Ehkä sittenkin hippunen onnea

En sanoisi, että elämäni on ollut kovaa. Sanoisin vain, että elämässäni on ollut paljon hetteikköjä, joiden läpi olen selvinnyt. Yleensä muiden avustuksella. Neljännesvuosisataan mahtuu paljon tragediaa, mutta myös suloisia muistoja ihmisistä ja eri maista. Nyt olen kuitenkin vähällä saavuttaa sen, mistä olen aina unelmoinut. Perheen.

Sairastettuani anoreksian parikymppisenä ja kuultuani mahdollisesta PCO:sta en ollut läheskään niin varma siitä, voisinko saada lapsia. Minulla oli aina kalvava tunne siitä, että lapsen saaminen on suurinta onnea, mitä maailmalla on sinulle tarjota. Siksi juuri minä en voisi sitä koskaan saada. Tässä toki huomaa tämän kirotun ajattelutavan, josta olen vuosia yrittänyt päästä eroon.

Takana on nyt elettyä elämää, parisuhteita, purkautunut kihlaus, ammattikorkeakoulututkinto loistavin arvosanoin, sairauden kanssa elämistä, matkustelua ja useita työpaikkoja. Nyt olen pysähtynyt. Tahdon olla pysähtynyt. Ehkä minulle annetaan hippunen onnea, jota ei viedä pois.

Ensimmäinen pala hippusesta toteutuu 21.7.12, kun astelen alttarille elämäni miehen kanssa. Sen, joka rakastaa minua kaikesta siitä huolimatta, mitä ikinä olenkin.

Toinen palanen ilmoitti itsestään tänään näin:

Ensisijaisesti tämä on odotuspäiväkirjani, mutta myös paikka, johon laadin omaelämänkertaani ja menneisyyden kipupisteitä.

Olette kaikki tervetulleita jakamaan kanssani ilot ja surut!

Jätäthän kommentin vierailtuasi :)