Siivousterapiaa

Eilen aamulla ajattelin pyhittää päivän "pyjamapäiväksi", kotona oleskeluksi ja lölläilyksi. Sehän melkein onnistuikin. Tein kotihommia höyry korvista nousten: pyykkäsin, järjestelin, siivosin, lajittelin ja kuvasin kirppiskamoja sekä hoidin siinä samalla poikaa. Mies makasi sohvalla valittaen, kuten on tehnyt jo puolitoista viikkoa. Se hänelle suotakoon, kun on kerran oikeasti ollut kipeänä.

Minulla on aivan erityinen suhde siivoamiseen. Muistan jo lapsena olleeni erittäin pikkutarkka ja neuroottinen siivoamisen suhteen. Ala-asteiässä pidin huoneeni aivan tiptop -kunnossa koko ajan, jokaisella tavaralla oli oma paikkansa ja asentonsa. Kirjat olivat sotilaallisessa pituusjärjestyksessä ja rivissä. Muistan myös siivonneeni aina nuoremman serkkuni huonetta heillä ollessani, koska minua ahdisti se valtava kaaos, mikä siellä oli. Sellainen ihan normaalia lapsen sotkua, näin jälkikäteen ajateltuna. Serkun äiti taisi joskus jopa muutaman markan maksaa vaivanpalkkioksi!

Siivosinkohan jo lapsena lievittääkseni jotain stressiä, vai oliko se pelkkää pakko-oireilua?

Nykyäänkin siivoaminen tai asunnon siistinä pitäminen on erittäin tärkeää. Ahdistun suunnattomasti levällään lojuvista tavaroista, joten kuljen Miehen (ja pian myös lapsen) perässä asettelemassa tavaroita omille paikoilleen. Keittiö on sellainen paikka, jonka on AINA oltava siisti! Astiat on tässä taloudessa laitettava heti koneeseen, eikä missään tapauksessa pesualtaaseen.

(Tässä kohtaa lukijoiden myötätunto alkaa hiipiä Miehen puolelle...)

Kun joku asia stressaa tai elämä tuntuu jotenkin kaoottiselta, auttaa kaappien järjestely ja mahdollisten turhien tavaroiden kierrätykseen laittaminen hurjasti. Järjestellessäni vaatekasoja tai astiakaappeja järjestelen samalla ajatuksia päässäni. Se on puhdistava kokemus!

Olen usein huomannut, että keskustellessani riidellessäni Miehen kanssa jynssään tiskipöytää, astioita tai vaikka vessan peiliä samalla. Toisaalta se on samanlaista asioiden järjestelyä päässä: kun jynssään samalla paikkoja puhtaaksi, pystyn ajattelemaan mitä sanon, enkä vain huuda mitä mieleen tulee. Toisaalta se on ahdistavasta tilanteesta pakenemista, sillä en pysty katsomaan toista silmiin keskustellessa riidellessä. Tein tätä jo erään kämppiksen kanssa, koska välillä tuntui siltä, että karkaan hänen kurkkuunsa kiinni, jos en keksi käsilleni mitään muuta tekemistä...

Tekemiseen on liian helppoa paeta asioita, joita ei halua tai uskalla kohdata. Tämä pätee muuhunkin kuin siivoamiseen: tunnesyömiseen (tunnustan), pakkoliikuntaan (tunnustan), ryyppäämiseen (en tunn... no tunnustan). Onneksi Minun Juttuni on tuo siivoaminen, eikä alkoholi... ei mene rahaa ja käteen jää jotain positiivista!

Toisaalta henkinen tasapainoni näkyy asunnon siisteydessä myös toisella tavalla: jos pystyn oikeasti relaamaan ja nauttimaan elämästä, en kiinnitä huomiota asunnon siisteyteen niin paljon. Tässä tapauksessa asunnon sotkuisuus saattaa siis merkitä asukkaan hyvinvoipaisuutta. Tätä kyllä tapahtuu erittäin harvoin nykyään, varmaan siksi, että olen kotona niin paljon. Aikoinaan se olikin eri asia, hurjassa nuoruudessa ;)
Kämppiksenä ja asuinkumppanina olen ihan hirveä siisteysnatsi siis. Pyydän anteeksi kaikilta teiltä rakkailta kämppiksiltäni, joita olen aikojen saatossa hitleröinyt. Hyvää olen tarkoittanut ;) Kahden kämppiksen kanssa asuessani laadin siivouslistan, koska homma ei mielestäni pyörinyt muutoin kunnolla. Ongelma oli lähinnä se, että alkuun yhteisten tilojen siivousvuorot kiersivät niin, ettei siivouksen ajankohtaa oltu määritetty. Niinpä eräs sitten veeeeeeenytti hommiensa tekemistä (ja minun pinnaani), kunnes loppujen lopuksi ratkesin siivoamaan itse, kun en kestänyt sitä paskan määrää.

Nyt kaikki ystävät ja tuttavat ajattelevat, ettei meikeläistä uskalla enää kutsua kylään ilman suursiivousta ;) Tämä neuroosini ulottuu nykyään vain omaan kotiini, sillä en todellakaan kylässä ollessani ahdistu toisten sotkuista. Se on niiden muiden henkinen elämä, rempallaan tai loistokunnossa, riippuen mistä katsoo. Tyylinsä kullakin. Jos ihmisellä itsellään on siellä hyvä olla, niin se on kaikista tärkeintä!

(Mitä tapahtuu kun kaaosihminen ja pedantti siivousneurootikko päätyvät saman katon alle? KABUM!)

Olen sitä paitsi kateellinen ihmisille, jotka voivat jättää tylsät kotihommat tekemättä tai kesken ja tehdä jotain mukavaa, nauttia perheestään tai sitten vaan lukea lehteä. Olisihan minullakin paaaaljon enemmän sitä kuuluisaa omaa aikaa päiväunien aikaan, jos en hoitaisi kotihommia. Toisaalta, minkä taakseen jättää...

Lapsen myötä on saanut jo yllättävän paljon siedätyshoitoa. Se jatkuu entistä rajumpana, kun päästään sormiruokailuun sekä liikkumiseen!

Eilen illalla olin siis aivan nääntynyt, mutta tulipahan puhdasta. (Pyyhin jopa lattialistat!)

Mä niin vihaan ja rakastan tätä kapistusta! Dysonin pölypussiton imuri, jonka säiliö on hankala tyhjentää ja joka pitää helevetinmoista mekkalaa! Mutta onhan se aika rouhea kaveri.

p.s oikeasti Mies on mieheksi todella (sisä)siisti, mutta ei silti aina yllä vaatimalleni tasolle. Köh köh. 

Tykkää Facebookissa!

Armaat lukijani, nyt voitte tykkäillä blogia myös maailman virallisessa tykkäyspaikassa eli

FACEBOOKISSA!

Tykkäämällä näette enemmän kuvia, pääsette lukemaan pikapostauksia arjen kiireiden keskeltä sekä pääsette tietenkin kommentoimaan entistä helpommin ;)

P.s heräsimme viiden aikaan aamuyöstä siihen, kun Pikkukarhu hakkasi tutilla pinnasänkynsä pinnoja... kunnon vankilameininki!

56 päivää ja 1 tunti jouluun!

Ja ei, en laskenut aivan itse, koska vihaan kaikenlaista laskemista lukuun ottamatta lumilaudalla rinteestä alas syöksymistä. Kyllä Googlella löytää vastauksen kaikkiin kysymyksiin, ei tarvitse edes soittaa nollasatasataan!

(Joululaskuri, olisitte kuitenkin halunneet tietää...)

Odotan joulua Hyvin Paljon, kuten joka vuosi. Tämä vuosi on tietenkin poikkeuksellinen, sillä Pikkukarhu tuo joulunviettoon ihan uuden ihastuttavan vivahteensa. Ja ristiriitoja myös, sillä nythän olemme kuumaa kamaa jouluaattovieraslistalla. Näillä näkymin olemme menossa vanhempieni luokse, mihin olen tietenkin erittäin tyytyväinen -.- En ole ikinä vielä viettänyt joulua muualla kuin kotona tai mummin luona. Ja nyt vanhempani siis asuvat entisessä mummilassani, joten.. Alun perin oli puhe, että myös miehen vanhemmat olisivat tulleet sinne joulunviettoon, mutta eivät he ilmeisesti pääsekään. Mies tykkää hirmuisesti olla meikeläisen porukoilla, joten hänellekin joulunvietto "meillä" on ok. Appivanhempien takia harmittaa...

Saas nähdä, aikooko pappa hankkia joulupukin. Pikkusisko tulee kyllä saamaan paskahalvauksen, jos joulupukki tulee... Voi meidän pientä (23-vee) pukkipelkoista!

Jouluun asennoituminen on jo alkanut. Glögiä on juotu, koriste ripustettu ikkunaan ja ensimmäinen pakollinen lahja ostettu (rakkaudella). Marraskuun ensimmäinen alkaa joululaulujen kuuntelu, meillä soivat Rajattomien joululaulut sulassa sovussa Raskasta joulua sekä raskaampaa joulua -levyjen kanssa. Jos Mieheltä kysytään, niin joululauluja voisi kuunnella korkeintaan viikkoa ennen joulua... Voi Miesparkaa!

Joulussa ahdistaa joka ikinen vuosi lahjojen hankkiminen. Ei sillä, rakastan lahjojen antamista, mutta niiden hankkiminen on yhtä tuskaa aina. Vain muutamalle ihmiselle osaan ihan sukkana ostaa tarpeellista, sopivaa ja toivottua, mutta muille se on melkoista pakkopullaa. Kulutushysteria ahdistaa. Olenkin usein antanut antimaterialistisia lahjoja, kuten lahjakortteja hemmotteluun tai leffalippuja. Tänä vuonna raha-asiat ovat sen verran huonolla tolalla, että taidan antaa Bart Simpson -tyyppisiä lahjoja. Bart lahjoitti eräänä jouluna sisarelleen Lisalle laatikollisen röyhtäyksiä ;)

Ai veronpalautuksillakos niitä lahjoja ostellaan? Mihinkähän tuhlaisin sen huiman suuren summan, noin 5 euroa?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kaikista vuodenajoista rakastan syksyä kaikista eniten, hyvänä kakkosena kirii kevät. Syksyllä illat pimenevät ja ilma on kirpsakka olematta kuitenkaan liian kylmä. Kesällä tunnen itseni aina turvonneeksi hikoilevaksi porsaaksi (koska olen jatkuvan palamisen takia sävyltäni pinkki) ja kerrostaloasunto on yksi Helvetin esikartano. Talvi nyt on persiistä ihan kylmyytensä ja jatkuvan pimeytensä takia. Syksyllä on siis juuri sopiva ilmasto meitsille! Tämä syksy lyheni yllättäen, kun lunta tulikin jo lokakuun puolella. Kun on koko kesän satanut vettä, ei syksyn tulemista muutenkaan oikein huomannut. Oli silti ihanaa, kun perjantain 26.10. oli maa valkoisena lumesta! Onhan tuota lunta yhä, mutta ensi viikolla taas lämpenee. En kyllä kaipaa yhtään vesisadetta, kiitos!

26.10.12

Meidän pitäisi ostaa Pikkukarhulle vauvapulkka, jotta päästäisiin sitten kunnon lumien tultua kruisailemaan! Vai pitäisikö istuttaa hänet lumilaudalle ja vetää sitä perässään...

Muskarista lähdettäessä saa olla tosi tarkkana, että ottaa varmasti oman lapsensa matkaan: suurin osa on pukeutunut äitiyspakkauksen toppahaalariin, hattuun ja makuupussiin! Onneksi Pikkukarhulla on sentään tyylikäs pinkki-kukallinen fleecepussinsa ;)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pikkukarhu on kohta puolivuotias! Jösses! Hänellä ei tosin ole mitään kiirettä kasvaa Isoksi Pojaksi. Hampaita ei ole vielä näkynyt, vaikka kuolan määrä on valtava ja kaikkea pitää narskutella ikenillä, varsinkin äidin kättä. Lattialla ollessa Pikkukarhu kyllä pyörii akselinsa ympäri ja tavoittelee kovasti kauempana olevia leluja, mutta ei kyllä liiku eteenpäin senttiäkään. Peruuttaa hän kyllä osaa näemmä.

Syömishommasta on tullut varsinaista pelleilyä. Pikkukarhu on ihan viime aikoina alkanut päristellä tai jopa sylkeä ruokaa suustaan! Joskus hän pärskäyttää suuhun tulevaa lusikkaa, toisinaan pitää sosetta hetken suussa ja pärskäyttää vasta sitten. Minulla on nykyisin silmälasien linssit ja tukka aivan soseessa ruokailuhetkien jälkeen. Poika on perin hilpeä pärskäytellessään, ai että miten ihana uusi leikki! Kieltäminen on tietty ihan turhaa vielä tässä kehityksen vaiheessa... Onneksi sentään osa soseista menee vatsaan saakka. Odotan innolla sitä, kun pääsemme sormiruokailun pariin ja hän saa itse maistella kaikkea.

Pikkukarhun ruokailut ovat vakiintuneet melko säännöllisiksi. Aamupalaksi syödään joko hedelmäsosetta tai puuroa hedelmäsoseella, lounaaksi vihannessosetta, välipalaksi hedelmäsosetta, päivälliseksi taas vihannessosetta (eri kuin lounaalla) ja iltapalaksi pelkkää maitoa tai puuroa hedelmäsoseella. Maitoa menee joka aterialla 100-150ml. Lisäksi yöllä Pikkukarhu vaatii maitoa klo 2-3 sekä klo 5.30-6. Olemme pyrkineet nousemaan ylös miehen lähtiessä töihin eli 6.30. Jos loppuyön maitoryyppy on otettu vain hetkeä aiemmin, syö Pikkukarhu varsinaisen aamupalansa hiukan myöhemmin, yleensä siinä 7.30-8.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Joulun jälkeen emme aio jatkaa muskaria tahi vauvauintia. Muskariin olen hieman pettynyt, tosin eihän nyt tuon ikäiselle voi mitään sinfoniaorkesteriharjoituksia pitää. Olen vaan huomannut sen, että laulan ja leikin päivittäin Pikkukarhun kanssa niin paljon, että siitä on turha enää maksaa ylimääräistä ulkoistamalla sitä hommaa. Kun Pikkukarhu on vanhempi, niin sitten voisi katsoa jotain kansalaisopiston muskaria.

Vauvauinnista olemme kyllä nauttineet, mutta meikeläisen iho ei kestä sitä vedessä lotrausta yhtään! Loppukesästä vielä menetteli, mutta ilmojen kylmetessä alkaa taas jokatalvinen ihon korppukuivuus vaivata. Kädet ovat haavaumilla, vaikka rasvaisin niitä useampaan kertaan päivässä. Lisäksi sairastelu ja matkustelu verottavat uintikertoja. On silti ollut mukavaa päästä kokeilemaan moisia juttuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Hyi minua. En käynyt äänestämässä ja nyt on huono omatunto. Ei vaan sattunut olemaan mitään henkkareita, kun kaikki ovat yhä vanhalla sukunimellä, enkä tosiaan jaksanut mennä polliisisedältä hakemaan sitä väliaikaista henkkaria, vai mikä lie. Hyvittääkseni asiaa katson tässä samalla vaalivalvojaisia.

Kunnes kohta on pakko mennä sänkyyn lukemaan Raamattua. Ihan oikeesti. Aion lukea sen kannesta kanteen!

Tirsamaahan käy väsyneen tie

Selasin aikani kuluksi vanhoja postauksia ja oli pakko tulla hehkuttamaan eräästä muutoksesta, joka on tapahtunut sitten lapsen syntymän! Ja tämä muutos on merkinnyt minulle paljon, sillä asia aiheutti aikoinaan todella paljon vääntöä, itkua ja hammasten kiristelyä. Kyse on tietenkin tästä meidän nukkumisjärjestelystä!

Ajattelin oikeasti, että miehelle tulee hätä käteen ja panniikki persuksiin, jos hän joutuu yrittämään unta ilman viihdelaitteistoaan. Mutta mitä ihmettä!? Hää alkaa nykyään nukkua kuin normaalit ihmiset konsanaan! Ja  hän ihan oikeasti katselee pinnasängyssä nukkuvaa poikaa rauhoittuakseen ja saadakseen unta. Taisin olla aika kettumainen ämmä silloin vuosi sitten...

Luultavasti hän saa unta muutenkin paremmin lapsen takia... Lapsilla kun on kummallinen taipumus aiheuttaa megalomaanista väsymystä vanhemmilleen. Nyt saa ilmoittautua ne vanhemmat, jotka eivät tällaista ole kokeneet. Jos uskaltaavat.

On ihanaa nukkua täysin pimeässä makkarissa ilman läppärin loimotusta. Sänky tosin saisi olla leveämpi. Aviovuoteen kuuluu olla leveämpi, että pääsee paremmin toista karkuun. Eikös se niin mene?

Sillisalaattia

Toin ison pinon vanhoja kirjoja vanhempien luota :')

Meille tuli Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhosta kirjoja. Tässä yksi suosikeista!

Nyt meikeläinen lukee muun muassa näitä (Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja sekä Hanna-Mari Arosilta: Minä syön itse. Sormiruokailun käsikirja)

Tämähän on minun työni!

Eilen illalla ajauduimme Miehen kanssa taas keskustelemaan aiheesta, joka saa molempien verenpaineet sekä stressikäyrän nousemaan jyrkästi:

Minä: "Se vanhempainpäiväraha loppuu 5.2."
Mies: "Sun pitää sitten mennä töihin, jos vaikka Sini voisi ottaa Pikkukarhun hoitoon..."
Minä: "No mihin mä menisin?"
Mies: "Alat marraskuussa hakea uutta työtä jo..."
Minä: "MARRASKUU ALKAA ENSI VIIKOLLA! EN TASAN ALA!"

Keskustelu ei johtanut muuhun kuin siihen, että molempia alkoi vituttaa ja ahdistaa. Oma näkemyksenihän on, että a) en halua laittaa niin pientä perhepäivähoitajalle tai tarhaan, b) me pärjättäisiin kyllä Miehen tuloilla plus niillä hiluilla, mitä saisin kodinhoidontukea ja kuntalisää, c) EN HALUA MENNÄ TÖIHIN!

Terveisin työnvieroksuja -86.

En lähinnä jaksaisi vielä ajatella uuden työpaikan etsimistä, uuteen työyhteisöön sopeutumista ja kaikkea sitä muuta. Olisi ihan eri juttu, jos minulla tosiaan olisi työpaikka minne palata, ura jatkettavana. Ja suunnitelmissa on kuitenkin toinen lapsi mielellään pienellä ikäerolla. Mitä järkeä olisi lähteä töihin tässä välissä ja samalla missata esikoisen hienot kasvunhetket? Ei se olisi työnantajaakaan kohtaan kauhean reilua...

Mies on sitä mieltä, että a) me emme pärjää taloudellisesti, jos jään kotiin, b) sitten emme voi asuntosäästää, c) hän on mennyt 10kk:n iässä päiväkotiin ja tykkäsi olla siellä (...), d) jos esim. auto hajoaa, meidän talous kaatuu ja joudutaan asumaan sillan alle pahvilaatikkoon.

Yhtään en liioitellut tahi kärjistänyt.

Tämä on Iso Ongelma, koska töihin lähteminen lapsen ollessa alle yksivuotias sotii kaikkia periaatteitani ja arvojani vastaan, mitä minulla (vielä) on lapsen kasvattamisen suhteen. Olisi täysin eri asia lähteä työelämään vaikkapa ensi syksynä! Puolitoistavuotiaalla ja kymmenkuisella on hurja ero henkisessä ja fyysisessä kehityksessä.

En olisi aiemmin uskonut, miten paljon tykkään kotona olemisesta lapsen kanssa. Päivät ovat täynnä kaikenlaista puuhaa ja tavataan paljon ystäviä. Elämä on jotenkin... tasapainoista. Kerrankin on sellainen työ, jossa en ole aivan totaalistressaantunut ja ahdistunut! Harmi, ettei tästä makseta sen enempää "palkkaa", kun vanhempainpäiväraha loppuu. Kotiäitiyttä ei tosiaankaan arvosteta. Minusta tämä on tärkein työ, mikä minulla on koskaan ollut, kasvattaa lapsestani Kelpo Kansalainen!

Ahistaa ja ketuttaa ja potuttaa ja hatuttaa ja ärsyttä, ettei Mies pysty ymmärtämään sitä henkistä tuskaa, joka aiheutuisi pojan hoitoon laittamisesta.

Aika menee liian nopeasti.

Ei hyvästi vaan näkemiin!

Tädin uurna laskettiin tänään hautaan, mummin ja papan viereen.

Tänään Pikkukarhu jokelsi ensimmäiset tavunsa, tä-tä-tä-tä ja ti-ti-ti-ti.

On jotenkin niin levollinen olo.