Epätietoisuus

Kävin eilen sairaalassa läheistäni katsomassa. Se oli aika järkyttävää, vaikka tiedänkin tehneeni oikean ratkaisun sinne mennessäni. En ollut varautunut siihen, että hänen silmänsä olisivat auki... vaikka hänen silmissään ei ollutkaan mitään elonmerkkejä. Puhuin hänelle ja silittelin poskea.

Olen yrittänyt tutkia, onko hänen toipumiseensa mitään todennäköisyyttä. Autonominen hermosto toimii, hänen sydämensä toimii, keuhkot toimivat. Hän on vielä "nuori". Aivovaurion laajuutta ei tiedetä. Entäs, jos hän kuulee meidät, mutta ei voi reagoida mitenkään? Hänen sykkeensä ja verenpaineensa pysyivät tosin tasaisina, kun läheiset puhuivat hänelle. Mutta entäs, jos se näkyykin vain aivosähkökäyrässä? Vegetatiivisesta tilasta voi vielä toipua tilastojen mukaan.

Entäs, jos.

Käytännössä hän nyt elää ja on osastolla. Jos jotain tulee, niin elvytetä ei. Mutta niin kauan, kun elimistö muuten kestää, hän on yhä elossa. Kamalaa, pelottavaa, hirveää. Ja silti on vielä toivoa. Aina on toivoa!

Olen niin järkyttynyt vieläkin, on helpompaa käsitellä tätä asiaa tieteellisessä valossa. Välillä ahdistaa niin, että meinaan hajota atomeiksi.

Tulin vanhempieni luokse koko viikoksi. Onneksi on Pikkukarhu, joka hymyllään saa maailman tuntumaan paljon paremmalta paikalta! <3