Iloiset pikku pillerit

Masennukseen ja moniin muihinkin mielialahäiriöihin määrätään usein mielialalääkkeitä. Hyvin moni suomalainen on tutustunut onnellisuuspillereihin jossain elämänsä vaiheessa, sillä olemmahan tunnetusti perin synkkyyteen taipuvaista kansaa, ja lääkkeitä määrätään melko kevytkenkäisesti. Itse uskon vahvasti neuropsykologiaan ja siihen, että osa masentuneisuudesta johtuu pelkästään aivojen välittäjäaineiden häiriöistä, joka korjaantuu lääkehoidolla. Osa taas johtuu ihmisen omista kyvyistä hallita ja sietää stressiä sekä omista toiminta- ja ajatusmalleista. Mielenterveyshäiriöissä perimällä on oma osansa sopassa, mutta myös ympäristö sekä elämäntapahtumat vaikuttavat niiden muodostumiseen.

Oli niin tai näin, niin ihmisten syyllistäminen omasta sairastumisestaan on näissä tapauksissa täysin turhaa, jopa haitallista. Itse en ole kokenut negatiivista syyllistävää asennetta, mutta sellaista on paljon. Se voi myös olla eräänlaista hyväntahtoista ja kannustavaa, kuten "ulkoilisit enemmän" tai "ajattelisit positiivisemmin" tai "söisit enemmän d-vitamiinia". Totta sekin, mutta yleensä mielenterveysongelmien syyt ovat paljon ruokavaliota tai liikuntatottumuksia syvemmällä.

Olen syönyt mielialalääkkeitä lähes puolet elämästäni. Ensimmäinen resepti määrättiin paniikkihäiriökohtauksiin ollessani noin 14-vuotias. Jo silloin se oli Cipralex tai vastaava essitalopramia sisältävä lääke. Vuosien aikana olen aloittanut ja lopettanut samaisen lääkkeen kerta toisensa jälkeen, diagnoosien vaihdellessa masennuksesta sekamuotoiseen masentuneisuus- ja ahdistuneisuushäiriöön sekä epätyypilliseen laihuushäiriöön. Myöhemmin diagnoosini on tarkentunut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypiksi, josta ei koskaan voi parantua, mutta oikealla lääkehoidolla ja elintavoilla sairaudessa voidaan saada hyvä hoitotasapaino. Näin ollen jossain vaiheessa mukana oli myös tasaavana lääkkeenä Ketipinor, joka teki minusta lähinnä zombin. Pärjään onneksi melko hyvin ilman tasaavaa lääkitystä, sillä oikeilla elintavoilla (ei alkoholia juuri ollenkaan, säännölliset yöunet) hypomaaniset kohtaukset pysyvät poissa tai tulevat hyvin lievinä ja harvoin.

Ilman minkäänlaista lääkitystä kärsin eniten masennusjaksoista (jotka yleensä vaihtelevat keskivaikeasta vaikeaan) sekä jatkuvasta ahdistuksesta. Olen muiden silmissä hyvin toimintakykyinen, iloinen ja sosiaalinen. Päänsisäinen kamppailu ei välttämättä näy ulospäin, ainakaan vieraille. Ahdistus ei hellitä hetkeksikään: se puristaa ja kuristaa, tuntuu möykkynä sisällä. Itse reagoin siihen tekemällä asioita. Siivoamiseni saattaa mennä pakko-oireisen puolelle. En pysty olemaan kauaa paikallani, koska ahdistus kävisi hallitsemattomaksi. Välillä tuntuu, ettei lepoa saa edes yöllä, sillä kehoni on jatkuvassa jännitystilassa. Olen kärsinyt tästä lapsesta saakka.

Raskausaika on yleensä ollut jonkinlaista suvantovaihetta oireilusta. Se on ehkä luonnon oma tapa suojella syntymätöntä lasta, pitämällä äiti hormoneilla suhteellisen järjissään. Pikkukarhusta söin Cipralexia puoliväliin raskautta, mutta ennen Pikkuleijonan odotusta lopetin hyvissä ajoin. Ehdin lasten välillä jo aloittaa lääkityksen, sillä vointini huononi nopeasti Pikkukarhun syntymän jälkeen. 

Ja niin kävi myös tällä kertaa. Yritin tehdä kaikkeni: kiinnittää huomiota toiminta- ja ajatusmalleihini, nukkua ja syödä hyvin, rentoutua mahdollisuuksien mukaan, syödä tarpeeksi d-vitamiinia, kalaöljyjä ja niin edelleen. Kävin ja käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa neuvolapsykologilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Olo huononi kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä. Jos olikin yksi parempi päivä, seurasi sitä toinen aikaisempaa hirveämpi. Olin järkyttävän uupunut, iloton, ärtyisä ja lyhytpinnainen. Teki mieli itkeä koko ajan, mutta en kyennyt itkemään lainkaan. En enää tunnistanut itseäni. Pahimmissa olotiloissa sanoin, että haluan antaa lapset pois, jotta heidän ei tarvitsisi olla tällaisen äidin kanssa.

Olin nähkääs päättänyt, etten aloita lääkkeitä imetyksen aikana. Niiden luvataan olevan turvallisia raskauden sekä imetyksen aikana, mutta olen silti halunnut pelata varman päälle. Nyt oli kuitenkin tehtävä valinta. Lääkkeet? Imetys? Lääkkeet ja imetys? Lääkkeet, muttei imetystä? Mikä on paras ratkaisu itselle, lapselle, koko perheelle?

Puntaroin pitkään vaihtoehtoja. Hyviä ja huonoja puolia. Riskejä ja mahdollisuuksia. Kirjoitin asiasta Facebookin imetystukiryhmään kuullakseni kokemuksia ja soitin teratologiseen tietopalveluun varmistaakseni vielä puolueettomasta lähteestä lääkkeiden turvallisuuden. 

Aloitin lääkityksen (Escitalopram Actavis). Jatkan imetystä. Yritän luottaa lääkäreihin ja tutkimuksiin lääkkeestä. Annostus on vain 5mg päivässä, josta hyvin pieni osa kulkeutuu maidon mukana lapseen. Masentuneen ja ahdistuneen äidin vaikutus vauvaan ja taaperoon on paljon, paljon suurempi. Kun voin huonosti, heijastuu se koko perheen vointiin ja dynamiikkaan. Imetyksen hyöty on luultavasti tässä suhteessa suurempi, mitä lääkemäärästä tuleva mahdollinen haitta. Teratologisen tietopalvelun mukaan Pikkuleijonan kokoisen vauvan elimistö pystyy jo hyvin käsittelemään sen lääkemäärän, mitä maidossa mahdollisesti kulkeutuu.

Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä. Lääke auttaa pääsemään pahimmasta yli helpottaen oireita. Pää selkenee usvasta, ja on taas helpompaa ajatella asioita rationaalisesti. Lääke ei kuitenkaan yksinään riitä: on tärkeää pureutua itse ongelmaan. Monissa potilastapauksissa riittäisi varmasti pelkkä keskusteluavun tarjoaminen, mutta se ei nykyresursseilla liene mahdollista. Harmi. Minä olen käsitellyt ongelmiani vuosikaudet, milloin psykiatrian poliklinikoilla, milloin osastohoidossa, milloin psykoterapiassa. Psykoterapiaa aion jatkaa, sillä kävin siellä vain vuoden aikoinaan. Siitä oli selvästi hyötyä, mutta vuosi ei riittänyt mihinkään.

Oloni on kohentunut huomattavasti lääkkeen aloittamisen jälkeen. Ahdistus helpotti muutamassa vuorokaudessa, enkä ole enää saanut paniikkikohtauksia. Mielialakin on kohonnut hieman. Aloituksesta seuraavat sivuvaikutukset ovat onneksi jääneet lieviksi, tunsin vain pientä kuvotusta ensimmäisillä viikoilla sekä satunnaista huimausta. Pelkäsin kovia ahdistuneisuuskohtauksia, joita minulle on joskus aiemmin tullut lääkkeitä aloittaessani, mutta niitä ei onneksi tullut. Pysyvänä sivuvaikutuksena on suun kuivuminen ja käynnistymisvaikeudet aamuisin. Olen normaalia väsyneempi, mutta se menee ohi parissa tunnissa. Pikkuleijonalla en ole huomannut mitään oireita.

Annostuksen nostaminen ylläpitotasolle (10mg tai 15mg) tapahtunee sitten, kun imetys vähenee ratkaisevasti tai loppuu kokonaan. En haluaisi imettää enää isomman annostuksen aikaan, vaikka siitäkään ei pitäisi olla mitään haittaa. Toistaiseksi pärjään tälläkin.

Kaikesta huolimatta tunnen syyllisyyttä ratkaisustani. Jos en ottaisi lääkettä, tuntisin syyllisyyttä siitäkin. Jos lopettaisin imetyksen, sama homma. Kuten monissa lapsiin liittyvissä asioissa, ei tässäkään osaa koskaan tehdä täysin oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt pystyn nauttimaan täysillä lasten kanssa olosta, olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan aidosti siitä, miten ihania he ovat. Sen ajatuksen varaan yritän nyt tukeutua.

5+1? Soitellen sotaan, eikun siis neuvolaan.

Nukuin makeat 12 tunnin yöunet. Unta olisi riittänyt vielä senkin jälkeen, kiitos ihanan ketipinor 100mg tabletin, jonka joka ilta kitusiini tungen. Oli kuitenkin noustava varaamaan ensimmäinen neuvola-aika, koska soittoaika on totta kai ihmisten aikaan aamupäivästä.

Se olikin aikamoista veikkaamista, notta mihinkä neuvolaan sitä rimpauttaisi. Oli nimittäin netissä luetellut aluejaot sen verran sekavia! Heitin sitten ihan summassa yhden, ja sieltäpä neuvolantäti onnittelikin, että heti ensimmäisellä oikeaan! Oli hirmuisen mukava hän. Hyvin empaattisen ja lämpimän oloinen. Kyseli esitiedot, kuten edelliset raskaudet ja viimeiset menkat. Kehaisipa vielä, että olemme menneet aivan oppikirjan mukaan, sillä minulla ehti olla yhdet luomumenkat pillereiden jälkeen. Kiva, että osataan tehdä edes jotain oikein ;)

Sain ajan ensimmäiseen neuvolakäyntiin 19.9. iltapäivälle. En edes muistanut, että mies on silloin lomalla! Mahtavaa, ettei tarvitse järjestellä töistä lähtemistä aiemmin. Ei tullut sitten puheeksi se, että Clearbluen testin mukaan olisin vasta viikoilla 3-4. Täytyy mainita siitä sitten käynnillä, että eipä taida tyyppi olla ihan niillä viikoilla mitä laskettiin. Parhaimmassa tapauksessa voisi kuulemma saada varhaisultran kunnallisen kautta, mikä olisi muy bueno!

Puhelu loppui silti vähän ahdistaviin tunnelmiin, sillä otin lopuksi puheeksi kaksisuuntaiseni ja lääkitykseni. Huolestuneisuus äänessään hoitaja käski minun heti tehdä konsultaatiopyynnön psykiatrille, jotta sikiön kehitys ei vaarantuisi. En ollut itse ollut huolissani lääkityksestä vielä, sillä ketipiaania sekä cipralexia käytetään yleisesti raskauden aikana. Olin kuitenkin aamulla aivan paniikissa, ja soittelin ympäri kaupunkia yrittäen tavoittaa ammattilaista. Vihdoin sain kiinni erään lääkärin, joka vahvisti sen, mitä jo tiesinkin. Ketipinor sopii käytettäväksi raskauden aikana, samoin cipralex. Hän kuitenkin suositteli puolittamaan cipralexin annostuksen aina 12-13 raskausviikkoon saakka. Lopuksi tulimme siihen tulokseen, että lopetan ketipinorin kokonaan, ja seurailen vointiani.

Itse tiedän, että selviän kyllä ilman ketipinoriakin. En usko, että hypomania iskee juuri nyt. Ja jos iskee, sitten aloitan uudelleen lääkityksen. Tärkeämpää on, etten joudu koko ajan olemaan huolissani mahdollisista haittavaikutuksista, koska mikään lääke ei ole 100% turvallinen. Mieheni oli kuitenkin todella huolissaan minun voinnistani, eikä olisi halunnut minun lopettavan ketipinoria. Hän pelkää, että muutun taas sekopäiseksi nartuksi. Siis normaalia enemmän. Katsotaan, sanoin. Minä päätän tästä nyt.

Tänään tuli itkettyä ensimmäiset kiukkupyllyhormonimyrskyitkut. Olin laittanut pari vanhaa kuvaa kehyksissä esille ja vaihtanut yhden taulun toisen tilalle. Muutos ei miellyttänyt miestä, ja hänen nihkeytensä suurta sisustustyötäni kohtaan sai padot aukenemaan. Voi kiesus, mitähän tästä vielä tuleekaan. En nimittäin ole maailman hyvähermoisin ja herttaisin ihminen noin muutenkaan...

Miten raskaus näkyy ja tuntuu elämässäni nyt? No, juon litratolkulla maitoa. Töissäkin menee lasillisia aina lasten ruokailujen aikaan (kiitos vaan kaupunki, kun saan varastaa teidän maitojanne...), vaikka ennen en ole maitoa paljaaltaan juonutkaan juuri ollenkaan. Lisäksi tekee mieli koko ajan jotain suolaista. Eilen söin pussin poppareita. Ja minähän siis olen karpannut aina tähän saakka. Täytyisi varmaan sitäkin miettiä, että miten se karppiruokavalio sitten istuu raskauden kanssa. Hyväkarppaukseen voisi siirtyä, tunnun nimittäin tarvitsevan hiilareita enemmän nyt. Ai niin, mistä tätä kusta oikein riittää? Saa tosiaan laskea aina päästä saakka nimittäin...

Iskiasjuiliminen vasemmalla puolella on läsnä koko ajan. Minulla on ollut näitä vanhusvaivoja ennenkin, mutta nyt tuntuu vaan pahenevan. Muuten ei oikeastaan vatsaa nippaile tai koske. Voiko tällainen "oireettomuus" olla jopa pahaenteistä? Tissit nyt ovat hiukan arat koko ajan varsinkin sivuilta ja tuntuvat raskailta.

Ja mieshän odottaa aivan onnessaan, että tissini kasvavat ja PERSEENI LEVIÄÄ. Ihana mies minulla <3

Nyt täytyisi käydä häiden vieraslistaa jälleen läpi sekä miettiä tarjoiluja. Huomenna viimeistään olisi etsittävä mekko ystävien häihin, jotka ovat viikon päästä. Kiva lähteä tällaisen pallomahan kanssa etsimään tuonne makkarankuorimekkoviidakkoon jotain asiallista.

Päivän piristys: tilasimme uudet verhot! Rakastan niitä!

Vallilan kelohonka :)