Näytetään tekstit, joissa on tunniste syyllisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syyllisyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.


Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.


Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata


Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Kaunis äiti=onnellinen lapsi?


Anu Saagim. Kuva lainattu Iltasanomista.


Julkisuudesta tuttu henkilö Anu Saagim, virolainen malli ja muotoilija Ristomatti Ratian puoliso, nosti suomalaisäidit takajaloilleen kommenteillaan Radio Cityn haastattelussa. Saagimin mielestä suomalaisäitien elämä pyörii liian tiiviisti lapsen ympärillä. Lisäksi äidit ovat hoitamattoman ja ruman näköisiä.

Virolaisia naisia hän kehuu itsekeskeisemmiksi. Hänen mukaansa Virossa lapsi ei ole keskipiste ja äidit pitävät itsestään huolta. Saagimin oma äiti hoitaa hänen lastaan, jotta hän pääsee hoidattamaan itseään.

"Mä luulen, että lapsikin on onnellisempi, jos olet kaunis, kuin, että olet koko ajan sen perässä ja hoivaamassa sitä" Saagim toteaa Iltasanomien (5.10.12) mukaan.

No. Niin. No.

Ensimmäiseksi: kuinkahan moni lapsi katsoo äitiään miettien, että "kylläpäs toi mun mutsi on ruma. Olisin tosi paljon onnellisempi, jos se kävisi vaikka kasvohoidossa"? En jaksa kuunnella tuota haastattelua selvittääkseni, onko Iltasanomien loistava toimittaja osannut kirjoittaa lainauksen oikein vai muuttuuko sen merkitys matkalla, mutta Iltasanomien kommentin mukaan Saagimin mielestä voi olla joko kaunis tai sitten vain ja ainoastaan juosta lapsen perässä hoivaamassa tätä.

Tottahan se on, että suomalaisten äitien on vaikeaa ottaa omaa aikaa syyllistymättä siitä. Kampaajalla käyminen pian synnytyksen jälkeen on vielä ymmärrettävää, mutta että kasvohoitoon meneminen vain kuukausi synnytyksen jälkeen? Ei kai nyt sentään. Eihän lasta voi jättää vieraan hoidettavaksi! Isän siis. Koska isähän ei ole vertainen näissä hoitohommissa...

Toivon Saagimin yrittäneen sanoa, että virolaisnaiset ovat armollisempia itselleen ja osaavat ottaa omaa aikaa syyllistymättä siitä. Olen hänen kanssaan samoilla linjoilla sen suhteen. On jo äidin mielenterveydenkin kannalta hyvä, jos hän pääsee välillä tuulettamaan päätään lenkille, kauppaan tai sitten vaikka sinne kasvohoitoon. Lapsen kannalta se on aivan sama, missä äiti on sen tunnin-puolitoista (jos nyt tietenkin jätetään laskuista esimerkiksi räkä poskella -pikakännit lähipubissa), mikäli häntä hoitaa tuttu ja turvallinen aikuinen. Isä on usein täysin pätevä tyyppi hoitamaan lasta sen hetken, mutta usein äitien tuntuu olevan kovin vaikeaa jättää lasta isän hoiviin. Parin vuoden päästä sitten marmatetaan, miksei äijä koskaan osallistunut hoitamiseen... Vaikeaa sitä on oppia hoitamaan, jos ei koskaan luoteta ja anneta vastuuta.

Usein äidin onnellisuus korreloi lapsen onnellisuuden kanssa. Kun äidillä on hyvä olla, hän jaksaa paremmin keskittyä lapsen hyvinvointiin. Syvästi väsynyt ja masentunut äiti voi hoitaa lapsensa hyvin, mutta olematta henkisesti läsnä. Silloin puuttuu iso osa äidin ja lapsen vuorovaikutuksesta. Mutta mitä tekemistä on äidin kauneudella lapsen onnellisuuden kanssa? No, ehkä juuri ja juuri siinä mielessä, että "kaunis äiti" on saanut ottaa sitä omaa aikaansa ja jaksaa panostaa äiti-lapsi -suhteeseen.

Toki on niitä isiä, joille lasta ei vaan uskalla jättää eikä isovanhempia tai muita luotettavia hoitajia ole, edes sen kävelylenkin ajaksi. On myös paljon perheitä ja äitejä, joiden rahatilanteessa se hiusväripaketinkin ostaminen on iso satsaus. Usein ei ole mahdollista hemmotella itseään sillä tavoin, mitä Saagim ehkä ajattelee.

Koko kauneudenhoitokulttuurikin on (hintojaan myöten) aivan eri tasoa Suomessa kuin Virossa. Vielä äitini sukupolvella tuntuu olevan tapana ajatella kauneuteen, hemmotteluun ja kauniisiin vaatteisiin panostamisen olevan turhamaisuutta. Luterilaiseen ja hyvin yleiseen suomalaiseen ajatusmalliin kuulunee, että nautintojen suominen itselle on jotain syntistä ja kiellettyä. Pohditaan, onko nyt varmasti ansaittu tämän verran hyvää ja tunnetaan pientä syyllisyyttä... mikä syö jo itsessään osan nautinnosta. Monet varmaankin saavat kiinni tästä ajatusmallista verratessaan sitä naisten suklaansyömiseen...

On myös olemassa äitejä, jotka ovat täysin onnellisia ja voimissaan panostaessaan täysillä lapseensa. Sellaisia äitejä, jotka eivät edes koe tarvetta niin kutsutulle omalle ajalle. Toisaalta taas moni äiti varmasti haluaisi satsata itseensä enemmän, mutta saattaa jopa pelätä mammasisariensa suhtautumista asiaan. Kilpailu Vuoden Äiti -tittelistä on kova. Itsehän jätän suosiolla osallistumatta. Pikkukarhulle olen Vuoden äiti kaikesta huolimatta!

Mitä mieltä te olette?


Radio Cityn haastattelu / artikkeli Iltasanomista

P.s Kävin kuukausi sitten 80 minuutin hieronnassa sekä turvehoidossa. Sen jälkeen tuntui kuin olisin nukkunut vuoden putkeen. Suosittelen lämpimästi!