Pikkuleijona 9kk (ja risat)

Vanhoja postauksia läpikäydessäni huomasin, että postaustahti harveni Pikkukarhun ollessa Pikkuleijonan (9kk 2 viikkoa) ikäinen. Toki kärsin silloin alkuraskauden pahoinvoinnistakin, mutta suurempi syy oli ajanpuute.

Elämä oli hiukan hektistä. Pikkukarhun ollessa vajaa 10kk kirjoitin:

"Olen ollut törkyhuono bloggaaja viime aikoina. Tietokoneella rauhassa istuminen ei vaan meinaa onnistua, kun tuo meidän rakas "pikkuterroristi" vaatii aika tehokkaasti huomiota. Millonkahan meillä aletaan nukkua niitä joka äidin unelmapäikkäreitä, paria kolmea tuntia? Kaipaisin välillä hengähdystaukoa keskellä päivää, tunnissa ei paljon ehdi." - http://aaltoillen.blogspot.fi/2013/02/pikkukarhu-pian-10kk.html

No. Aikaa ei ole ainakaan tullut lisää. Pikkuleijona on nimittäin oppinut uusia taitoja Pikkukarhua aikaisemmin, joten härdelliä riittää aamusta iltaan. Pikkuleijona on nyt 9kk ja kaksi viikkoa vanha. Pikkukarhu (totinen ja tomera, menevä ja tekevä) 2v 2kk kuukautta. Tylsää ei ole koskaan!

Pikkuleijona on Herra Hyväntuulinen. Hän on hymypoika, tyyppi joka ei turhista hermoile. Ainoastaan nälkäisenä ja väsyneenä hän saattaa saada teatraaliset raivarit. Luonnetta kyllä löytyy tarvittaessa, mutta pääsääntöisesti Pikkuleijona on vallan leppoisa kundi. Hän ei juurikaan ujostele, vaan saattaa isommassakin tuntemattomassa lapsilaumassa lähteä rohkeasti tutustumaan toisten leluihin, jättäen äidin kuin nallin kalliolle. 

Nukkumisten suhteen olemme päässeet niin ikään melko helpolla. Pikkuleijona nukkuu parvekkeella 2-4h päiväunia, sisälläkin vähintään tunnin. Yleensä hän nukkuu yhdet todella pitkät tai kahdet vähän lyhyemmät päiväunet. Nukkumaan hän menee klo 20-20.30 aikoihin, herää syömään 2-3 kertaa yön aikana ja nousee klo 7, ellei isoveli herätä häntä aikaisemmin. Yleensä herättää.

Siirsimme Pikkuleijonan pinniksen isoveljen huoneeseen, mutta se ei vaikuttanut millään tavoin yösyömisiin. Näin ollen hiippailen poikien huoneeseen imettämään, ja joskus jopa kannan Pikkuleijonan sänkyymme syömään ilman, että edes itse herään kunnolla. Helpommalla pääsisi pitämällä pinnistä edelleen samassa huoneessa, mutta silloin nostan pojan vielä suuremmalla todennäköisyydellä viereeni syömään ja  nukahdan saman tien. Muuten suosisin yhä perhepetiä, mutta Pikkuleijona on alkanut ottaa hatkat sängystä niin hiljaa, etten edes herää. Putoamisvaara on liian suuri.

Unikoulua olemme harkinneet, mutta toistaiseksi siihen ei ole ollut viitseliäisyyttä ryhtyä. En oikein usko siihen, että lapsi pitäisi vieroittaa yösyömisistä alle vuoden ikäisenä. Pikkuleijona on muutenkin niin "kitukasvuinen", että jokainen hörppy tulee varmasti tarpeeseen. Toki olen alkanut kaivata katkeamatonta yöunta, mutta toistaiseksi nämä yöheräilyt ovat jääneet hyvin lyhkäisiksi.

Imetys on jatkunut kiinteiden rinnalla. Kerran olen venyttänyt imetysväliä kuuteen tuntiin, mutta normaalisti Pikkuleijona syö yön lisäksi noin 4-5 kertaa päivässä. Siihen ei mene juurikaan aikaa, sillä tyyppi käy yleensä vain ottamassa pikaiset huikat ja painelee takaisin puuhiinsa. Pikkuleijonalla onkin paljon hilpeyttä herättänyt syömisasento, sillä hän istuu polvieni päällä ja pitää kaksin käsin kiinni tissistäni kuin pullosta. Tämä on kuitenkin miellyttävä asento meille molemmille, sillä minullakaan ei rasitu niska samalla tavoin, mitä sylissä makaavaa vauvaa imettäessä. On se silti varsin hupaisan näköistä toimintaa.

Pikkuleijonan kiinteiden syöminen on sujunut 90% sormiruokaillen ja loput 10% syöttäen. Ainoa, mitä hän suostuu syömään syöttäen ovat hedelmäsoseet. Jossain kiinteiden aloituksen alkuvaiheessa syötin puuroa, mutta luovuin siitä nopeasti. Pikkuleijona syö paljon paremmin, kun hän saa syödä itse. Välillä sormiruokailu turhauttaa, sillä ruokailuun menee aina hirmuisen paljon aikaa, sotkua tulee tolkuttomasti ja reissusyömisiä joutuu aina miettimään vähän tarkemmin. Olen viettänyt suurimman osan ajastani keittiössä siivoten tai Pikkuleijonan syömistä vahtien. Toisaalta taas syöttämisestä vapautuminen on mahdollistanut sen, että ehdin itsekin joskus syömään. Pikkuleijonasta on myös kasvanut ennakkoluuloton syöjä, ja hänen ruokaillessaan ehdin tehdä keittiöhommia, mikäli Pikkukarhu ei heittäydy hankalaksi. 

Pikkuleijonan lempiruokia ovat jauheliha-makaronilaatikko (kaurajuomaan tehtynä), banaaniletut, tomaatti, puuro, itse tehdyt sämpylät, kurkku, banaani ja mustikka. Pikkuleijona syö pääsääntöisesti samaa ruokaa muun perheen kanssa, sillä ruuat valmistetaan suolattomina ja maidottomina joka tapauksessa. On ollut ihmeellistä ruokkia sellaista lasta, joka oikeasti syö, eikä vaan nirsoile. Hyvä niin.

Uusia taitoja Herra Aurinkoinen oppikin sitten vauhdilla yhdeksänkuukautissynttäreidensä molemmin puolin. Kahden viikon sisään hän oppi konttaamaan, nousemaan tukea vasten sekä myös kävelemään tukea vasten. Samaan syssyyn opittiin vilkuttaminen ja taputtaminen. Välillä kuulostaa kuin hän sanoisi tai ainakin yrittäisi sanoa "hei hei" vilkuttaessaan. Tänään havaitsin, että lapsukainenhan osaa itse juoda tavallisesta nokkamukista!

Apua, missä meidän vauva on?!?

Myös vanhempainvapaan päättyminen oli yksi merkki vauva-ajan lähenevästä lopusta. Olen nyt toista päivää kodinhoidontuella tienaamassa ruhtinaallisesti. Onneksi hätä ei ole tämännäköinen. Minulla on tiedossa mahtava sijaisuuspaikka, jossa on luultavasti hyvin sijaisuuksia tarjolla. Työ on vuorotyötä, mutta öitä ei luultavasti tarvitse tehdä. Viikonloppuja teen mielelläni, jos vaan sellaisia tarjotaan. Lastenhoitokin järjestyy upeasti, sillä Miehen äiti jää 11 päivän jälkeen eläkkeelle, ja hän vaatii saada hoitaa lapsia. Mikäs siinä. Kieltämättä odotan jo innolla paluuta työelämään osittain. Täysiä tunteja en kykenisi tekemään mitenkään heti, mutta tällainen sijaisuussysteemi sopii meille vallan mainiosti.

Kaksi ja puoli kuukautta, ja meillä on kaksi taaperoa. Kahden ja puolen kuukauden päästä voin sanoa, että meillä on 2- ja 1-vuotiaat pojat. Kääk!

Pahoittelen kuvatonta postausta! Kaikki tuoreimmat kuvat ovat koneella, ja kone on 250km päässä :(

Ikiliikkuja

Liikunta ja urheilu ovat aina olleet osa elämääni. Niiden merkitys on aika ajoin ollut korostunut, joskus jopa liikaakin. Sitten on myös tullut vastaan ajanjaksoja, jolloin en ole liikkunut lainkaan kuntoilumielessä. En olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen/lasten saamisen myötä liikkuminen kuihtuisi lähes olemattomiin, kun taustalla on ollut paha liikunta-addiktio. Luultaavasti tauko oli kuitenkin tarpeen,varsinkin psyykkisellä tasolla. Huomasin kuitenkin pian, etten kykene olemaan täysin ilman (hiki)liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Lapsena liikunta ja urheilu olivat omaehtoisia juttuja, joihin suuntasin täysin oma-aloitteisesti. Moni harrastus alkoi siitä, että joku ystäväkin sitä harrasti. Vanhemmat ovat tukeneet harrastuksissa, ostaneet välineitä ja kuskailleet, mutta eivät ole koskaan painostaneet tippaakaan esimerkiksi jatkamaan kilpailua. Liikkuminen oli lapsena aina mielekästä ja kivaa puuhaa. Olen harrastanut 6-12-vuotiaana ainakin yleisurheilua, kilpahiihtoa, uimista, laskettelua, lentopalloa, ratsastusta ja suunnistusta. Teini-iässä kiinnostus kaikkeen paitsi lumilautailuun hiipui hetkeksi, mutta noin 15-16-vuotiaana aloin käydä jumpassa ja lenkkeillä säännöllisesti.

Lenkkeilystä ja juoksemisesta ylipäätään muodostui addiktio, pakkomielle ja lopulta myös loputon keino kuluttaa kaloreita, jotka olivat jo valmiiksi miinuksella. Kroppa huusi armoa, väsyneet ja energiaa huutavat lihakset eivät olisi enää jaksaneet askeltakaan. Vihasin ja rakastin juoksemista yhtä paljon. Usein saatoin jopa toivoa korkeaa kuumetta tai jopa jalan murtumista, jotta minun ei olisi ollut pakko lähteä juoksemaan. Jos lenkki jäi jostain syystä väliin, ruoskin itseäni henkisesti useita päiviä.

Parikymppisenä koin pakollisen pysähtyminen joutuessani syömishäiriön takia kahden kuukauden osastojaksolle. Sain ulkoilla valvotusti 2x15min, ja liikkumisen tuli olla rauhallista. Jopa liian vauhdikasta (=pakonomaista) keinutuolissa keinumista rajoitettiin, sillä se kulutti liikaa kaloreita. Silloin jotkut säännöt tuntuivat naurettavilta, mutta nyt ymmärrän ne. Kehoni oli jatkuvassa ylivireystilassa ja pahasti nälkiintynyt. Näytin valtavalta ihmistikkarilta, Klonkulta. Siltä ajalta ei ole juurikaan valokuvia.

Pahimman syömishäiriöjakson jälkeen aloin käydä kuntosalilla ja rakastuin. Rakastuin siihen tunteeseen, että jaksan nostaa valtavia painoja, hien ja endorfiinien virratessa. Kokeilin myös muutamaan otteeseen tanssillisia sekä aerobictunteja, mutta ne eivät tuntuneet samalla tavalla omilta. Terveisin kaksi vasenta jalkaa. Treenasin Jyväskylässä mahtavalla naistensalilla Vivianissa, jonne kaipaan yhä! Punttien nostelun lisäksi kävin toisinaan spinningissä. Salitreeniini kuului aina juoksu sekä treenin alussa että lopussa, ja saatoin toisinaan myös käydä juoksemassa ympäri Jyväsjärven puolikasta. 

Kuntosaliharrastus kasvatti lihasten lisäksi itseluottamusta. Se on myös aina ollut ainoa liikuntaharrastus, jossa pystyn tyhjentämään pääni täysin. Edes painon nouseminen ei enää haitannut, sillä tiesin sen johtuvan vain lihasmassan kasvamisesta, mikä oli hyvä juttu. Olen varma, että tervehenkinen salitreenaus on ollut yksi tärkeimpiä asioita paranemisprosessissani.

Toki addikti on aina addikti. Aika ajoin liikkuminen on lähtenyt lapasesta tavalla tai toisella. Tampereelle muutettuani, ennen ensimmäistä raskautta, kävin salilla jopa viisi kertaa viikossa. Painoin melkein kymmenen kiloa enemmän, mitä nyt, mutta rasvaprosenttini oli reippaasti alle kaksikymmentä. Söin paljon, mutta hyvin proteiinipitoista ja rasvatonta ruokaa. Treenaamisessa alkoi olla verenmaku suussa, vaikka mitään varsinaista tavoitetta minulla ei ollutkaan. Purin treeniin vain pahaa ahdistusta.

Ajattelin edelleen, etten ikinä voisi olla kokonaista viikkoa harrastamatta edes jotenkin hikiliikuntaa. Yksinkertaisesti räjähtäisin kappaleiksi joko ahdistuksen tai syyllisyyden takia. 

Oli järkytys herätä yhtäkkiä siihen, että en ole kahden ja puolen vuoden aikana juurikaan liikkunut säännöllisesti. Pikkukarhun kanssa tuli alkuun tehtyä säännöllisiä vaunulenkkejä, mutta uuden raskauden myötä ja nyt kaksilapsisessa arjessa nekin olivat jääneet. Olo oli koko ajan kehno, kroppa kuihtunut lihaksia myöten, eikä peruskunnossakaan ollut enää kehumista. Oli aika ottaa itseään niskasta kiinni. Lempeästi.

Nyt käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Easyfitillä toteuttamassa minulle räätälöityä saliohjelmaa. Se on ensisijaisesti omaa aikaa ja pään nollaamista, mutta myös peruskunnon kasvattamista ja ylläpitoa. Tavoitteena ei ole täydellinen kroppa, kaloreiden kuluttaminen tai pieni rasvaprosentti. Oikeastaan ainoa konkreettinen tavoite on saada takamukseen lisää lihasta, jotta pylly näyttäisi muhkeammalta. Aika tervehenkistä, vai mitä mieltä olette? ;)

Joudun silti tarkkailemaan itseäni, jotta treenaaminen ei menisi pakonomaiseksi puurtamiseksi. Yritän muistaan sen ilon ja onnen tunteen, mikä tuli ensimmäisen kunnollisen treenikerran jälkeen pitkästä aikaa. Yritän olla itselleni armollinen. Jos yksi viikko jää väliin, se ei kaada koko maailmaa. Yrjötautiviikko katkaisi hyvin alkaneen harrastuksen, mutta ensi viikolla pääsen taas nauttimaan omasta ajasta. Sali ei sieltä mihinkään katoa, ja pyllyäkin ehtii kasvattaa koko loppuelämän!

Kaksivuotias Pikkukarhu

Rakas vappulapsemme täytti jo kaksi vuotta!

2.5.12 Taysin vastasyntyneiden teho-osastolla

Kaksivuotiaan Pikkukarhu reipas ja toimelias pieni insinöörinalku. Hänen intohimoisen kiinnostuksen kohteensa ovat traktorit, rekat ja kaikenlaiset työkoneet, kuten kaivurit. Uutena juttuna ovat peräkärryt, joita hän yrittää itse kehittää ja kiinnittää erilaisten ajoneuvojensa perään.

Ihan itse värkätty peräkärry, jossa on hyvä kuljettaa esim. ruokaa ja keittiövälineitä ;)

Pikkukarhun leikkitaidot ovat kehittyneet hurjasti pikkuveljen synnyttyä. Olin jo hieman tuskastunut siihen, ettei Pikkukarhu leikkinyt mitään tai edes uppoutunut hetkeksi tutkimaan leluja tai tavaroita yksin. Nyt hänellä on monimutkaisia ja kekseliäitä leikkejä (yleensä niihin liittyy kuorma-autot, rekat, peräkärryt ja legot), ja hän viihtyy hyvin yksin vähän pidemmän aikaa.

Kaksivuotislahjaksi saatu upea John Deeren traktori isovanhemmilta. Taisi isi olla yhtä innoissaan, ellei enemmänkin...

Taidot kehittyvät, mutta järki juoksee välillä taitoja nopeammin. Tahtoikä on alkanut näkyä siinä, että Pikkukarhu haluaisi kovasti tehdä itse kaikenlaisia juttuja, mutta ei vielä oikein osaa. Turhautuminen tulee nopeasti, ja sitä myöten sitten raivarit. Kun kuorma-autoon ei saakaan kiinni peräkärryä, lentävät tavarat ja pieni raivolainen heittäytyy lattialle epätoivoisena parkumaan. Tunnistan Peekoon kärsimättömyydessä ja turhautumisraivareissa paljon itseäni pienenä. Raivareita pystyy jonkin verran hallitsemaan ennakoimalla ja olemalla käytettävissä tarpeen sattuessa. Pikkukarhu antaa nimittäin auttaa, jos ei itse osaa. Yritämme usein yhdessä ratkoa pulmia, tosin ihan joka paikkaan ei äitikään pysty peräkärryjä kiinnittämään.

Peekoon taidonnäyte: leikkisalaatinlehdet renkaiksi ja banjo peräkärryksi!

Jäähyt ovat olleet käytössä, tosin sinne joutuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Usein Pikkukarhu suuttuu meille jostakin, menee omaan huoneeseensa ja lyö oven kiinni nenä edestä. Ja minä kun ajattelin, että tätä alkaa tapahtua vasta yli kymmenen vuoden päästä! Onneksi Peekoo ei ole pitkävihaista sorttia, vaan ristiriitatilanteet selviävät yllättävän nopeasti. Olemme yrittäneet jäähyjen sijaan käyttää keskustelevaa taktiikkaa sen verran, mitä kaksivuotiaan kanssa pystyy. Pikkukarhu osaa jo pyytää anteeksi, ja tekeekin niin usein oma-aloitteisesti huomattuaan, että nyt tuli töpättyä. Mutta usein, kun kaikki ovat väsyneitä ja kiukkuisia, on keskusteleminen täysin mahdotonta. Sitten kiukutellaan puolin ja toisin, mutta aina pyydetään kuitenkin anteeksi ja halataan.

Minua itseäni on helpottanut tieto siitä, että 2-3-vuotiaana lapsi on aggressiivisimmillaan ja impulssikontrolli on vielä heikko. On paljon helpompi suhtautua raivoavaan, tavaroita paiskovaan ja yhtäkkiä läimäyttävään lapseen, kun tietää tämän. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisimme tuollaista käytöstä. Siihen puututaan tavalla tai toisella. Aina.

Äidin rakas tuulitukka pellavapää

Pikkukarhun uhma Pikkuleijonan synnyttyä alkoi helpottaa, kun hänen puheenkehityksensä lähti huimaan nousuun, ja hän tuli näin paremmin ymmärretyksi. Kun hänellä oli puolentoista vuoden iässä vain parisenkymmentä sanaa käytössä, joista osasta ei edes meinannut saada selvää, on hänellä nyt puoli vuotta myöhemmin yllättävän runsas sanavarasto ja taito myös taivuttaa sanoja. Hän sanoo kahta, joskus kolmea sanaa peräkkäin: "isin autolla", "äitin ruoka", "pallo tuolla ylhäällä", "ei haittaa". Ihmettelen joka päivä, miten pieni kääpiöni on alkanut höpöttää jatkuvalla syötöllä mitä ihmeellisempiä sanoja. Nyt saa sitten itsekin olla varuillaan, sillä Peekoo nappaa taatusti kaikki ei-niin-hyvät sanat puheestamme. Hyvänä esimerkkinä "hitto", joka tänään lipsahti suustani.

Laulamisesta on puheen myötä tullut uusi juttu. Meillä veisataan lähinnä vanhoja kunnon lastenlauluja, kuten Leipuri Hiivaa ja Hämä-Hämä-Häkkiä. Radion Peekoo pyytää avaamaan usein, ja jammailee biisien tahdissa leikkimisen ohessa. Hän tosin on hyvin valikoiva, sillä läheskään kaikki biisit eivät saa tanssijalkaa vipattamaan. Vanha rokki, kuten The Doors tai latinorytmit, kuten Ricky Martin (NÖYYYYYYYY!) ovat olleet selkeitä suosikkeja.

Pikkukarhun lemppariohjelmia ovat Muumit sekä Late Lammas. Muita hän jaksaa seurata vain hetken aikaa. Ruutuaika on yleensä aamuisin, kun edellämainitut tulevat töllöttimestä. Kirjoja luetaan ahkerasti, kestosuosikkina on ollut Mauri Kunnaksen autokirja. Viime aikoina ovat alkaneet upota myös meidän vanhat Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon opukset, joita varsinkin isimies lukee iltasaduiksi.

Pottailurintamalle ei juurikaan kuulu uutta, vaan jumitamme edelleen samassa tilanteessa: Peekoo käy pissalla pöntöllä (välillä seisten jakkaralla, kuten isot pojat konsonaan! Kivat reunukset pöntössä...), kun häntä sinne muistaa kiikuttaa, mutta ei kakkaa kuin vaippaansa. Harkkapikkarit ja tavalliset pikkarit ovat ahkerassa käytössä, mutta vahinkoja sattuu vielä usein. Peekoo tosin itse kertoo heti vahingosta ja käy jopa hakemassa paperia kuivatakseen lätäkön. Olemme kuitenkin saaneet vähentää taskuvaippojen täytteitä, sillä säännöllisen pissatuksen myötä vaippoihin ehtii päiväsaikaan kodin ulkopuolella ollessamme tulla vain yksi pissa, jos sitäkään. Kosteussululliset harkkapikkarit ovatkin osoittautuneet mainioiksi myös ulkoillessa.

Ruokailu on meidän murheenkryyni. Pikkukarhu on selkeästi yhtä nirso kuin äitinsäkin lapsena (ja sehän tutkimusten mukaan periytyy!). Hän syö nihkeästi ja on todella epäluuloinen. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa monin paikoin. Meillä ei pakoteta syömään, mutta yritetään toki saada edes maistamaan esimerkin ja muiden jippojen keinoin. Pikkuleijona sen sijaan syö kaiken, mitä eteensä saa. Olen mielenkiinnolla seurannut, onko pikkuveljen syömisellä jotain vaikutusta Pikkukarhuun, mutta ei sosiaalinen paine tunnu paljon Pikkukarhua vaivaavan. Kaikesta huolimatta hän kasvaa ja kehittyy hyvin, joten yritän luottaa siihen, että tämäkin menee ajan kanssa ohi, jos on mennäkseen. Aloinhan itsekin syödä paremmin jossain vaiheessa. Plussaa kuitenkin on, että Pikkukarhu osaa jo syödä itse nätisti lusikalla ja haarukalla niin halutessaan, sekä juo tavallisesta mukista.

Onneksi nukkumisasiat ovat hyvin. Peekoo menee nätisti niin yö- kuin päiväunillekin ja näyttää aina käsillään, minkäkokoinen rako hiukan avoimen oven väliin on jätettävä. Ja pikkuveljelle sekä äidille on ehdottomasti muistettava antaa iltapusu, kun isi laittaa nukkumaan. Noin puoli seitsemän aikaan aamulla Peekoo tassuttelee meidän sänkyymme (kainalossaan Pupu, Kala ja Karhu), ja saattaa nukahtaa vielä hetkeksi. Seitsemän maissa molemmat pojat alkavat remuamaan siihen malliin, että on parempi nousta puuron keittoon. Kauhukohtauksia ei ole tullut enää niin paljon, mitä pienempänä, mutta kyllä niitäkin tulee ajoittain vielä. Synttäreiden aikaan tuli yksi, ilmeisesti päivä oli ollut niin rankka ja stressaava.

"Äiti! Kuva!" Farkut jalassa pitää aina ottaa kuva, kädet taskuissa tietty ;) Vimpan päälle pose!

Pikkukarhulla on loistava huumorintaju ja varsinkin tilannetaju huumorin suhteen (Minä mammalassa: "nyt iltapesulle! Kuka täällä haisee pyllyltä?!" johon Peekoo tyynen rauhallisesti toteaa: "Pappa"). Hän on toisaalta oikea showmies, mutta toisaalta taas isommissa lapsiryhmissä vetäytyy leikkimään yksin nurkkaan. Kahdestaan toisen taaperon kanssa hän kyllä leikkii nätisti yhdessä ja ottaa nykyään hyvin kontaktia muihin lapsiin. Aiemmin hän on hieman pelännyt ja ollut arka, vaikka toinen lapsi olisi tuttukin.

Pikkukarhu on herkkä lapsi. Olen yrittänyt muistaa, ettei lasta saisi painostaa esimerkiksi ryhmätilanteissa menemään mukaan leikkeihin, ellei hän itse tahdo. Hän myös saattaa pillahtaa itkuun, jos toinen lapsi vahingossa tulee liian lähelle tai jopa koskettaa niin, ettei se ole Peekoon mieleen. Välillä huomaan pahoittelevani tätä käytöstä muille äideille, vaikka eihän siinä olisi mitään pahoiteltavaa. Olen myös yrittänyt tietoisesti välttää puhumasta Pikkukarhun persoonallisuuden piirteistä hänen kuullensa, ettei niistä tulisi itseään toteuttavia ("Hän on niin herkkä/hiljainen/epäsosiaalinen/kärsimätön" jne.) Onneksi herkistä pojista on alettu nykyään puhua paljon enemmän, eikä poikien "tarvitse" enää olla kovaäänisiä riehujia pärjätäkseen elämässä.

Pikkukarhu on empaattinen. Eräänä päivänä hän alkoi itkeä, kun Muumeissa Muumipappa nyrjäytti nilkkansa :') Hän myös hoivaa ja pitää huolta pikkuveljestään kovasti. Pikkuveli saa suukkoja, halauksia ja paijausta päivittäin. Pikkukarhu yrittää myös hädän tullen lohduttaa, tai hakee äidin apuun. Surullinen ystävä saa myös Pikkukarhun kyynelehtimään. Pikkukarhu rakastaa lahjojen antamista toisille, ja on myös mielellään pikku apulaisena esimerkiksi keittiöhommissa. Isin tullessa töistä kotiin Pikkukarhu on ottanut tehtäväkseen viedä eväsastiat tiskipöydälle. Pettymys tulee väistämättä, jos isillä ei olekaan sinä päivänä ollut eväitä mukanaan! Kauppakassit hän auttaa aina purkamaan, samoin tyhjentämään tiskikoneen. Olemme yrittäneet antaa Peekoon olla mukana kaikissa arkiaskareissa, mihin hän vain haluaa tulla mukaan, jotta mielenkiinto säilyisi jatkossakin. Toki se vaatii hiukan kärsivällisyyttä (mitä ei turhan paljon ole äidilläkään), mutta lapsen riemu onnistumisesta ja kehuista korvaa kyllä kaiken.

Pikkukarhun elämässä on mukana monia ihania aikuisia, jotka ovat hänelle todella tärkeitä. Kaikista tärkeimmiksi ovat isovanhempien ohella nousseet Noomi-täti sekä naapurissa asuva kummisetä, jotka molemmat viettävät paljon aikaansa Peekoon kanssa. Peekoo kyselee usein heidän peräänsä, ja ovikellon soidessa saattaa rynnätä ovelle huutaen tädin tai kummisedän nimeä. On niin hienoa, että lapsellamme on paljon muitakin tärkeitä ja turvallisia aikuisia meidän lisäksi. Kiitos siitä!

Tädin leipoma suklainen mustaherukkamoussekakku, joka oli enemmän aikuiseen makuun. Kutsuimme vain kummit, sisaruksemme ja isovanhemmat tälla kertaa juhlimaan

Rakas Pikkukarhu. Hurmaava, kekseliäs, veikeästi hymyilevä pieni pellavapääni <3

Aloittamisen vaikeus

Kärsin vaikeudesta aloittaa asioita. Se liittyy osittain epäonnistumisen pelkoon, jonka tunnistan ja tunnustan. Se vie tietyllä tavalla iloa niistäkin asioista, joiden kuuluisi olla rentouttavia ja mukavia, kuten bloggaaminen. Olen huomannut, että jopa välttelen blogitekstin aloittamista, sillä rimani on niin korkealla. Aloittaessani blogia en miettinyt moisia, sillä kirjoittelin lähinnä omaksi ja läheisteni iloksi. Mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän painetta ja tietynlaista vastuuta. Näin ainakin koen.

Tyhmää.

Pääni pursuaa erilaisia ideoita, mutta ne jotenkin latistuvat päästessään julkaistavaksi saakka. Ehkä hion tekstejäni, kunnes niistä katoaa persoonallisuus? Tai ehkä olen vain kurkkuani myöten täynnä kaikkea lapsiin liittyvää...

Olen aina ollut sellainen kirjoittaja, joka antaa tekstin soljua paperille tai näytölle, lukematta joskus lainkaan lopputulosta. Opiskeluaikoinakin kirjoitin esseepaperit täyteen tekstiä, mutten kyennyt enää lukemaan niitä läpi. Piti vain toivoa, ettei väliin olisi lipsahtanut mitään suurempia typeryyksiä. Jos olisin nimittäin alkanut lukea niitä läpi, olisin panikoinut ja kumittanut puolet pois. Saatan nykyäänkin jäädä pohtimaan jotain yksittäistä lausetta ja sen rakennetta pitkäksi aikaa. Usein poistan koko lauseen, jos en saa sitä kuulostamaan oikealta. Monta hyvää juttua on jäänyt kertomatta, kun en ole omasta mielestäni osannut ilmaista itseäni oikein.

Osasyynä on toki sekin, että olen oikeasti vähän kyllästynyt kaikkeen kotiäitiyteen liittyvään. En tietenkään lapsiini, mutta kaikkiin oheistuotteisiin. Tunnistan saman ilmiön siltä ajalta, kun Pikkukarhu oli abauttiarallaa samanikäinen. Tosin silloin alkoi odotusaika alusta, ja pyörä pysyi pyörimässä. Nyt _ei_ole_tulossa_ odotusaikaa, vaan asennoitumista kahden taaperon perheeseen ja mahdolliseen töihin lähtöön. Oman elämän löytymiseen uudestaan.

Olen todella hukassa. Yli kaksi vuotta on mennyt jonkinlaisessa sumussa, ja nyt pitäisi pikku hiljaa löytää itsensä uudelleen. Toki sitä on aikuistunut ja muuttunut muutenkin kahden lapsen myötä, mutta en silti haluaisi kalkkeutua ihan täysin. Tunnen itseni tällä hetkellä vanhaksi, väsyneeksi ja huumorintajuttomaksi kurppanaksi.

Eipä mulla muuta. Pitkästä aikaa ennaltasuunnittelematon pika-avautuminen, jota en aio edes oikolukea. HAH!

Iloiset pikku pillerit

Masennukseen ja moniin muihinkin mielialahäiriöihin määrätään usein mielialalääkkeitä. Hyvin moni suomalainen on tutustunut onnellisuuspillereihin jossain elämänsä vaiheessa, sillä olemmahan tunnetusti perin synkkyyteen taipuvaista kansaa, ja lääkkeitä määrätään melko kevytkenkäisesti. Itse uskon vahvasti neuropsykologiaan ja siihen, että osa masentuneisuudesta johtuu pelkästään aivojen välittäjäaineiden häiriöistä, joka korjaantuu lääkehoidolla. Osa taas johtuu ihmisen omista kyvyistä hallita ja sietää stressiä sekä omista toiminta- ja ajatusmalleista. Mielenterveyshäiriöissä perimällä on oma osansa sopassa, mutta myös ympäristö sekä elämäntapahtumat vaikuttavat niiden muodostumiseen.

Oli niin tai näin, niin ihmisten syyllistäminen omasta sairastumisestaan on näissä tapauksissa täysin turhaa, jopa haitallista. Itse en ole kokenut negatiivista syyllistävää asennetta, mutta sellaista on paljon. Se voi myös olla eräänlaista hyväntahtoista ja kannustavaa, kuten "ulkoilisit enemmän" tai "ajattelisit positiivisemmin" tai "söisit enemmän d-vitamiinia". Totta sekin, mutta yleensä mielenterveysongelmien syyt ovat paljon ruokavaliota tai liikuntatottumuksia syvemmällä.

Olen syönyt mielialalääkkeitä lähes puolet elämästäni. Ensimmäinen resepti määrättiin paniikkihäiriökohtauksiin ollessani noin 14-vuotias. Jo silloin se oli Cipralex tai vastaava essitalopramia sisältävä lääke. Vuosien aikana olen aloittanut ja lopettanut samaisen lääkkeen kerta toisensa jälkeen, diagnoosien vaihdellessa masennuksesta sekamuotoiseen masentuneisuus- ja ahdistuneisuushäiriöön sekä epätyypilliseen laihuushäiriöön. Myöhemmin diagnoosini on tarkentunut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypiksi, josta ei koskaan voi parantua, mutta oikealla lääkehoidolla ja elintavoilla sairaudessa voidaan saada hyvä hoitotasapaino. Näin ollen jossain vaiheessa mukana oli myös tasaavana lääkkeenä Ketipinor, joka teki minusta lähinnä zombin. Pärjään onneksi melko hyvin ilman tasaavaa lääkitystä, sillä oikeilla elintavoilla (ei alkoholia juuri ollenkaan, säännölliset yöunet) hypomaaniset kohtaukset pysyvät poissa tai tulevat hyvin lievinä ja harvoin.

Ilman minkäänlaista lääkitystä kärsin eniten masennusjaksoista (jotka yleensä vaihtelevat keskivaikeasta vaikeaan) sekä jatkuvasta ahdistuksesta. Olen muiden silmissä hyvin toimintakykyinen, iloinen ja sosiaalinen. Päänsisäinen kamppailu ei välttämättä näy ulospäin, ainakaan vieraille. Ahdistus ei hellitä hetkeksikään: se puristaa ja kuristaa, tuntuu möykkynä sisällä. Itse reagoin siihen tekemällä asioita. Siivoamiseni saattaa mennä pakko-oireisen puolelle. En pysty olemaan kauaa paikallani, koska ahdistus kävisi hallitsemattomaksi. Välillä tuntuu, ettei lepoa saa edes yöllä, sillä kehoni on jatkuvassa jännitystilassa. Olen kärsinyt tästä lapsesta saakka.

Raskausaika on yleensä ollut jonkinlaista suvantovaihetta oireilusta. Se on ehkä luonnon oma tapa suojella syntymätöntä lasta, pitämällä äiti hormoneilla suhteellisen järjissään. Pikkukarhusta söin Cipralexia puoliväliin raskautta, mutta ennen Pikkuleijonan odotusta lopetin hyvissä ajoin. Ehdin lasten välillä jo aloittaa lääkityksen, sillä vointini huononi nopeasti Pikkukarhun syntymän jälkeen. 

Ja niin kävi myös tällä kertaa. Yritin tehdä kaikkeni: kiinnittää huomiota toiminta- ja ajatusmalleihini, nukkua ja syödä hyvin, rentoutua mahdollisuuksien mukaan, syödä tarpeeksi d-vitamiinia, kalaöljyjä ja niin edelleen. Kävin ja käyn edelleen säännöllisesti keskustelemassa neuvolapsykologilla. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Olo huononi kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä. Jos olikin yksi parempi päivä, seurasi sitä toinen aikaisempaa hirveämpi. Olin järkyttävän uupunut, iloton, ärtyisä ja lyhytpinnainen. Teki mieli itkeä koko ajan, mutta en kyennyt itkemään lainkaan. En enää tunnistanut itseäni. Pahimmissa olotiloissa sanoin, että haluan antaa lapset pois, jotta heidän ei tarvitsisi olla tällaisen äidin kanssa.

Olin nähkääs päättänyt, etten aloita lääkkeitä imetyksen aikana. Niiden luvataan olevan turvallisia raskauden sekä imetyksen aikana, mutta olen silti halunnut pelata varman päälle. Nyt oli kuitenkin tehtävä valinta. Lääkkeet? Imetys? Lääkkeet ja imetys? Lääkkeet, muttei imetystä? Mikä on paras ratkaisu itselle, lapselle, koko perheelle?

Puntaroin pitkään vaihtoehtoja. Hyviä ja huonoja puolia. Riskejä ja mahdollisuuksia. Kirjoitin asiasta Facebookin imetystukiryhmään kuullakseni kokemuksia ja soitin teratologiseen tietopalveluun varmistaakseni vielä puolueettomasta lähteestä lääkkeiden turvallisuuden. 

Aloitin lääkityksen (Escitalopram Actavis). Jatkan imetystä. Yritän luottaa lääkäreihin ja tutkimuksiin lääkkeestä. Annostus on vain 5mg päivässä, josta hyvin pieni osa kulkeutuu maidon mukana lapseen. Masentuneen ja ahdistuneen äidin vaikutus vauvaan ja taaperoon on paljon, paljon suurempi. Kun voin huonosti, heijastuu se koko perheen vointiin ja dynamiikkaan. Imetyksen hyöty on luultavasti tässä suhteessa suurempi, mitä lääkemäärästä tuleva mahdollinen haitta. Teratologisen tietopalvelun mukaan Pikkuleijonan kokoisen vauvan elimistö pystyy jo hyvin käsittelemään sen lääkemäärän, mitä maidossa mahdollisesti kulkeutuu.

Lääke on hyvä renki, mutta huono isäntä. Lääke auttaa pääsemään pahimmasta yli helpottaen oireita. Pää selkenee usvasta, ja on taas helpompaa ajatella asioita rationaalisesti. Lääke ei kuitenkaan yksinään riitä: on tärkeää pureutua itse ongelmaan. Monissa potilastapauksissa riittäisi varmasti pelkkä keskusteluavun tarjoaminen, mutta se ei nykyresursseilla liene mahdollista. Harmi. Minä olen käsitellyt ongelmiani vuosikaudet, milloin psykiatrian poliklinikoilla, milloin osastohoidossa, milloin psykoterapiassa. Psykoterapiaa aion jatkaa, sillä kävin siellä vain vuoden aikoinaan. Siitä oli selvästi hyötyä, mutta vuosi ei riittänyt mihinkään.

Oloni on kohentunut huomattavasti lääkkeen aloittamisen jälkeen. Ahdistus helpotti muutamassa vuorokaudessa, enkä ole enää saanut paniikkikohtauksia. Mielialakin on kohonnut hieman. Aloituksesta seuraavat sivuvaikutukset ovat onneksi jääneet lieviksi, tunsin vain pientä kuvotusta ensimmäisillä viikoilla sekä satunnaista huimausta. Pelkäsin kovia ahdistuneisuuskohtauksia, joita minulle on joskus aiemmin tullut lääkkeitä aloittaessani, mutta niitä ei onneksi tullut. Pysyvänä sivuvaikutuksena on suun kuivuminen ja käynnistymisvaikeudet aamuisin. Olen normaalia väsyneempi, mutta se menee ohi parissa tunnissa. Pikkuleijonalla en ole huomannut mitään oireita.

Annostuksen nostaminen ylläpitotasolle (10mg tai 15mg) tapahtunee sitten, kun imetys vähenee ratkaisevasti tai loppuu kokonaan. En haluaisi imettää enää isomman annostuksen aikaan, vaikka siitäkään ei pitäisi olla mitään haittaa. Toistaiseksi pärjään tälläkin.

Kaikesta huolimatta tunnen syyllisyyttä ratkaisustani. Jos en ottaisi lääkettä, tuntisin syyllisyyttä siitäkin. Jos lopettaisin imetyksen, sama homma. Kuten monissa lapsiin liittyvissä asioissa, ei tässäkään osaa koskaan tehdä täysin oikeaa ratkaisua. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt pystyn nauttimaan täysillä lasten kanssa olosta, olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan aidosti siitä, miten ihania he ovat. Sen ajatuksen varaan yritän nyt tukeutua.

Voiderakkaus

Minun on pitänyt jo aikaa sitten hehkuttaa teille tätä tuotetta, josta on tullut lempparini ylitse muiden:

Mádaran pihlaja Daily Defence -voide!

Luomu pihlajanmarja- ja pihlajanmarjaöljyuutetta sisältävä voide on kehitetty yhteistyössä Kemikaalicocktail -blogin kirjoittaja Noora Shinglerin kanssa. Pihlajiahan meillä täällä Suomessa riittää, joten on ollut mainio veto valjastaa tämä c-vitamiinipommi kosmeettiseen käyttöön. Pihlajanmarjauutteella on myös ihoa kiinteyttäviä, tulehduksenvastaisia ja antioksidanttisia vaikutuksia

Tuote on täysin vegaaninen, sillä tehokosteuttajana käytetään sheavoita hunajan sijaan. Se on myös Ecocert -sertifioitu.

Pihlaja DD -voide on oikea yleismies Janhunen rasva- ja voidemaailmassa! Monikäyttöisempää saa nimittäin hakea: tämä menee niin huulirasvana, käsirasvana, kasvovoiteena, halkeilleisiin kantapäihin, vauvan iholle... Harvoin löytyy sellainen voide tai rasva, joka riittää kosteuttamaan rutikuivat, halkeilleet käteni, mutta imeytyy kuitenkin salamannopeasti jättäen myös kasvot ihanan mattapintaisiksi. Kannan tätä mukanani kaikkialle, jottei tarvitsisi roudata useampia erilaisia rasvoja mukana.

Ostin ensimmäisen putelini Sokokselta jo aikaa sitten, mutta sitä on yhä jäljellä. Olen lätrännyt sitä ahkerasti käsiini viime aikoina, sillä niihin on tullut paha ihottuma jatkuvan pyllyjenpesun sekä hanskoitta ulkona olon takia. Olen ollut yllättynyt siitä, miten riittoisa tämä tuote on ollut! Hinta nimittäin hieman kirpaisi alkuun, mutta tuote on sittemmin osoittautunut täysin hintansa arvoiseksi.

Ja yksi tärkeimmistä asioista: voide tuoksuu huumaavan hyvältä! En yleensä pidä oikein minkäänlaisista tuoksuvista voiteista tai rasvoista, mutta tätä tekisi mieli nuuhkutella koko ajan. Ehkä vähän maistaakin...

Jos jotain kritiikkiä täytyy keksiä, niin tuubista voisi saada isommankin version. Silloin pientä purtiloa voisi kuljettaa mukana ja ison jättää asustelemaan kylppäriin kokovartalorasvausta varten.

Suosittelen!

Apinaeväs eli myslipatukka sormiruokailijalle

Sormiruokailevan vauvan kanssa joutuu välillä pohtimaan niin kutsuttuja reissueväitä. Mikä olisi suhteellisen siistiä syödä ja helppo ottaa mukaan? Tai mikä olisi helppo ja nopea aamupala?

No apinaeväs tietenkin!

Tämä resepti on ilmeisesti lähtöisin Facebookin sormiruokailijat -ryhmästä. Helppoa ja nopeaa sormiruokaa, joka muuntuu myös mukavasti isommalle lapselle tai aikuisellekin sopivaksi välipalaksi:

Apinaeväs

1 banaani

1tl öljyä

kaurahiutaleita

ceyloninkanelia*

Muussaa banaani haarukalla mössöksi. Sekoita joukkoon öljy, kaneli* sekä kaurahiutaleita (jotka voi hienontaa tehosekoittimella tai antaa olla hiutaleina), kunnes seoksesta tulee taikinamaista. Muotoile uunipellille patukoiksi ja paista 200 asteessa 15 minuuttia.

* HUOM! Tavallista kanelia ei suositella lapsille sen sisältämän myrkyllisen kumariinin tähden. 

Matkalla uuniin!

Tein apinaevästä tänään ensimmäistä kertaa: Pikkuleijonalle kokeeksi kolme patukkaa ilman kanelia, koska unohdin ostaa ceylonia, sekä kolme patukkaa boostattuna kaikilla kivoilla extrajutuilla: kuorituilla seesaminsiemenillä, pieneksi rouhituilla luomumanteleilla, luomurusinoilla sekä karpalojauheella. Manteleiden ja siementen takia herkkupatukat jäävät toistaiseksi Pikkuleijonalta syömättä. Seuraavaan erään ajattelin ujuttaa mustikoita pakkasesta!

Huippulöytö Sokokselta! Kotimaista karpalojauhetta. Yksi teelusikallinen vastaa yhtä desiä tuoreita marjoja. Meillä oli vastaavaa mustikkanakin, mikä oli enemmän lapsen makuun. Tällä saa nopeasti potkua esimerkiksi jugurttiin tai aamupuuroon, eikä tarvitse alkaa sulattaa marjoja pakkasesta.

Apinoille evästä! Patukat jäivät sopivan pehmeiksi pienelle sormiruokailijalle, mutta pysyvät kuitenkin hyvin kasassa käteen otettaessa. Ja on muuten hyvää!