse tarroihin käsiksi. Mielessä kummittelee ystävän kauhukertomus pojastaan, tämä kun riisui itse vaipan pinnasängyssä, sotki kakkaa joka puolelle ja taisipa hiukan maistaakin sitä...

Toinen suuri mullistus koko perheen elämässä oli syöttötuolin hankkiminen viime viikolla. Onnistuimme toki kehittämään jo valtavan perheriidan aiheesta. Olisin halunnut Tripp Trappin (käytettynä) ja Mies luuli, että tahdon ostaa sen uutena. Tämän takia mies etsi hurjan paljon huonoja kokemuksia Tripp Trappista, jotta emme vaan hankkisi sellaista. Ärsyynnyin tästä suunnattomasti, koska en missään vaiheessa ollut sitä uutena ostamassa. Yritettiin sitten etsiä Emma Easy -syöttistä suklaanvärisenä, mutta loppujen lopuksi päädyttiin Ikeaan.

Eikä ollut ollenkaan huonompi sijoitus! Ikean Antilop -syöttis on hinta-laatusuhteeltaan loistava! Lisäosineen (tarjotin ja pehmuste) maksoi vaan ~23€. Pojan on hyvä istua siinä ja se on todella helppo puhdistaa. Lisäksi siitä saa näppärästi irrotettua jalat mahdollista kuljettamista varten. Tarvittaessa sen voi vaikka viedä suihkuun pestäväksi, mutta tähän asti on riittänyt pelkkä pyyhkiminen. Vaikka syöttis vaikuttaa rakenteeltaan tosi kevyeltä ja heppoiselta, niin sen jalat ovat sen verran leveällä, että pysyy tukevasti pystyssä. Tietenkin isomman lapsen kanssa saattaa joutua ostamaan toisenlaisen, mutta nämä ajat kyllä menee tällä.

Syöttötuolin myötä olen tarjonnut jonkin verran sormiruokaa, mutta pääsääntöisesti ollaan menty ihan soseilla. Yritän ryhdistäytyä liha- ja kalaruokien valmistamisessa pojalle, toistaiseksi olen tarjonnut purkista. Halvemmaksi tulisi, jos tekisi itse. Huonoa omatuntoa olen lievittänyt ostamalla  Hipp -luomulastenruokaa, tosin se ei ole kotimaista :/ Kun johonkin suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää, vai miten se meni. Sormiruokailuunkin alamme panostaa tässä pikku hiljaa, kunhan nyt tulisi tuo Pikkukarhu kuntoon.

Epäilen nimittäin korvatulehdusta. Varasin ajan Terveystaloon lastenlääkärille täksi päiväksi. Siunattu nettivaraussysteemi <3

rv 15+6 ja ylimääräinen lääkärikäynti

Viikonlopun bailaaminen (molempina iltoina klo 02 saakka baarissa!) kostautui maanantaina, kun alkoi heti aamusta töihin kävellessä supistella ja vihloa. Tiistaina supparit jatkuivat, joten soitin neuvolaan. Sain ajan perjantaille. Keskiviikkona illasta tuli taas ruskeaa tuhruvuotoa, joten päätin varmuuden vuoksi skipata torstain työpäivän. No, torstaina aamusta huomasin olevani flunssaisen kipeä, joten päivä meni senkin osalta sohvalla maatessa. Suppareita en tuntenut, mutta vuotoa tuli yhä hiukan.

Äsken tulin tohtorilta, kohdunsuu on kiinni ja kaikki on sen osalta ok. Pissakin oli puhdas, kun epäilivät että supparit johtuisivat tulehduksesta. Eipä kai siinä sitten, matka jatkuu.

Olen yrittänyt "kuulostella" liikkeitä viime aikoina, mutta taitaa tuo etuseinässä oleva istukka vaimentaa niitä aika tehokkaasti. Välillä tuntuu sellaista pientä hipsutusta, juuri sellaista mitä monet luonnehtivat kalan pyrstön tai perhosen siipien lepatukseksi.

Vauvajutut ovat olleet aika pinnalla viime aikoina lähipiirissä: yhdelle ystävälleni syntyi pikkuinen prinsessa 11.11. ja toiselle ystävälleni prinssi 15.11. Prinssillä olikin kova kiire tänne, kun hän ponkaisi maailmaan jo rv 35+2. Seuraavaksi odotellaan kolmannen ystävän tulokasta, jonka laskettu aika on tammikuun alussa <3 Lisäksi saimme kuulla, että ennen Onni-Ilonaa tulee vielä yksi maaliskuun murunen :D Kylläpä ystäväpiiri nyt sikiää ahkeraan! Ihanaa!

Marraskuu on tuonut tullessaan myös tutun vieraan: syysmasennuksen. Olo on perinjuurin alakuloinen. Toisaalta edellisiin syksyihin verrattuna olo on mitä mainioin, sillä en ole uponnut täydelliseen toivottomuuteen ja mustaan aukkoon. Nyt on kuitenkin jotain, mitä tosissaan odottaa sekä keväällä että kesällä. Sen voimalla jaksaa ihmeen hyvin tätä synkkää ja kurjaa vuodenaikaa. Kohta on onneksi joulu <3