Unitutkimusyö

Olemme osallistuneet THL:n "Child-sleep" -unitutkimukseen Pikkukarhun syntymästä saakka. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lapsen unta sekä perheympäristön ja perimän merkitystä unen kannalta. Tunnistamalla unihäiriöitä ja niiden aiheuttajia voidaan kehittää uusia hoitomuotoja sekä myös yrittää ehkäistä häiriöitä ja niiden mahdollisia pitkäaikaisvaikutuksia yksilön elämässä.

Tähän saakka osallistumisemme on ollut sitä, että olemme täyttäneet erilaisia unenseuranta- sekä elämäntapalomakkeita tasaisin väliajoin. Pikkukarhun ollessa vauva lomakkeiden täyttäminen oli välillä todella raskasta, kun yöt olivat rikkonaisia, eikä millään meinannut itsekään muistaa, montako kertaa vauva heräsi. On silti ollut hienoa osallistua tähän tärkeään tutkimukseen.

Meitä pyydettiin osallistumaan lisätutkimuksiin, sillä Pikkukarhulla on ollut satunnaista kuorsaamista. Tutkijoita kiinnostaa kuorsaamisen yhteys erilaisiin sairauksiin ja unihäiriöihin. Vastineeksi unitutkimusyöhön osallistumisesta perheet saavat kattavasti tietoa lapsensa fyysisestä sekä psyykkisestä voinnista, sillä lapsi tutkitaan varsin perusteellisesti.

Tulevaa "retkeä" tai "yökyläilyä" oli pedattu puhumalla edeltävät päivät tulevista jännistä jutuista, ja Pikkukarhu osasi kysyttäessä kertoa, mitä sairaalassa tehdään ("Minä menen nukkumaan sairaalaan ja päähän laitetaan juttuja tänne näin"). Puhuimme myös siitä, miten kyseessä on äidin ja Pikkukarhun yhteinen retki, jonne eivät tule isi tai pikkuveli mukaan. Laatuaikaa kerrakseen!

Pikkukarhu pakkasi pöllöreppunsa (äiti joutui purkamaan pois muun muassa pyykkinarulta anastetut märät vaippaimut), ja matkasimme bussilla Taysiin. Mukana oli myös purkillinen sitä itseään, sillä he halusivat lapselta ulostenäytteen... Onneksi PK muistutti minua aamulla "otetaan kakka mukaan sairaalaan", muuten olisin ehkä unohtanut koko jutun. Tarkka poika.

Aulassa piti vähän ihastella itseään peilistä. Huomatkaa hieman ihmismäisemmäksi leikattu takatukka!

Ensimmäisenä menimme korvapolille, jossa pojalta tutkittiin korvat, nenä ja nielu. Inhottava osuus oli, kun nenän kautta nieluun työnnettiin kamerallinen letku, jotta nähtäisiin nielurisojen koko. Itse toimenpide kesti onneksi alle minuutin, ja nenään oli suihkutettu puuduteainetta. Siitä huolimatta Pikkukarhu veti hirveät siepit, mutta rauhoittui onneksi nopeasti. Korvat olivat puhtaat ja nielurisat pienet, joten siltä osin ei ole huolta. PK sai pienen lelukoiran lahjaksi reippaudestaan.

Korvapolilta laukkasimme hirveällä kiireellä toiselle puolelle sairaala-aluetta lääketieteen rakennukseen, jossa Pikkukarhulle tehtiin psykologisia testejä. Hänen piti katsoa videolta kuvia muun muassa erilaisista ilmeistä, ja samalla rintaan kiinnitetyillä lätkillä rekisteröitiin sykkeen vaihteluita. Toisessa testissä olimme yhdessä leikkimässä huoneessa, kunnes tutkija koputti oveen ja pyysi minua hetkeksi poistumaan huoneesta. Tätä tutkimusta videoitiin koko ajan. Oli myös muutamia pieniä testejä, kuten erilaisten kuppien alle Pikkukarhun nähden piilotettujen rusinoiden etsiminen. Mieluisat etsittävät saivat Pikkukarhun loistamaan tässä testissä. Sen sijaan "odotustesti", jossa Pikkukarhun olisi pitänyt odottaa kellon soimista, jotta saa ottaa karkin, ei mennyt ihan niin hyvin...

Psykologisista testeistä siirryimme unitutkimusosastolle omaan pieneen huoneeseemme. Pikkukarhu alkoi olla jo niin väsynyt, että hoitaja päätti alkaa kiinnittää lätkiä ja piuhoja päähän samantien. Siihen kun menee hetki. Pikkukarhu ei jaksanut kauheasti edes vastustella, kun oli jo niin tiltissä. Hiukan piti rohkaista ja laittaa vertaistuen vuoksi Pupullekin omat piuhat sekä verkkomyssy. Päälätkien laittamisen jälkeen vaihdoimme yökamppeisiin ja söimme tarjottua iltapalaa Late Lammasta dvd:ltä katsellen. Kun tuli aika kiinnittää ne loput miljoonat johdot ja anturit, meinasi Pikkukarhu nukahtaa. Helpolla meni se vaihe, mitä olin pelännyt kaikista eniten.

Late Lammas ja mielenkiintoiset leikkikalut veivät väsyneen potilaan huomion muualle koneista 

Hurjan näköistä...

Pikkukarhulta seurattiin muun muassa EKG:ta, hengitystä, liikettä, unenlaatua...

Pikkukarhu heräili muutaman kerran yöllä, mutta yllättävän hyvin yö sujui kaikista johdoista ja oudosta tilanteesta huolimatta. Itse heräsin muutamia kertoja, kun yöhoitaja tuli korjaamaan happiviiksien tia johtojen asentoa. Minulle levitetty heteka ei ollut kaikista ergonomisin nukkumispaikka, mutta pääsinpähän kerrankin ajoissa sänkyyn (ennen klo 20!). Kaikista karseinta Pikkukarhusta taisi olla se, kun aamulla piti pestä hiuksista pois lätkien liima. Tyyppi huusi varmasti koko osaston hereille, kun yritin kastella hänen päätään. Lähtiessämme Pikkukarhu ja Pupu saivat molemmat hienot kaulaan ripustettavat "mitalit", PK Late Lampaan mallisen ja Pupu porkkananmallisen, joissa luki "olit reipas".

Aamupala jäi väliin, sillä meidän oli kiiruhdettava otattamaan paastoverikoe ja antamaan sylkinäyte. Kumpikaan näistä ei lukeutunut PK:n suosikkijuttuihin, kuten arvata saattaa. Onneksi ne olivat nopeasti ohi. Sitten pääsimmekin taas psykologisiin testeihin, jossa tällä kertaa selvitettiin PK:n ikätasoa. Alkuun Pikkukarhu jaksoi keskittyä hyvin, mutta loppupuolella häntä alkoi selvästi kyllästyttää, eikä hän suostunut enää vastailemaan kysymyksiin tai tekemään mitään. Innolla odotan tuloksia näistä psykologisista osuuksista! Ja toivon tietenkin, ettei verikokeissa tai muussakaan tule ilmi mitään hälyyttävää, vaikka eihän PK:lla sinänsä edes epäillä mitään. Jos jotakin piilevää olisi, niin se tulisi joka tapauksessa nyt ilmi.

Psykologiopiskelijan juttusilla

Saimme mukaan kotitehtäviä: aktiivisuutta seuraavan rannekkeen sekä seurantalomakkeen, joita tuli käyttää seuraavat kolme vuorokautta. Seurantalomake oli vanha tuttu, samanlainen mitä olimme täyttäneet Pikkukarhun syntymästä saakka. Sen sijaan aktiivisuusranneke oli aivan uusi tuttavuus. Pikkukarhu ei pitänyt siitä lainkaan...

Ja niinpä se katosikin seuraavana päivänä. En tiedä, kauanko se ehti olla kateissa, kun vihdoin löysin sen Pikkukarhun jemmasta. Ainakin siihen on kirjautunut vauhtia päivän ajalle, sillä pojat ajoivat mopolla kilpaa pitkin päivää. Mainitsin tästä kyllä seurantalomakkeessa...

*********************************************************************

Verikokeista saimme jo tulokset, ja ne olivat normaalit. Psykologin testeistäkin pitäisi tulla jonkinlaista yhteenvetoa, mitä odotan innolla. Sellainen seikkailu tällä kertaa!

Pikkuleijona 9kk (ja risat)

Vanhoja postauksia läpikäydessäni huomasin, että postaustahti harveni Pikkukarhun ollessa Pikkuleijonan (9kk 2 viikkoa) ikäinen. Toki kärsin silloin alkuraskauden pahoinvoinnistakin, mutta suurempi syy oli ajanpuute.

Elämä oli hiukan hektistä. Pikkukarhun ollessa vajaa 10kk kirjoitin:

"Olen ollut törkyhuono bloggaaja viime aikoina. Tietokoneella rauhassa istuminen ei vaan meinaa onnistua, kun tuo meidän rakas "pikkuterroristi" vaatii aika tehokkaasti huomiota. Millonkahan meillä aletaan nukkua niitä joka äidin unelmapäikkäreitä, paria kolmea tuntia? Kaipaisin välillä hengähdystaukoa keskellä päivää, tunnissa ei paljon ehdi." - http://aaltoillen.blogspot.fi/2013/02/pikkukarhu-pian-10kk.html

No. Aikaa ei ole ainakaan tullut lisää. Pikkuleijona on nimittäin oppinut uusia taitoja Pikkukarhua aikaisemmin, joten härdelliä riittää aamusta iltaan. Pikkuleijona on nyt 9kk ja kaksi viikkoa vanha. Pikkukarhu (totinen ja tomera, menevä ja tekevä) 2v 2kk kuukautta. Tylsää ei ole koskaan!

Pikkuleijona on Herra Hyväntuulinen. Hän on hymypoika, tyyppi joka ei turhista hermoile. Ainoastaan nälkäisenä ja väsyneenä hän saattaa saada teatraaliset raivarit. Luonnetta kyllä löytyy tarvittaessa, mutta pääsääntöisesti Pikkuleijona on vallan leppoisa kundi. Hän ei juurikaan ujostele, vaan saattaa isommassakin tuntemattomassa lapsilaumassa lähteä rohkeasti tutustumaan toisten leluihin, jättäen äidin kuin nallin kalliolle. 

Nukkumisten suhteen olemme päässeet niin ikään melko helpolla. Pikkuleijona nukkuu parvekkeella 2-4h päiväunia, sisälläkin vähintään tunnin. Yleensä hän nukkuu yhdet todella pitkät tai kahdet vähän lyhyemmät päiväunet. Nukkumaan hän menee klo 20-20.30 aikoihin, herää syömään 2-3 kertaa yön aikana ja nousee klo 7, ellei isoveli herätä häntä aikaisemmin. Yleensä herättää.

Siirsimme Pikkuleijonan pinniksen isoveljen huoneeseen, mutta se ei vaikuttanut millään tavoin yösyömisiin. Näin ollen hiippailen poikien huoneeseen imettämään, ja joskus jopa kannan Pikkuleijonan sänkyymme syömään ilman, että edes itse herään kunnolla. Helpommalla pääsisi pitämällä pinnistä edelleen samassa huoneessa, mutta silloin nostan pojan vielä suuremmalla todennäköisyydellä viereeni syömään ja  nukahdan saman tien. Muuten suosisin yhä perhepetiä, mutta Pikkuleijona on alkanut ottaa hatkat sängystä niin hiljaa, etten edes herää. Putoamisvaara on liian suuri.

Unikoulua olemme harkinneet, mutta toistaiseksi siihen ei ole ollut viitseliäisyyttä ryhtyä. En oikein usko siihen, että lapsi pitäisi vieroittaa yösyömisistä alle vuoden ikäisenä. Pikkuleijona on muutenkin niin "kitukasvuinen", että jokainen hörppy tulee varmasti tarpeeseen. Toki olen alkanut kaivata katkeamatonta yöunta, mutta toistaiseksi nämä yöheräilyt ovat jääneet hyvin lyhkäisiksi.

Imetys on jatkunut kiinteiden rinnalla. Kerran olen venyttänyt imetysväliä kuuteen tuntiin, mutta normaalisti Pikkuleijona syö yön lisäksi noin 4-5 kertaa päivässä. Siihen ei mene juurikaan aikaa, sillä tyyppi käy yleensä vain ottamassa pikaiset huikat ja painelee takaisin puuhiinsa. Pikkuleijonalla onkin paljon hilpeyttä herättänyt syömisasento, sillä hän istuu polvieni päällä ja pitää kaksin käsin kiinni tissistäni kuin pullosta. Tämä on kuitenkin miellyttävä asento meille molemmille, sillä minullakaan ei rasitu niska samalla tavoin, mitä sylissä makaavaa vauvaa imettäessä. On se silti varsin hupaisan näköistä toimintaa.

Pikkuleijonan kiinteiden syöminen on sujunut 90% sormiruokaillen ja loput 10% syöttäen. Ainoa, mitä hän suostuu syömään syöttäen ovat hedelmäsoseet. Jossain kiinteiden aloituksen alkuvaiheessa syötin puuroa, mutta luovuin siitä nopeasti. Pikkuleijona syö paljon paremmin, kun hän saa syödä itse. Välillä sormiruokailu turhauttaa, sillä ruokailuun menee aina hirmuisen paljon aikaa, sotkua tulee tolkuttomasti ja reissusyömisiä joutuu aina miettimään vähän tarkemmin. Olen viettänyt suurimman osan ajastani keittiössä siivoten tai Pikkuleijonan syömistä vahtien. Toisaalta taas syöttämisestä vapautuminen on mahdollistanut sen, että ehdin itsekin joskus syömään. Pikkuleijonasta on myös kasvanut ennakkoluuloton syöjä, ja hänen ruokaillessaan ehdin tehdä keittiöhommia, mikäli Pikkukarhu ei heittäydy hankalaksi. 

Pikkuleijonan lempiruokia ovat jauheliha-makaronilaatikko (kaurajuomaan tehtynä), banaaniletut, tomaatti, puuro, itse tehdyt sämpylät, kurkku, banaani ja mustikka. Pikkuleijona syö pääsääntöisesti samaa ruokaa muun perheen kanssa, sillä ruuat valmistetaan suolattomina ja maidottomina joka tapauksessa. On ollut ihmeellistä ruokkia sellaista lasta, joka oikeasti syö, eikä vaan nirsoile. Hyvä niin.

Uusia taitoja Herra Aurinkoinen oppikin sitten vauhdilla yhdeksänkuukautissynttäreidensä molemmin puolin. Kahden viikon sisään hän oppi konttaamaan, nousemaan tukea vasten sekä myös kävelemään tukea vasten. Samaan syssyyn opittiin vilkuttaminen ja taputtaminen. Välillä kuulostaa kuin hän sanoisi tai ainakin yrittäisi sanoa "hei hei" vilkuttaessaan. Tänään havaitsin, että lapsukainenhan osaa itse juoda tavallisesta nokkamukista!

Apua, missä meidän vauva on?!?

Myös vanhempainvapaan päättyminen oli yksi merkki vauva-ajan lähenevästä lopusta. Olen nyt toista päivää kodinhoidontuella tienaamassa ruhtinaallisesti. Onneksi hätä ei ole tämännäköinen. Minulla on tiedossa mahtava sijaisuuspaikka, jossa on luultavasti hyvin sijaisuuksia tarjolla. Työ on vuorotyötä, mutta öitä ei luultavasti tarvitse tehdä. Viikonloppuja teen mielelläni, jos vaan sellaisia tarjotaan. Lastenhoitokin järjestyy upeasti, sillä Miehen äiti jää 11 päivän jälkeen eläkkeelle, ja hän vaatii saada hoitaa lapsia. Mikäs siinä. Kieltämättä odotan jo innolla paluuta työelämään osittain. Täysiä tunteja en kykenisi tekemään mitenkään heti, mutta tällainen sijaisuussysteemi sopii meille vallan mainiosti.

Kaksi ja puoli kuukautta, ja meillä on kaksi taaperoa. Kahden ja puolen kuukauden päästä voin sanoa, että meillä on 2- ja 1-vuotiaat pojat. Kääk!

Pahoittelen kuvatonta postausta! Kaikki tuoreimmat kuvat ovat koneella, ja kone on 250km päässä :(

Blogihiljaisuus

Ei. En yksinkertaisesti ehdi ikinä postaamaan. Ehtisin kyllä tekemään lyhyitä postauksia vailla päätä ja häntää, koska "oma aika" ajoittuu nykyään klo 22 jälkeiseen aikaan, kun Pikkuleijona vihdoinkin suostuu unille. Pikkukarhu sen sijaan herää heti siinä klo 5 jälkeen, joten "oman ajan" käyttäminen ei ole kovin suotavaa. Yleensä olen kympin maissa niin silmät ristissä, että on ihan turha yrittää alkaa postata. Nostan hattua niille, ketkä jaksavat vielä öisin tehdä töitä/blogata/hoitaa asioita...

Masennus, Pikkuleijonan pulautteluvaiva sekä syli-/tissiriippuvuus, Pikkukarhun uhmailu sekä kaikki muu ovat kasautuessaan saaneet aikaan aika miellyttävän cocktailin. Ensiksi luovutin ruuanlaiton ja siivoamisen suhteen, sitten sen, että pääsisimme aamupäivisin ulkoilemaan. Päivät ovat olleet yhtä sinnittelyä ja hengissä selviämistä. Toisinaan en saa edes päivävaatteita päälleni, kun molemmat huutavat vuoron perään ja yhtä aikaa ja kakkaakin on vaipoissa jatkuvasti. Niin, ja Pikkuleijona yltä päältä puklussa.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja muutenkin säälittäväksi. Itsesäälin iskiessä vihaan itseäni vieläkin enemmän, sillä itsesääli on raivostuttavaa. Ei se auta mitään. Mutta vaikka kuinka tsemppaan itseäni, en saa tilannetta paremmaksi. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä organisoimaan, ja ammattinikin puolesta minun pitäisi osata ohjata ihmisiä arjessa, mutta... En ole ikinä tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Kyvyttömäksi. Avuttomaksi!

Kävin pari viikkoa sitten ryhmäneuvolassa, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä: yksi esikoisen saanut ja kaksi kahden lapsen äitiä. Heidän lapsillaan sattui olemaan suurin piirtein sama ikäero kuin meidän lapsilla. Terveydenhoitaja kehotti kertomaan, ketä olemme, ja jotain lapsista sekä miten menee. Nämä kahden lapsen äidit kertoivat molemmat, että hyvin on mennyt. Vauvat syövät ja nukkuvat hyvin, ei ole vatsavaivoja tai muutakaan. Esikoiset olivat kumpikin luonteeltaan hyvin rauhallisia, ja vaikka he olivatkin reagoineet vähän vauvan tuloon, niin mitään suurempaa uhmailua ei ole ollut havaittavissa.

Olin kateellinen. Oma vuoro ahdisti. Ja sitten kerroin, että meillä nyt on ollut vähän hankalaa ja haastavaa aikaa.

Ryhmän jälkeen pyysin terkkaria ottamaan hemoglobiinin, koska epäilin sen olevan noin miinus neljämiljoonaa. Eikä mitä, se oli edelleen huippuhyvä, kuten aina. Tuli siinä kuitenkin puheeksi tämä meidän arki. Terkkari oli huolissaan jaksamisestani, ja myönsinkin olevani aivan totaalisen loppu. Sanoin, että olisin ottanut asian puheeksi edellisellä neuvolakäynnillä, mutta en sitten päässyt sinne lainkaan.

Olin itse miettinyt perhetyön mahdollisuutta, ja sitä terkkari tarjosikin kysymättä. Sovittiin kuitenkin, että soitan perhetyöhön vasta tammikuussa, mikäli tilanne jatkuu yhtä hankalana miehen ísyysloman jälkeen. Nyt on kuitenkin vain kaksi täyttä työviikkoa ennen joulua, joten tilanne voi parantua sinä aikana.

Yritän ajatella positiivisesti. Pulauttelu saattaa mennä piankin ohi Pikkuleijonan kasvaessa. Ehkä ruokarytmikin muuttuu niin, ettei tissillä olla 2h välein päivisin. Hän alkaa ehkä viihtyä muuallakin kuin sylissä, tai edes kantorepussa/liinassa. Pikkukarhu kasvaa ja tottuu pikku hiljaa muuttuneeseen arkeen. Pottailu alkaa sujua. Raivarit jäävät vähemmälle. Saan itse lisää voimia, kun päivät muuttuvat pidemmiksi ja aurinko alkaa jälleen paistaa.

Mutta ennen sitä kaikkea pyrin priorisoimaan. Mitä sitten, vaikka koti on ihan kaaoksessa, kunhan siellä on turvallista ja kaikilla on puhdasta vaatetta päälle (helppo sanoa, mutta entäs jos pää ei kestä kaaosta?). Mitä sitten, vaikka ruokana olisikin välillä puolivalmisteita tai jopa eineksiä. Mitä sitten, vaikka viettäisimmekin pyjamapäiviä ja ulos lähdettäisiin vasta Miehen tultua töistä. Mitä sitten, vaikka Facebook vilkkuisi tuhatta vastaamatonta ja lukematonta viestiä ja blogiin kirjoittamattomuus tuntuisi ihmisten pettämiseltä ja harrastuksen hylkäämiseltä.

Parempi sekin, kuin jatkuvasti itkuun purskahteleva ja lamaantunut äiti, joka ei enää jaksa olla kiinnostunut mistään. Tai umpiväsynyt isä, joka nukahtaa rattiin ajaessaan töihin aamuvarhaisella...

Siksi blogihiljaisuus.

Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.

Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.

Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata

Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!

rv 39+1

rv 39+1

Äiteeni eli mamma tuli eilen illasta meille ja aikoo olla loppuviikon. Elättelemme kovasti toiveita, että juniori tahtoisi ulostautua ennen sunnuntaita, jotta meillä olisi näppärästi lapsenlikka kotona hoitamassa Pikkukarhua. 

Ah! Pikkukarhu on tehnyt eilen ja tänään nukkumisennätyksensä! Eilen hän heräsi klo 7.50 ja tänään 8.15. Wuhuu! Ilmeisesti karhujen talviuniajan lähestyminen vaikuttaa, kuten eräs Facebookissa asiaa kommentoi. Sain siis nukkua ihanan pitkät unet viime yönä, vaikka vessassa tulikin rampattua. Olo on viime aikoina ollut yötä päivää tosi oksettava. Pala kurkussa ja närästää, ei tee mieli syödä. Makuuasennossa varsinkin tulee entistä huonompi olo. Vauva on kyllä alhaalla, mutta tuntuu silti olevan kurkussa saakka.

Lähdettiin heti aamusta kaupunkiin vähän kirppistelemään sekä katsomaan gore-tex -kenkiä PK:lle. Peikonpesästä löytyi merkkisisävaippoja tsi-imuineen hintaan 1,50€, huikeeta! Lisäksi löysin halvalla itsetehtyjä imuja sekä suloisen Kappahlin "villa"haalarin kokoa 62cm tulokkaalle. Kenkiäkin käytiin sovittamassa kenkäkaupassa, mutta täytyy vielä tehdä laajempaa hintavertailua ja käydä myös tsekkaamassa tuo isoin Prisma. Nyt kun on vielä asiakasomistajapäivät menossa... 

Tuli käveltyä aika paljon ja reippaasti, minkä huomasi sitten matkalla kotiin. Yhden jälkeen on supistellut tasaiseen tahtiin (eli ~neljä tuntia nyt). Mitään turhan kivuliaita nämä eivät ole, mutta tuntuvat kyllä varsinkin alaselässä sekä nivusissa. Kai nämä jotain tekevät tuonne alaloosteriinkin sitten, toivottavasti. Mies lähti ampumaradalle ja varoitteli, ettei saisi tänään tai huomenna vielä synnyttää, kun töissä on niin kova kiire. ÖHÖM! 

Epätoivoisina hetkinä muljahti mieleen, notta Pikkukarhuhan on ultralla lasketun ajan mukaan syntynyt JO rv 39+4... ja ultralla lasketun ajan mukaan tänään olisi JO rv 39+3! Huominen synnytyspäivänä on selkeästi ment-to-be. Okei, tämä on jo todella epätoivoista. 

Onneksi sentään mamma on täällä, niin ei tarvitse koko aikaa juosta tuon uhmistuhmiskiukkupyllyn perässä.

Huomenna neuvolaan.

Kevät, lähes taapero ja maha

Vuosi on mennyt to-del-la nopeasti! Viime vuonna tähän aikaan oli aika tuskaiset fiilikset jo... selkäkivut olivat kovat ja muutenkin olo oli kaikin puolin tukala. Eipä kilistellä kuoharilla tänäkään vappuna ;)

Kävin neuvolassa tuossa viikko sitten. Verenpaineet oli yllättävän matalalla, samoin hemoglobiini. Pikkukarhua odottaessa hemoglobiini pysyi koko ajan reippaasti yli 120, nyt se oli laskenut sen alle. Muuten kaikki oli ok, eipä siellä mitään ihmeitä tullut esille. Paitsi että...

Neuvolantäti oli aivan kauhuissaan meidän nukkumismeiningeistä. Meillähän on siis ollut kolme asiaa "pielessä": 1. poika nukahtaa iltaisin ja päiväunilla syliin, ei sänkyyn 2. poika herää keskellä yötä huutamaan ja hänet otetaan meidän viereen nukkumaan ja 3. aamuyöstä annetaan maitoa. Ollaan kyllä oltu hyvin tietoisia siitä, että jonkin sortin unikouluun olisi pian ryhdyttävä. Vaikka tuo perhepetisysteemi ei sinänsä meitä häiritse, niin toki olisi suotavaa, että lapsi nukkuu siellä mihin hän nukahtaa, eikä yömaitoa enää tarjoilla. 

Saatiin sitten ohjeita unikoulua varten ja kokeiltiin heti samana iltana. Poika ei meinannut millään rauhoittua pinnikseen. Sinnikkäästi nousi aina vaan seisomaan, ja mies palautti takaisin makuulleen. Jossain vaiheessa poika kuitenkin luovutti ja nukahti. Tähän meni noin 40 minsaa, mikä oli aika yllättävää, sillä oltiin varauduttu paljon pidempään nukutustaisteluun. Yöllä rauhoiteltiin vajaan tunnin verran, mutta omaan sänkyyn jäi. Maitoa tai vettä ei tarjottu. Seuraavana iltana poika nukahti muutaman makuulleen laiton jälkeen ja nukkui klo 20.20-05.45 heräämättä KERTAAKAAN. Edes tuttia ei itkenyt! Mutta siihen tämän hieno unikoulu sitten jäikin, kun Pikkukarhulle nousi kova kuume ja hirveä räkätauti. Nyt ollaan taas palaamassa unikoulurytmiin, eikä Pikkukarhu olekaan enää meidän väliimme tullut yöllä. Maitoa ei myöskään ole tarjottu yöllä, mutta unille saattaminen on ollut välillä syliin nukuttamista. Puoli-istuvaan asentoon nukahtaminen on ollut selkeästi helpompaa nyt, kun röörit ovat ihan tukossa.

Kun saadaan tämä  nukkumishomma stabiiliksi, niin täytyy lähteä sänkyostoksille. Ehtii sitten totutella isojen poikien sänkyyn hyvin ennen sisaruksen saapumista. Luultavasti vauva tulee nukkumaan meidän välissä kuitenkin suurimman osan ajasta, mutta on se pinnis silti saatava meidän makkariin varalta.

Uusi juttu on myös ollut kenkien hankkiminen. Pikkukarhu ei vieläkään kävele ilman tukea, mutta pitihän kengät toki hankkia ulkoilua varten. Toppatöppösillä ei enää viitsi mennä hiekkalaatikolle. Löydettiin kivat popot Sokokselta alennuksesta, Superfit -merkkiset saksalaiset ensikengät. Samaan syssyyn ostin Reiman kumpparit. Sadekesää odotellessa...

Syömishommelit ovat helpottaneet niiiin paljon, kun Pikkukarhu siirtyi tavallisiin maitotuotteisiin. Siirtyminen lehmänmaitoon ei tuottanut minkäänlaisia fyysisiä tai henkisiä reaktioita onneksi. Pikkukarhu syö nykyään samaa ruokaa mitä mekin, suolaa ollaan lisätty sitten omiin annoksiimme. Todella mausteisia ruokia ei olla toki tarjottu, mutta jonkin verran ruokia kyllä maustetaan. Pikkukarhu tykkää! Nokkamukista juominen on vielä hiukan haasteellista, mutta sitäkin treenaillaan ahkerasti. Lusikka tai haarukka on aina kädessä sormiruokaillessa, vaikka sen rooli onkin vielä vähäinen.

Voihan vatsa! Hassua, miten eri mallinen maha on tällä kertaa. Jos pitäisi muodosta veikata, niin enemmän tuo viime vuoden pötsi näytti tyttömahalta ja tämä nykyinen poikamahalta. Ihmeellinen suippo!

rv 19+1 vuonna 2013                               rv 19+5 vuonna 2012

Niin. Minähän siis lähdin töihin. Toimin siis eräänlaisena kouluttajana, asiakaskuntana työttömät työnhakijat. Suhaan ympäri Pirkanmaata kouluttamassa, tai oikeastaan valmentamassa noin kolmena tai neljänä päivänä viikossa. Raskasta työstä tekee ainoastaan tuo matkustaminen (ensiksi kotoa bussilla linja-autoasemalle ja siitä linikalla vielä paikkaan x) ja sitten tietenkin päivien valmisteleminen. Tuntisuunnittelu kun ei ole meikeläisen vahvuus. Pedagogisesta koulutuksesta voisi olla jotain hyötyä tässä... Mutta onneksi käytössä on laaja materiaalipankki, josta ammentaa ideoita. Suunnitteleminen tuntuu helpottuvan koko ajan. Laskin, että minulla on jäljellä 24 työpäivää kesäkuun loppuun saakka. Hyvin tässä jaksellaan!

Ongelmaksihan meinaa nyt muodostua pojan hoitaminen: Mies kävi perjantaina työhaastattelussa ja näyttää siltä, että hän palaa tässä pian työelämään. Yritämme saada läheisistä koostuvan hoitoringin pelaamaan toukokuun ajan, kesäkuussa Miehen äiti on lomalla. Perhepäivähoitajaakin mietittiin, mutta jos nyt pärjättäisiin läheisten avulla näiden 24 päivän ajan.

Entistä vähemmän on aikaa keskittyä bloggaamiseen... mutta sellaista se elämä on.

Silmät selkään

Luova lapsemme on kehittänyt itselleen liikkumistyylin, jonka tähden hän ei varmaan koskaan tule ryömimään. Mitä suotta ryömimään, kun noinkin pääsee?

Hän kierii. Joka paikkaan.

Tämä kieriminen ei ole mitään sattumalta johonkin suuntaan pyörimistä, vaan selkeästi suunnitelmallista ja tiettyyn paikkaan tähtäävää. Hän kierii, kunnes tulee joku este, kääntyy mahalleen ja siinä akselinsa ympäri jatkaen taas matkaa. Eräänä päivänä olin laskenut Pikkukarhun olohuoneen lattialle. Tyyppi löytyi hetken päästä omasta huoneestaan! Sinne päästääkseen hänen oli tehtävä U:n muotoinen matka. Ei hassumpaa! Jos en olisi omin silmin nähnyt tätä matkustustapaa, väittäisin pojan ryömivän meiltä salaa.

Omaan huoneeseen nukkumaan siirtäminen on kyllä ollut menestyksekäs ratkaisu! Toissayönä oli nimittäin meidän ensimmäinen ehjä yö! Poika nukkui klo 20-6. Muutamina öinä hän on jotain pientä huudellut yöllä, mutta meidän ei ole tarvinnut edes nousta laittamaan tuttia, kun poika on nukahtanut saman tien. Viime yö oli poikkeuksellinen, kun kävin kahteen otteeseen laittamassa tutin suuhun.

Olemme myös heränneet miellyttävällä tavalla tietäen, että poika on hereillä. Kiinnitin nimittäin soivan nallen pinnasängyn reunaan kiinni. Poika osaa itse vetää sen soimaan ja monena aamuna onkin tehnyt niin herättyään. Eräänä iltana ehti nukkua muutaman tunnin, sitten kuului itkua, jonka jälkeen alkoi nalle soida... ja poika jatkoi uniaan! Voi meidän pientä :')

Ruokailusta sen verran, että löysin Martoilta tosi hyvät perusohjeet vauvojen liha- ja kalasoseiden tekemiseen. Teinkin sitten lihasosetta itse, tosin soveltaen. Siihen tuli jauhelihaa, perunaa, porkkanaa sekä sipulia. Poika söi oikein tyytyväisenä epäilyksistäni huolimatta. Jee! Aion maustaa jatkossakin soseita sipulilla, valkosipulilla, purjolla tai yrteillä, että poika tottuu makuihin. Ainakaan tuosta sipulista ei tullut mitään oireita.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olen ollut viime aikoina huolissani fyysisestä kunnostani, tai lähinnä sen rapistumisesta. En meinaa jaksaa edes nostaa PK:ta kohta! Ja hän on kuitenkin alle kymppikiloinen. Kävin ennen raskautta kehokoostumusmittauksessa, jonka mukaan minulla oli silloin keskivertonaista enemmän lihasmassaa. Nyt ei ole mitään jäljellä, mikä näkyy myös painossa. En ole painanut näin vähän varmaan viiteen vuoteen. Ja yllättäen se ei tunnukaan niin hyvältä! Olo on kuin kuivan kesän oravalla, solisluut paistavat ikävästi ja persus roikkuu. En ole enää jaksanut käydä edes lenkillä, kun on koko ajan niin vetämätön olo. Olen kyllä syönytkin tosi epäsäännöllisesti ja kaikenlaista paskaa lähes joka päivä, mutta siis syön kuitenkin, en millään tapaa laihduta. Pakko päästä treenaamaaaaaaaaan! Ja saada tuo ruokavalio kuntoon. Enemmän prodee, vähemmän karkkia kiitos!

Tuli ihan kamala olo, kun katsoin viimeisen jakson Supermarjo ja tytöt 2 -sarjasta. Tämä Supermarjo on niin sairas, ja se on surullista, miten hän itse kieltää sen. Reilusti kertoo koko Suomen kansalle, että hän syö vaan suklaata ja treenaa kuitenkin veteraanihiihtoihin sairaalloisen paljon. Ikävän mallin saavat hänen tyttärensäkin. Mutta tietäähän sen: kun ihminen on sairas, ei hän pysty näkemään omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Syömishäiriö on kamala, kavala liero, jonka lonkerot ulottuvat syvälle ihmiseen. Kuulin vähän aikaa sitten radiosta, että "Thinspiration" -sivustot ja ryhmät ovat yhä suosittuja nuorten tyttöjen ja naisten keskuudessa. Ne olivat jo silloin, kun minä sairastuin. Ryhmissä postaillaan laihojen mallien ja naisten kuvia, vertaillaan parhaita laihdutus- ja syömättömyysvinkkejä tai jopa kerrotaan, miten ja mitä on helpointa oksentaa. Se on äärimmäisen sairasta, mutta äärimmäinen sairaus syömishäiriö onkin. Sitä ei toivo edes pahimmalle vihamiehelleen.

Syömishäiriöstä paranee keskimäärin seitsemässä vuodessa, jos hyvin käy. Jotkut paranevat hyvässä ajassa, toiset taistelevat kymmeniä vuosia. Osa elää suhteessa syömishäiriön kanssa koko elämänsä. 

Viisi prosenttia anoreksiaan sairastuneista menehtyy.

Suuria pieniä elämänmuutoksia

Hupsistaheijjaa, kun hujahti taas puoltoista viikkoa ilman bloggaamista! Joka päivä on kyllä käynyt mielessä, että pitäs kirjottaa sitä ja tätä, mutta se kirjoittamaan rauhoittuminen onkin sitten vähän niin ja näin. Ja olen kyllä ihan oikeasti kirjoittanut esseetä niinä hetkinä, kun Pikkukarhu on nukkunut päiväunia.

Miksi en osaa kirjoittaa sitäkään esseetä juostenkusten, kun siihen ei oikeasti tarvitsisi panostaa niin hirveästi? Tiedän, mitä kirjoittaa ja löydän kyllä pääkohdat lähdeteoksista, mutta sitten jumitun hiomaan jotain pientä yksityiskohtaa. Rasittaa. Toisaalta nautin hirrrrveästi tieteellisen tekstin kirjoittamisesta kaikkine lähdeviitteineen. Ihan sairasta.

Minulla on tyhjän kalenterin fobia. Tämä tarkoittaa sitä, että tyhjille päiville on vaikka väkisin keksittävä ohjelmaa, sovittava tapaamisia tai tekemistä. Sitten kuitenkin mietin aina, että voi miten ihanaa olisi viettää päivää pojan kanssa ilman mitään ennalta sovittua ohjelmaa. Toinen välillä itseä rassaava juttu on erilaisten pikku projektien keksiminen! Saatan keksiä, että varastohäkin tavarat olisi lajiteltava kunnollisiin laatikoihin muovipussien sijaan. Sitten en pysty unohtamaan tätä tärkeää projektia, vaikka ne kamat kyllä lojuvat siellä ketään häiritsemättä. Ne häiritsevät ajatuksen tasolla. Olen myös joutunut myyntikierteeseen Facebookin kirppispalstoilla. Niiden myytyjen tuotteiden roudaaminen keskustaan ja noutojen sopiminen on oikeasti ihan anaalista, mutta silti lisään aina "ihan muutamia vaan" myyntiin. Eihän niistä saa kuin muutaman euron, mutta joku siinä kaupankäynnissä kutkuttaa rahaa enemmän.

Nyt kyllä toimitan nuo loput aikuistenvaatteet Fidalle ja vauvanvaatteet varastoon (LAATIKOSSA!), Taysiin tai Ensi- ja turvakodille. Poika nimittäin tarvitsee huonettaan!

Siirrettiin eilen pinnasänky pojan omaan huoneeseen. Sinne se Iso Poika nukahti. Taisi äidistä ja isästä tuntua paljon kurjemmalta! Oli outoa mennä nukkumaan, kun pinnasängyn tilalla oli vain paljon tyhjää tilaa. Yö meni yllättävän hienosti, poika ei nimittäin syönyt kertaakaan! Taitaa olla ensimmäinen kerta. Heräsi huutamaan tuttia puolenyön aikaan, tutin saatuaan nukahti heti. Puoli kolmelta heräsi myös, mutta rauhoittui itsekseen ilman tuttia. Hiivin ovelle kurkkaamaan, mutta olinkin täysin tarpeeton ;) Aamulla heräsin miehen herätyskelloon, mikä oli tosi outoa. Viime aikoina kun on tottunut heräämään siihen, että joku kiskoo hiuksista tahi työntää kuolaisia sormiaan naamaan. Pikkukarhu kuului juttelevan omassa sängyssään, joten mentiin Miehen kanssa katsomaan. Siellä se tyytyväisenä leikki villapöksyjensä narulla.

Osaa muuten itse avata tarravaipat jo. Voisssssss.... Onneksi yleensä on villapöksyt päällä, joten ei pääse tarroihin käsiksi. Mielessä kummittelee ystävän kauhukertomus pojastaan, tämä kun riisui itse vaipan pinnasängyssä, sotki kakkaa joka puolelle ja taisipa hiukan maistaakin sitä...

Toinen suuri mullistus koko perheen elämässä oli syöttötuolin hankkiminen viime viikolla. Onnistuimme toki kehittämään jo valtavan perheriidan aiheesta. Olisin halunnut Tripp Trappin (käytettynä) ja Mies luuli, että tahdon ostaa sen uutena. Tämän takia mies etsi hurjan paljon huonoja kokemuksia Tripp Trappista, jotta emme vaan hankkisi sellaista. Ärsyynnyin tästä suunnattomasti, koska en missään vaiheessa ollut sitä uutena ostamassa. Yritettiin sitten etsiä Emma Easy -syöttistä suklaanvärisenä, mutta loppujen lopuksi päädyttiin Ikeaan.

Eikä ollut ollenkaan huonompi sijoitus! Ikean Antilop -syöttis on hinta-laatusuhteeltaan loistava! Lisäosineen (tarjotin ja pehmuste) maksoi vaan ~23€. Pojan on hyvä istua siinä ja se on todella helppo puhdistaa. Lisäksi siitä saa näppärästi irrotettua jalat mahdollista kuljettamista varten. Tarvittaessa sen voi vaikka viedä suihkuun pestäväksi, mutta tähän asti on riittänyt pelkkä pyyhkiminen. Vaikka syöttis vaikuttaa rakenteeltaan tosi kevyeltä ja heppoiselta, niin sen jalat ovat sen verran leveällä, että pysyy tukevasti pystyssä. Tietenkin isomman lapsen kanssa saattaa joutua ostamaan toisenlaisen, mutta nämä ajat kyllä menee tällä.

Syöttötuolin myötä olen tarjonnut jonkin verran sormiruokaa, mutta pääsääntöisesti ollaan menty ihan soseilla. Yritän ryhdistäytyä liha- ja kalaruokien valmistamisessa pojalle, toistaiseksi olen tarjonnut purkista. Halvemmaksi tulisi, jos tekisi itse. Huonoa omatuntoa olen lievittänyt ostamalla  Hipp -luomulastenruokaa, tosin se ei ole kotimaista :/ Kun johonkin suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää, vai miten se meni. Sormiruokailuunkin alamme panostaa tässä pikku hiljaa, kunhan nyt tulisi tuo Pikkukarhu kuntoon.

Epäilen nimittäin korvatulehdusta. Varasin ajan Terveystaloon lastenlääkärille täksi päiväksi. Siunattu nettivaraussysteemi <3

Minne meidän vastasyntynyt katosi?

Meillä asuu Iso Poika. Ja ei, tämä ei ole mikään ällöttävä nimitys Miehen tiedätte-kyllä-mille... vaikka hän ehkä niin toivoisikin ;)

Iso Poika kääntyy salamannopeasti selältä vatsalleen. Selällään ollessaan Iso Poika tutkailee uusia tuttavuuksiaan varpaita. Ison Pojan ruokavalioon kuuluu herkkuruokana äidin rakkaudella vääntämä, joskin välillä varsin liisterimäinen peruna-porkkanasose. Välillä natustellaan luomumaissinaksuja, mikä helpottaa myös ilmeisen kutisevia ikeniä (liekö jo hampaita tulossa?) Päärynä on yök, parsakaali on yök, bataatti on yök. Mustikkaan Iso Poika teki tuttavuutta tänään. Makumatkojen myötä elämäämme on tullut myös Ison Pojan kakka, kiinteämmät tuotokset, jotka on huomattavasti helpompaa huuhdella vaipasta pönttöön. Mies kokeili huuhdella lavuaariin, ja saikin sitten kaivella tuotokset paperilla pois :'D

Iso Poika nauraa hekottaen ääneen, kun häntä kutitetaan. Iso Poika juttelee pitkiä jokelluksia ja testailee kovalla äänellä ranskalaismaista kurkkuärrää. Iso Poika osaa jo kiukutella ihan eri tyyliin kuin ennen...

Valitettavasti Ison Pojan elämässä on meneillään tissikriisi. Tai oikeastaan tissittömyyskriisi. Maidontulo ehtyi siihen pisteeseen, että öisin poika sai pienet hörpyt jääden nälkäiseksi ja pirun kiukkuiseksi. Päätin sitten yksintein, että nyt loppuu imetys kokonaan ja aloitan ne lääkkeetkin samalla. Nyt ollaan sitten öisin saatu nousta pariin otteeseen lämmittämään maitoa.

Toissayönä Pikkukarhu teki oman nukkumisennätyksensä, seitsemän tuntia yhteen putkeen! Tosin imetyksen lopettaminen on johtanut siihen, etten saa enää tainnutettua aamuvirkkua lasta tissillä. Meillä noustaankin nykyään siinä kuuden kinkamilla. Tai siis nostan pojan viereeni köllimään, kun Mies lähtee töihin. Torkutellaan jotenkuten puolisentoista tuntia yleensä. Pikkukarhulla on myös hurja imemisen tarve jäljellä tietenkin, joten tutti, harsot ja pehmolelut ovat aivan märkänä kuolasta jatkuvasti. Onneksi tutti on taas alkanut kelvata, sillä se on vähentänyt selkeästi peukalon ja muiden sormien imemistä.

Imetyksen lopettaminen on ollut itselle yllättävän rankkaa henkisesti. Vaikka pidän Pikkukarhua paljon sylissä muutenkin, niin se imettämisen tuoma intensiivinen läheisyys puuttuu. Sitä tulee ikävä. Toki välillä myös harmittaa se, ettei imetys onnistunut niin kuin olisin toivonut. Onneksi poika on kasvanut hyvin korvikkeellakin.

Aika menee hirveän nopeasti. Ylipäätään päivät tuntuvat hujahtavan ihan huomaamatta, vaikka ei muka tekisi yhtään mitään (ts. bloggaisi, katsoisi telkkaria, kävisi lenkillä tms.) Oikeasti tulee kyllä tehtyä ja paljon, mutta ne nyt ovat sellaisia pakollisia juttuja, eivätkä kaikki niin miellyttäviä. Välillä tuntuu, että elämä on yhtä pyykinpesuavaipanvaihtoasyöttämistäpyykinkuivumaanlaittamistalapsenpesuaruuanlaittamistapullojenpesua. Aamupäivisisin pää on täynnä ihania ideoita, joista tekisi mieli tulla kirjoittamaan. Pojan nukkuessa päiväunia (max. tunnin) on yleensä kuitenkin se aika, kun itse syön ja hoidan itseni ihmismäiseen kuosiin. Päätän tulla kirjoittamaan illalla, kun poika on saatu nukkumaan, mutta sitten onkin yleensä vielä pyykkihommia/astianpesuhommia/omia syömishommia. Ja nukkumaan on pakko mennä ajoissa, yrittää ainakin, sillä luomuherätyskellomme ei tunne armoa.

Ainahan sitä voisi tietty skipata jonkun homman, vaikka pyykkien laittamisen, mutta minkä taakseen jättää...

Kaikesta huolimatta rakastan pojan kanssa olemista! Kaiken tylsän arkipuuhastelun ohella höpsötellään, leikitään ja lauletaan Pikkukarhun kanssa. Täällä on aina päällä yhden naisen show, mutta onneksi yleisöni tuntuu rakastavan minua ja ohjelmistoani rajattomasti! Pikkukarhun hymystä ja naurusta saa ihan uskomattoman paljon lisää virtaa, vaikka syksyn tulo on selkeästi tuomassa vanhaa kunnon kaamosmasennusta.

Lääkkeet ovat alkaneet vaikuttaa heti positiivisella tavalla. Tietenkin huimaa ja oksettaa vähän, kuten aina lääkitystä aloittaessa ja lopettaessa, mutta muuten oikein tunnen serotoniinin virtaavan kehooni ja elvyttävän hyytyneitä aivojani!

Avasin salikorttinikin, joten omaa aikaa tulee jatkossa olemaan kaksi kertaa viikossa kuntosaliharjoittelun muodossa. Harmi, että täytyy aina mennä keskustaan saakka, mutta toisaalta bussissakin ehtii jo esim. lukea kirjaa... ;)

OMG!

Toissailtana se jännitys sitten iski. Aloin sängyssä ennen nukahtamista miettiä alttarille kävelemistä ja tuli suorastaan fyysisesti paha olo :D Toivottavasti en yrjöä kalliiseen kimppuuni tositilanteessa... Onneksi meillä on kirkkoharjoitukset vielä perjantaina.

Jännitykseenhän auttaa tosi paljon se, että KAKSI KERTAA lyhennetty hääpukuni on VIELÄKIN liian pitkä! Mamma osaa onneksi ommella hyvin, joten ehkä tästä vielä selvitään.

Pikkukarhu on ollut perin tyytyväinen oloonsa mammalassa. Nannia menee koko ajan vaan enemmän, toisen vatsa tuntuu olevan pohjaton. Mutta onpas meille tullut jo jotain rytmiäkin tähän hommaan: Pikkukarhu nukahtaa joka ilta klo 20-20.30 imuroituaan ensin valtavasti unimaitoa kitusiinsa. Sitten hää posottaa unta puoleen yöhön saakka! :)

Nyt harvinaista laatuaikaa Miehen kanssa: mennään yhdessä saunaan (ja aion tehdä hänelle kasvojen kuorinnan vaikka väkisin!) <3

Tätä se nyt on...

Mihin se tunti taas katosi? Päivä? Viikko? Mitä tehtiin eilen? Miks näissä housuissa on taas paskaa?

Eli kiirettä pitää. Kahden viikon ajan olen miettinyt, että täytyisi tulla päivittämään blogia, mutta sitten on aina tullut joku kiireellisempi asia toimitettavaksi. Niitähän riittää nykyään! Hupsista vaan, ja taas on ilta. Yö. Aamu. Hohhoijjaa. Oho, kohta ois häät!

Ihminen voi näköjään olla käsittämättömän väsynyt ja energinen yhtä aikaa. Ehkä tässä on ilmassa jokakesäistä hypomaniaa, mutta tällä kertaa se on vaan positiivinen asia. Olen jaksanut hoitaa hää- ja ristiäisjärjestelyjä kaiken muun lomassa. Ja käydä pitkillä vaunulenkeillä!

Rakas lapsukaisemme alkoikin sitten kärsiä vatsakivuista abauttiarallaa samoihin aikoihin, kun D-vitamiinitipat aloitettiin. Tuskaiset itkujaksot ajoittuvat onneksi päiväsaikaan, mutta toisaalta taas on äärettömän rankkaa olla jatkuvasti yksin kotona selkä kaarella huutavan lapsen kanssa. Aloin jo vaipua epätoivoon... Miljoonakertaiset paskamutsifiilikset, kun ei pystynyt mitenkään auttamaan toista.

Vaihdoin tietenkin neuvolasta saadut Devisol -tipat Rela-D -tippoihin, lopetin ruisleivän ym. vatsakipuja vauvoille yleensä aiheuttavien tuotteiden mussuttamisen (kahvista en luovu! Kaksi pientä kuppia päivässä ON SAATAVA, jotta pysyy toimintakuntoisena!) ja ostettiin lisäksi koliikkikeinu käytettynä. Vaivat ovat hiukan helpottaneet kyllä siitä, mitä ne alkuun olivat. Aluksi käytettiin Cuplatonia, mutta nyt kokeillaan Kuplastoppia. Viimeksi eilen kuitenkin toinen kiljui niin sydäntäsärkevästi, että meinasi päästä itku sekä äidiltä että isältä :(

Onneksi öisin siis nukutaan. Ja mitä tulee miehen perhepetivastustukseen... No, pikkumurkula nukkuu suurimman osan yöstä meidän vieressä, tissintuoksussa ;) Yritän kyllä välillä siirtää takaisin pinnikseen, koska muuten nukun itse niin tensiossa, että meinaa olla jokaikinen lihas jumissa aamuisin. Nukkumisrytmistä sen verran, että pikkuherra nukahtaa siinä klo 21-21.30 ja heräämiset ajoittuvat välille 23-24, 1.30-2, 3.30-4 ja klo 6 eteenpäin alkaakin sitten käninä ja kitinä. Sitten torkutellaan yhdessä miehen lähdettyä töihin ja noustaan klo 8.30-9. Ihan joka heräämisella ja syötöllä ei onneksi ole tarvinnut vaippaa vaihtaa, monesti Ontsa nukahtaa tissille tyytyväisenä... ja minä myös. Nukun nykyään puolet yöstä tissi paljaana, kivasti on maitoa lakanoissa.

Tiistaina olisi toinen neuvolakäynti. Ensimmäisellä kerralla puhuttiin paljon noista vatsakivuista ja ihanan empaattisesti osasi terkka ottaa taas huolet ja murheet vastaan. Sain käytännön neuvoja ja tärkeää henkistä tukea. Ja Ontsa oli hienosti saanut lisää painoa! Kotiutumispainoon oli tullut 735g eli painoi 4030g. Pituutta oli tullut 1,5cm lisää.

On myös vähän ristiriitaiset fiilikset noiden kestovaippojen suhteen. Olen välillä niiiiiin väsynyt niiden kanssa pelaamiseen, varsinkin kun yrität yöllä vaihtaa karjuvalle pikkuiselle vaippaa ja sitten ne vielä pitäisi huuhdella ja ripustaa kuivumaan ja... Puhumattakaan siitä, että joka toinen päivä on se pyykkirumba. Konehan toki pesee, mutta onhan ne jonkun laitettava kuivumaankin. Niin, ja taiteltava joka päivä uudet harsot. Tykkäsin pikkuisen liikaa viime viikonloppuna reissussa ollessa noiden kertisten helppoudesta... Olen välillä miettinyt, josko toisinaan käyttäisi kertiksiä öisin, mutta MIES VASTUSTAA! Hän on kyllä niin kestoilija nyt henkeen ja vereen, että meinaa välillä palaa meitsiltä käpy. Vaihtaisi itse päivin ja öin, niin tietäisi. 

Mutta kyllä me silti jatketaan kestoilla. Ei se vaan ole ihan niin iisiä, mitä kaikki aina yrittää väittää. Minulle ainakaan!

(Odotan innolla sitä, kun mies jää koko päiväksi lapsen kanssa polttareideni ajaksi...)

Mitäs vielä... niin, isyys on tunnustettu. Se oli heleppoa ko heinänteko. Ainut, mitä kysyttiin oli yhteenmuuttamisen ajankohta. Ja sitten vaan miljoona allekirjoitusta lomakkeisiin. Kävipä vielä ilmi, että tämä  lastenvalvoja asuu samalla kadulla meidän kanssa.

Jälkitarkastukseen menen 28.6. ja siellä laitetaan sitten kuparikierukka. Päädyin tähän ratkaisuun, koska menkat on aina olleet helpot ja vähäiset. Kuukuppia käyttäessä saatan välillä unohtaa ihan tyystin, että on moonikset päällä. Hyi, vihaan tuotakin sanaa. MOONIKSET! 

Siitä puheenollen, taitaapi olla nytkin menkat! Jälkivuoto oli jo miltei loppunut, kun alkoi pienet vatsakrampit ja sitten vuoto lisääntyi. Finnejä poksahti naama täyteen ja vituttaa. Kovasti siltä ainakin vaikuttais! Onneksi meillä on ehkäisy kunnossa. Paras ehkäisyväline ikinä tuo poika ;)

Ristiäiset pidetään nyt sitten 30.6. läheisellä seurakuntatalolla. En malta odottaa! Mies puhuu kotona jo pojan oikealla nimellä, mutta itse en uskalla. Lipsauttaisin kuitenkin sen jollekin jossain. Toivottavasti saadaan anopin kautta tarjoilut hommattua jostain ulkopuolelta, ettei tarvitsisi itse vääntää. Ei vaan jaksais millään!

Tämän sekavan päivityksen lopuksi on vielä todettava, että vaikka tämä äitiys on uskomattoman upeaa ja ihanaa, niin on tämä kyllä välillä niin helvetin vaikeaa ja kamalaakin. Välillä vajoaa niin epätoivon ja masennuksen suohon, ettei mitään rajaa. Sitten tarvitsee vaan vilkaista rauhassa nukkuvaa tai sylissä köllivää lasta ja olo helpottuu. Kyllä me tästä selvitään.

Kuukausi synnytyksestä (+menkat samaan aikaan)

^^