Valaistuminen

Kävelin vaunujen kanssa kaatosateessa kotiin kaupoilta tänään, kun koin eräänlaisen valaistumisen. Aloin nimittäin yhtäkkiä miettiä, mitä kaikkea hienoa tässäkin päivässä on, sen sijaan että olisin kiroillut paskaa keliä ja ultimateväsymystä. Mistä lie tullut tällainen ajatusketju, en varsinaisesti ole maailman positiivisin ihminen ainakaan ajatusten tasolla noin yleensä :D

Itse asiassa joskus on käynyt mielessä eräänlaisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen. Illalla voisi kirjoittaa ylös ne asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen. Liian usein sitä vajoaa tuijottamaan omaan napaansa ja miettimään, mitä voisi tehdä toisin, jotta asiat olisivat paremmin. Ei näe metsää puilta ja muita hienoja elämänviisauksia.

Olen silti liian laiska kirjoittamaan mitään ylös iltaisin. Toisaalta pelkkä asioiden miettiminen lisää jo tyytyväisyyden tunnetta...

Tänään olen iloinen/kiitollinen muun muassa seuraavista asioista:

- Päiväkoti"urani" takia minulla on täydelliset ulkoilu- ja sadevarusteet. Oli oikeasti kivaa kävellä sateessa, kun on oikeanlainen vaatetus!
- Tilaamani housut tulivat Blingolta
- Kummityttöni ja hänen pikkusiskonsa tulevat meille yökylään, mikä tarkoittaa hauskaa yhdessäoloa, herkuttelua ja hyviä piirrettyjä/animaatioita.
- Yleisesti ottaen se, miten hyvin asiat ovat: terve perhe, kaunis toimiva koti jne.

+ piristi todella paljon, kun näin vanhan mummelin, jonka mustassa sateenvarjossa oli huulipunasuukkojen kuvia ja niiden alla luki "Kiss me!". Ihana!

Muistan aikoinaan sairaalassa ollessani, miten järisyttävältä tuntui päästä lähes kuukauden jälkeen kävelemään alkukesän luontoon. Ihmettelin tuomen tuoksua ja pikkulintuja kuin koko elämänsä tynnyrissä asunut olento. Pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni sen vapauden tunteen, ne kaikki tuoksut. Nautin koko aisteillani. Niin pieniä, arkisia asioita. Silloin jo päätin, että alan arvostaa arjen pieniä itsestäänselvyyksiä enemmän.

Mutta eihän sitä sitten aina (koskaan) muista, kun arki muuttuu kiireiseksi pakkopullaksi, päätä särkee ja väsyttää.

Pitäisi muistaa. Pitäisi muistaa pysähtyä miettimään edes pariksi minuutiksi päivässä.

Kaunis äiti=onnellinen lapsi?

Anu Saagim. Kuva lainattu Iltasanomista.

Julkisuudesta tuttu henkilö Anu Saagim, virolainen malli ja muotoilija Ristomatti Ratian puoliso, nosti suomalaisäidit takajaloilleen kommenteillaan Radio Cityn haastattelussa. Saagimin mielestä suomalaisäitien elämä pyörii liian tiiviisti lapsen ympärillä. Lisäksi äidit ovat hoitamattoman ja ruman näköisiä.

Virolaisia naisia hän kehuu itsekeskeisemmiksi. Hänen mukaansa Virossa lapsi ei ole keskipiste ja äidit pitävät itsestään huolta. Saagimin oma äiti hoitaa hänen lastaan, jotta hän pääsee hoidattamaan itseään.

"Mä luulen, että lapsikin on onnellisempi, jos olet kaunis, kuin, että olet koko ajan sen perässä ja hoivaamassa sitä" Saagim toteaa Iltasanomien (5.10.12) mukaan.

No. Niin. No.

Ensimmäiseksi: kuinkahan moni lapsi katsoo äitiään miettien, että "kylläpäs toi mun mutsi on ruma. Olisin tosi paljon onnellisempi, jos se kävisi vaikka kasvohoidossa"? En jaksa kuunnella tuota haastattelua selvittääkseni, onko Iltasanomien loistava toimittaja osannut kirjoittaa lainauksen oikein vai muuttuuko sen merkitys matkalla, mutta Iltasanomien kommentin mukaan Saagimin mielestä voi olla joko kaunis tai sitten vain ja ainoastaan juosta lapsen perässä hoivaamassa tätä.

Tottahan se on, että suomalaisten äitien on vaikeaa ottaa omaa aikaa syyllistymättä siitä. Kampaajalla käyminen pian synnytyksen jälkeen on vielä ymmärrettävää, mutta että kasvohoitoon meneminen vain kuukausi synnytyksen jälkeen? Ei kai nyt sentään. Eihän lasta voi jättää vieraan hoidettavaksi! Isän siis. Koska isähän ei ole vertainen näissä hoitohommissa...

Toivon Saagimin yrittäneen sanoa, että virolaisnaiset ovat armollisempia itselleen ja osaavat ottaa omaa aikaa syyllistymättä siitä. Olen hänen kanssaan samoilla linjoilla sen suhteen. On jo äidin mielenterveydenkin kannalta hyvä, jos hän pääsee välillä tuulettamaan päätään lenkille, kauppaan tai sitten vaikka sinne kasvohoitoon. Lapsen kannalta se on aivan sama, missä äiti on sen tunnin-puolitoista (jos nyt tietenkin jätetään laskuista esimerkiksi räkä poskella -pikakännit lähipubissa), mikäli häntä hoitaa tuttu ja turvallinen aikuinen. Isä on usein täysin pätevä tyyppi hoitamaan lasta sen hetken, mutta usein äitien tuntuu olevan kovin vaikeaa jättää lasta isän hoiviin. Parin vuoden päästä sitten marmatetaan, miksei äijä koskaan osallistunut hoitamiseen... Vaikeaa sitä on oppia hoitamaan, jos ei koskaan luoteta ja anneta vastuuta.

Usein äidin onnellisuus korreloi lapsen onnellisuuden kanssa. Kun äidillä on hyvä olla, hän jaksaa paremmin keskittyä lapsen hyvinvointiin. Syvästi väsynyt ja masentunut äiti voi hoitaa lapsensa hyvin, mutta olematta henkisesti läsnä. Silloin puuttuu iso osa äidin ja lapsen vuorovaikutuksesta. Mutta mitä tekemistä on äidin kauneudella lapsen onnellisuuden kanssa? No, ehkä juuri ja juuri siinä mielessä, että "kaunis äiti" on saanut ottaa sitä omaa aikaansa ja jaksaa panostaa äiti-lapsi -suhteeseen.

Toki on niitä isiä, joille lasta ei vaan uskalla jättää eikä isovanhempia tai muita luotettavia hoitajia ole, edes sen kävelylenkin ajaksi. On myös paljon perheitä ja äitejä, joiden rahatilanteessa se hiusväripaketinkin ostaminen on iso satsaus. Usein ei ole mahdollista hemmotella itseään sillä tavoin, mitä Saagim ehkä ajattelee.

Koko kauneudenhoitokulttuurikin on (hintojaan myöten) aivan eri tasoa Suomessa kuin Virossa. Vielä äitini sukupolvella tuntuu olevan tapana ajatella kauneuteen, hemmotteluun ja kauniisiin vaatteisiin panostamisen olevan turhamaisuutta. Luterilaiseen ja hyvin yleiseen suomalaiseen ajatusmalliin kuulunee, että nautintojen suominen itselle on jotain syntistä ja kiellettyä. Pohditaan, onko nyt varmasti ansaittu tämän verran hyvää ja tunnetaan pientä syyllisyyttä... mikä syö jo itsessään osan nautinnosta. Monet varmaankin saavat kiinni tästä ajatusmallista verratessaan sitä naisten suklaansyömiseen...

On myös olemassa äitejä, jotka ovat täysin onnellisia ja voimissaan panostaessaan täysillä lapseensa. Sellaisia äitejä, jotka eivät edes koe tarvetta niin kutsutulle omalle ajalle. Toisaalta taas moni äiti varmasti haluaisi satsata itseensä enemmän, mutta saattaa jopa pelätä mammasisariensa suhtautumista asiaan. Kilpailu Vuoden Äiti -tittelistä on kova. Itsehän jätän suosiolla osallistumatta. Pikkukarhulle olen Vuoden äiti kaikesta huolimatta!

Mitä mieltä te olette?


Radio Cityn haastattelu / artikkeli Iltasanomista

P.s Kävin kuukausi sitten 80 minuutin hieronnassa sekä turvehoidossa. Sen jälkeen tuntui kuin olisin nukkunut vuoden putkeen. Suosittelen lämpimästi!