Ristiäiset

Juhlimme lauantaina Myttysen ristiäisiä. Vaikka pyhästi lupasin ja vannoin, etten tällä kertaa stressaa turhaan, niin kyllähän sitä tuli kiristeltyä aika lahjakkaasti koko viime viikko. Kaikki meni kuitenkin hyvin, eihän tuolla porukalla huonosti voisi mennäkään!

Pikkukarhun ristiäisistä poiketen kastetilaisuus pidettiin meillä kotona (65m2 ja 19 ihmistä=kuuma!). Soittelin heti Myttysen syntymän jälkeen seurakuntaan varatakseni jonkun läheisistä seurakuntakodeista, mutta ne olivat kaikki täyteen buukattuja! Jopa pappia oli vaikea saada kyseiselle päivälle! Pastori sentään järjestyi, tosin sekin ehti jo vaihtua matkan varrella, ja sen seurauksena ristiäisten alkamisaika muuttui positiivisempaan suuntaan (alkuperäinen klo 17 tuntui melko myöhäiseltä, mutta muuta vaihtoehtoa ei silloin ollut). Jos joku tamperelainen haluaa pappisuosituksia, niin voin kyllä lämpimästi suositella tätä meidän naispappia. Hän oli rento, huumorintajuinen ja osasi asetella sanansa kauniisti.

Ristiäiset alkoivat siis klo 15. Oli toisaalta helpotus pitää ne kotona, ettei tarvinnut lähteä roudaamaan tätä sirkusta ympäri kyliä, mutta onhan siinä se siivoamis- ja valmistelustressi sekä astioiden puute. Astiat lainasimme tällä kertaa Miehen mummolta, oikein kultareunaiset porsliinikupit hopeisine kahvilusikoineen, tsaijjai! Aamupäivällä vielä imuroitiin ja luututtiin lattioita, joten mitenkään turhan paljon ei jäänyt aikaa ylimääräiseen. Sain onneksi itsenikin laitettua kuosiin, tosin puolta tuntia ennen vieraiden saapumista.

Vieraat, jotka eivät olleet niin kauhean vieraita: lasten isovanhemmat, molemmat siskoni ja miehen veli sekä kaksi ystäväpariskuntaa. Lisäksi messissä oli sylivauva sekä 8v. neitokainen. Hyvin pieni ja intiimi porukka siis, en tajua edes miksi stressasin niinkin paljon. Kuuluu luonteenlaatuun, nääs. Kummeiksi pääsivät tällä kierroksella siskot sekä Miehen veli (hän tosin pakanana haltiakummin roolissa, jättäytyen sivuun seremonioista) ja Miehen ystävä.

Mekkoa en tietenkään löytänyt mistään pikaisella kaupunkikierroksella, joten pistin vanhan kunnon sihteerikkömekkoni. Saman, mikä oli päälläni tavatessamme ensimmäisen kerran Miehen kanssa lähipubissa tammikuussa 2011. Näytti muuten helkkarin paljon paremmalta tulipunaisen tukan kanssa... ja mekko ei anna paljon muotoja anteeksi, joten pikkusisko joutui vielä paria tuntia ennen toimituksen alkua kipaisemaan minulle läheisestä Seppälästä vatsaa litistävät aluskalsongit. Luojan kiitos ne olivat sentään mustat ja pitsiset, eivätkä kunnon mummopöksyt!

Ehtoisan emännän käsivarret! Sen verran hyvin ne pöksyt toimivat, että 8v. likka kysyi, onko mahassa taas vauva ;)

Nimi yritettiin pitää salassa, mutta Mies lipsautti sen sekä veljelleen että vanhemmilleen. Omalle äiteelleni kerrottiin pojan syntymäpäivänä, kiitokseksi kaikesta avusta ja tuesta synnytyksessä. Minä keksin nimen, ja Mies suostuikin siihen hetken pureskeltuaan. Ensimmäinen nimi tulee isäni isäpuolelta, siltä ainoalta papalta, jonka olen tavannut. Toinen nimi on isäni nimi. Haluttiin myös Pikkukarhun nimeen sopiva sekä jollain tapaa luontoon liittyvä nimi, joten tämä oli juuri passeli. Tosin siinä missä Pikkukarhu tallustaa Suomen metsissä, löytyy uusin tulokas hiukan kuumemmista maisemista. Kutsukaamme Myttystä siis jatkossa Pikkuleijonaksi! Ja ei, en kerro lasten oikeita nimiä, vaikka tuosta voikin jo hyvin ne päätellä. Pientä pähkinää itse kullekin.

Hän on nimensä näköinen, täysin!

Kastemekko lainattiin taas kummipojan vanhemmilta. Kasteliinaksi (kutsuin sitä kauniisti räkärätiksi, onneksi en kuitenkaan papin kuullen) mamma oli löytänyt meidän vanhan kasteliinan, joten se pääsi uusiokäyttöön. Kastemekon alla Pikkuleijonalla oli valkoinen Lindexin body, johon on ommeltu kiinni musta liivi ja kaulaan painettu rusetti, sekä mustat tähtivelourit ja valkoiset sukat. Harmi, ettei Pikkuleijonasta tullut yhtään kunnollista kuvaa tässä asussa! En ehtinyt itse ottaa kuvia ollenkaan.

Pappi teki kastettuaan keesin Pikkuleijonan hiuksiin ja sanoi, että "pitäähän hänen nyt olla kastetun näköinen!" 

Pikkukarhu istui seremonian ajan vaarin sylissä. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisikö hänen olla meidän kanssamme osallistumassa siihen kaikkeen, mutta toisaalta toinen oli niin kovin rauhallinen siinä. Ostettiin varmuuden vuoksi pieni traktorilelu, joka annettiin vasta juuri ennen kastetilaisuuden alkua viemään huomiota pois kaikesta muusta. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, Pikkukarhu vaan katseli meitä ja muita koko sen ajan. Kovasti ujosteli ja jännitti isoa vierasmäärää, mutta juhlien loppua kohti lämpeni kuitenkin pikku hiljaa. Perus hämäläinen.

Tarjoilut pidettiin suppeina. Alkuun olin sitä mieltä, että kahvin kanssa on vain kakkua, mutta tokihan se homma lipesi taas lapasesta. Tarjolla oli ystävien tekemiä suklaajuustokakkua sekä valkosuklaakakkua, mamman kuuluisia pullia, cocktailpiirakoita ja munavoita sekä pinaatti-fetapiirasta (paras ohje ikinä!)

Tuttipullo ei kuulunut tarjoiluihin... tai no, tämän yhden pikkuneidin osalta kyllä...

Juhlat onnistuivat kaikin puolin vallan mainiosti, kiitos vain mukana olleille! Ja varsinkin orjatöihin pakotetuille. Ootte rakkaita, pus pus! Seuraavat isommat bileet ovat sitten Pikkukarhun kakkossynttärit. Onneksi niihin on vielä piiiiiiitkä aika... antakaa meitsin uskotella itselleni niin.

Ei UFO vaan LNM, lentävä nokkamuki

Pikkukarhu on oppinut hienosti syömään itse lusikalla ja haarukalla. Suurin osa ruuasta menee jo suuhun saakka, eikä äidin tarvitse auttaa ihan jokaisella aterialla. Välillä on toki niitäkin päiviä ja ruokia, kun saan istua vieressä "apulusikan" kanssa, jotta homma hoituisi. On kuitenkin arkea helpottavaa tällä hetkellä, että PK saa hoidettua syömishommelit pääsääntöisesti itsenäisesti.

Suurin ongelma ruokailuhetkissä on ollut nokkamuki, tai lähinnä sen lentäminen. Pikkukarhu on jo pidemmän aikaa nauttinut nokkamukin viskelystä juomisen päätteeksi. Muilta toukokuisilta olen kuullut samansuuntaisia juttuja, taitaa siis olla ikäkauteen kuuluva fysiikan lakien testausvaihe. Vai olisiko sittenkin äidin hermojen testausvaihe...? Se on kuitenkin äärimmäisen raivostuttavaa ja aikaavievää, sillä joudun joko takavarikoimaan nokkamukin jokaisen hörpyn jälkeen kauemmas tai sitten kuivaamaan lätäkköjä laminaatilta. Viidennellä viskauskerralla yhden ruokailun aikana ei enää naurata, ei.

Käyttämämme Orthexin muki ei aukea pudotessaan, mutta valuttaa kyllä sisältönsä nopeasti. Emme käytä siihen kuuluvaa tiivistettä enää, jotta PK:n ei tarvisisi enää imeä, kuten tuttipullosta. Tavallisesta mukista juomista emme ole vielä edes harjoitelleet aktiivisesti sattuneesta syystä.

Onneksi Pikkukarhun täti on toimintaterapeutti ja muutenkin luova ihminen. Hän keksi liimata syöttötuolin tarjottimeen hymynaamatarran, jonka päälle Pikkukarhua tulee kannustavasti ohjata laittamaan nokkamuki. Eli aina, kun PK juo, näytän sormellani hymynaamaa ja kehotan "laita tähän sitten". Laittaessaan mukin siihen hän saa vuolaasti kehuja. Tämä kikka on vähentänyt mukin lentelyä paljon, mutta kokonaan se ei ole sitä pystynyt kitkemään. Joinakin päivinä Pikkukarhua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta... 

Toimintaterapeuttitädin kanssa tehdään myös kaikenlaista ei-niin-fiksua ja opettavaista, mutta kivaa heillä tuntui silti olevan. Pikkukarhu söi aamupuuroaan puuhaarukalla tässä taannoin. Tämä on sitä luovuutta!

Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.

Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.

Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata

Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!