Synnytyskertomus

Terve poika syntyi 16.9.13 klo 5.23 mitoin 3445g/51cm/py 34,5cm
rv 39+5 (ultran mukaan rv 40+0)
Synnytyksen kesto yhteensä 6h 35min
Tays

Synnytystä edeltävät tapahtumat:

Lauantaina rv 39+3 kävimme Miehen kanssa elokuvissa sekä saunottelemassa anoppilassa koko perheen voimin. Oloni oli hirveän huonovointinen koko päivän, mutta siitä huolimatta teki mieli ahmia jotain koko ajan. Vedin leffassakin poppareita ja karkkia kaksin käsin. Yksittäisiä hiukan tuntuvia, mutta ei kovin kipeitä suppareita tuli satunnaisesti päivän aikana. Veikkasin anopille Myttysen syntyvän maanantaina, oli vain sellainen olo. Illalla kuului yksittäinen pieni poksahdus mahasta, joka johtui ilmeisesti kalvojen napsumisesta.

Sunnuntaina kävimme ostoksilla, jossa valitin koko ajan huonovointisuuttani. Teki yhtä lailla pahaa kuin alkuraskaudessa ja väsytti aivan helvetisti. Olo oli todella ryytynyt. Olimme sopineet, että käyn vielä kätilöystäväni luona kylässä, kun hän oli seuraavana päivänä lähdössä Ausseihin. Ystävä lupasi tehdä sisätutkimuksen, jotta nähtäisiin, onko mitään tapahtunut pikkukipuilujen ansiosta. Pirkkalaa kohti ajellessani tunsin muutaman vähän ikävämmän supistuksen. Kirosin, kun en voinut vaihtaa asentoa ajamisen takia. Perille päästyäni ystävällä oli meneillään täysi muuttohässäkkä, joten alapään ronklaaminen ei ollut ensimmäisenä mielessä. Siinä muiden jaloissa pyöriessäni tunsin, että supistuksia tulee yhä useammin ja ne tuntuvat myös alaselässä sekä reisissä. Aiemmin ne eivät olleet vielä menneet reisiin saakka. Mielessä kävi pieni toivonripaus, että synnytys olisi käynnistymässä. Ystävä ei ronklannut paikkoja, vaan päätti jättää homman luonnon huoleksi. Sen sijaan hän kopaisi mahaa ulkoapäin vain todetakseen, että Myttysen pää on yhä kiinnittymättä. Fiilis oli pettynyt. Hyvin pettynyt.

Autossa supistukset hiipuivat ja kotiin päästyäni niitä ei enää tullut. Satunnaista jomottelua tunsin silloin tällöin. Kävimme saunassa ja söin kolmen ruokalajin illallisen (iso kulhollinen salaattia, ristikkoperunoita, itsetehtyä kebabbia sekä puoli litraa jäätelöä mansikoilla. VOI KYLLÄ!) noin klo 20. Oli hieman tatti otsassa sen suhteen, ettei mitään alkanutkaan tapahtua eikä nyt ollut edes tietoa alaloosterin tilanteesta.

Synnytys käynnistyy sittenkin... klo 23:

Sänkyyn mennessäni tunsin suppareiden palaavan. Ajattelin, että inhottavasti jäytävä, mutta mihinkään johtamaton kipuilu jatkuu taas alkuyön, kuten monesti aiemminkin. Sängyssä kirjaa lukiessani aloin kuitenkin kellottaa suppareita puhelimessa olevalla sovelluksella, koska niitä tuntui tulevan suhteellisen tiheään tahtiin ja uudenlaisella voimalla. Klo 23 on tullut ensimmäinen Oikeasti Kipeä Supistus, josta katson synnytyksen käynnistyneen. Pystyin makaamaan tasan kolmen supparin ajan, jonka jälkeen siirryin olohuoneen puolelle roikkumaan Facessa. En voinut istua, nojailin vain pöytään. Supistuksia tuli 2-3 minuutin väleillä, joten kovin paljon ei välissä ehtinyt hengähtää. Ei mennyt puolta tuntiakaan, kun jouduin jo kaivamaan TENSin esille ja herättämään äiteen sitä minulle laittamaan. Äitee oli ihan innoissaan, mutta itse ajattelin supistusten vielä loppuvan. Heittelin kuitenkin puuttuvia tavaroita sairaalakassiin varmuuden vuoksi.

Hiukan yli puolen yön nappasin ensimmäisen homeopaattisen valmisteen, yhden Caulophyllumin vauhdittamaan supistuksia. Olin janoinen ja halusin hirveästi raitista ilmaa, vaikka samalla olinkin viluinen, aivan kuten kyseisen lääkeaineen oirekuvauksessa sanotaan. Tämän jälkeen supistukset alkoivat koventua tasaista tahtia. Pikku hiljaa pöytään nojaaminen, lantion pyörittely supistuksen aikana ja TENS eivät enää tuntuneet riittäviltä. Olin näiden keinojen lisäksi äännellyt vokaaleja tyyliin "aaaaaaaaa-eeeeeeeee-iiiiiiiiii-oooooo-uuuuu...", mikä tuntui auttavan keskittymään ja helpottavan kipua. En olisi ikinä uskonut, että pystyn ääntelemään tuolla tavoin, kuin laulamaan synnytyksen aikana! Hölmöltähän se kuulosti (terkkuja naapureille!), mutta siinä vaiheessa se oli aivan sama minulle. Mies ja Pikkukarhu nukkuivat täysin tyytyväisinä volinastani huolimatta.

Olin juuri hetkeä aiemmin ilmoittanut meneväni suihkuun, kun tunsin palan nousevan kurkkuun ja säntäsin kylppäriin oksentamaan. Harmikseni en kyennyt kyykistymään tai edes kumartumaan pöntön ylle supistuksen takia, joten oksensin tyylikkäästi lavuaariin koko helkutin kolmen ruokalajin illallisen. Sitä tuli aika paljon, eikä suinkaan pelkästään lavuaariin saakka. Kiroilin sotkua äiteen lohdutellessa taustalla. Lavuaari meni tukkoon. Menin suihkuun äiteen yrittäessä epätoivoisesti avata lavuaaria. Haju oli kammottava, varsinkin kun suihku toi kylppäriin kuumaa höyryä. Supistusten aikana olin polvillani ja nojasin käsilläni pönttöön antaen veden valua alaselälle. Ääntelin vokaaleja, ja välillä jopa nauratti koko tilanteen absurdius. Lavuaari ei millään meinannut aueta ja meikeläinen ulvoi kuin paraskin oopperalaulaja suihkussa. Saatiin tunti vierähtämään tällä miellyttävällä kylppärireissulla. Lavuaari aukesi ja meikeläisen kivut kovenivat siihen pisteeseen, etten voinut enää olla suihkussa.

Ehkä yksi imartelevimmista otoksista ikinä!

Laitoimme TENSin kiinni ja äitee auttoi minua pukeutumaan, mikä oli aika haastava prosessi. Supistuksissa ei tuntunut olevan enää lainkaan kunnollista väliä, uusi alkoi miltei heti edellisen päätyttyä. Ajattelin kuitenkin, ettei vielä ole mikään kiire, sillä pärjään kotonakin. Mies heräsi tässä vaiheessa ja tuli silmiään hieroskellen keittiöön. Kello kävi kahta. Mies halusi soittaa synnärille ja kysyä, milloin meidän kannattaisi lähteä tulemaan. Synnäriltä olivat sitä mieltä, että tulkaa, jos on tarvetta kivunlievitykselle. Ajattelin vielä sinnitellä, vaikka mikään asento ei oikeastaan enää tuntunut hyvältä ja TENSin laittaminen voimakkaammalle tuntui jotenkin rinnassa ja alkoi oksettaa. Äitee keitti kahvia Miehelle ja siirryin itse eteisen hyllyyn nojaamaan sekä roikkumaan. Olin huomannut jännittäväni kasvolihaksia aina supistuksen tullessa, joten ravistin säännöllisin väliajoin kasvoni rennoiksi "laulamisen" ohessa. Se näytti varmasti aika hauskalta, mutta pisteet kotiin tukihenkilöilleni, jotka tajusivat olla nauramatta ääneen... Päätin ottaa Arnicaa siltä varalta, että olisimme kuitenkin lähdössä pian synnärille. Olo oli ristiriitainen, sillä kivut olivat jo todella kovat, mutta samalla olin varma, ettei mitään ollut oikeasti vielä tapahtunut. Hoin vaan, että nolottaa mennä sinne taas liian aikaisin.

Päätimme kuitenkin lähteä, koska pelkäsin, etten pian kestäisi enää lyhyttäkään matkaa autossa. Meiltä on matkaa vain noin 5km. Automatkalla ehti tulla kolme supistusta, jotka roikuin kauhukahvassa ulisten vokaaleja. Taysin parkkipaikalla hyppeli rusakkoja, muistan kironneeni täyttä parkkipaikkaa. Odotin synnärin olevan täynnä potilaita. Mies jätti minut ovelle ja lähti viemään autoa parkkiin, josta raahauduin hitaasti vastaanottoa kohti "hilpeästi loilotellen".

Kirjautuminen sisään synnärille klo 2:48:

Vastaanotossa en pystynyt kuin heittämään neuvolakortin tädille, kun uusi supistus vei mennessään. Tässä vaiheessa ei edes hävettänyt äännellä tai ravistella kasvoja. Synnärillä oli hiljaista, pääsin suoraan tutkittavaksi. Muistin tässä vaiheessa pyytää ammetta käyttöön, ja kätilö lupasi varata sen.

"Mitä helvettiä?!" ähkäisin kuullessani tutkimuksen tuloksen: 7cm auki ja saliin suoraan. En todellakaan olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut, että pystyisin oikeasti olemaan niin pitkään kotona! Sain vielä peräruiskeen, ja tyhjentäytymisen jälkeen lähdimme saliin. Mies kuvasi videota odotellessamme kätilön saapumista, eikä siitä huomaa ollenkaan, miten paljon todellisuudessa sattui. Onneksi kätilö tuli nopeasti ja vaikutti heti todella ihanalta sekä ammattimaiselta tapaukselta.

Kätilöä odotellessa...

Vauvan käyrää jouduttiin etsimään salissa hetki. Kun seisaaltaan se katosi koko ajan käyriltä, alistuin makaamaan sängylle. Kipu oli sietämätöntä makuuasennossa, mutta onneksi oli edelleen TENS käytössä. Kätilö sanoi kaiken olevan kunnossa ja lähti laskemaan vettä ammeeseen, jonka täyttymiseen menee noin 20 minuuttia. Tämän ajan pyörin vain salissa ja nojailin sänkyyn supistusten tullessa. Muistan ajatelleeni, että sali on tällä kertaa paljon viihtyisämmän oloinen kuin viimeksi. Vain pieni paperivarjostinlamppu antoi tunnelmallista valoa seinältä.

Ammeeseen klo 3.45:

Ammeen koko yllätti, vaikka tiesinkin sen olevan iso. Huone ei ollut niin viihtyisä, mitä odotin, mutta ei siinä vaiheessa paljon estetiikka kiinnostanutkaan. Isona plussana huomasin tangon ammeen yläpuolella, sillä olo oli aivan sellainen, että voisin roikkua jossain. Solahdin ammeeseen kuin notkeasti kuin virtahepo. Vesi tuntui hyvältä, ja lähdin etsimään hyvää asentoa. Ehti mennä tovi, kun tajusin, etten enää kestä ilman jotain kivunlievitystä. Kätilö toi pyynnöstä ilokaasun. Mieleen muistui taas hyvin elävästi se fiilis, minkä ilokaasusta sain viimeksikin. Yritin kuitenkin kontrolloida sen käyttöä vähän enemmän tällä kertaa, sillä tahdoin olla mahdollisimman selväjärkinen ja avoinna kehon omille viesteille.

Supistuksia tuli tiiviisti, roikuin kahvassa äännellen todella kovaäänisesti niiden aikana. Mies oli pyynnöstäni pistänyt Nightwishia soimaan, mutta peittosin kuulemma Anette Olssonin kuusi-nolla. Mies juotti vissyä ja vettä sekä antoi keksejä aina supistusten välissä. Aloin pikku hiljaa takertua ilokaasuun kuin hukkuva oljenkorteen. Kätilö kävi välillä ottamassa käyrää ollessani ammeessa. Sisätutkimusta varten jouduin nousemaan hetkeksi pois ammeesta, mikä tuntui hirveältä. Onneksi niitä ei tehty kuin yksi. Edistystä synnärille tulemisen jälkeen ei ollut juurikaan, joten meinasin vaipua epätoivoon. Sisätutkimuksen jälkeen hetken ammeessa kärvisteltyäni havaitsin kivan pikku ystävän, joka lillutteli silmieni ohitse. Limatulppa! Meni hetki, kun tunsin vauvan laskeutuvan rajusti. Ammeeseen holahti jotain, mikä vaikutti aivan lapsivedeltä. Seuraava supistus tuntui aivan erilaiselta jo, paine oli siirtynyt takapuoleen. En ollut varma, ponnistuttiko. Sitä seuraavan supistuksen jälkeen ulvoin miehelle, että soittaisi kelloa, nyt ponnistuttaa. Kätilö tuli nopeasti. Kerroin, että epäilin vesien menneen ja pientä ponnistamisen tarvettakin oli. Kätilö hoputti minut ylös ammeesta, jotta pääsisi ottamaan käyrää kunnolla ja tekemään sisätutkimusta.

Ammeesta saliin ja äkkiä, klo 5.05:

Salimme oli melkein vastapäätä ammehuonetta, mutta en meinannut päästä saliin. Tuntui, että vauva putoaa minä hetkenä hyvänsä, pyyhkeestä nyt puhumattakaan. Salissa viskasin pyyhkeen pois ja kätilö teki pikaisen sisätutkimuksen: yhdeksän senttiä auki ja reunaa hiukan jäljellä. Kalvot pullottivat yhä, mutta kätilö epäili, että vettä on saattanut tulla ylhäältä. Jouduin jälleen sängylle makuulle käyrän ottamisen ajaksi. Huusin, että ponnistuttaa ja kohta se tulee. Vedet menivät loristen, tässä vaiheessa se oli vielä puhdasta. Vauvalle laitettiin pinni päähän, koska käyrää ei meinannut saada otettua taaskaan kunnolla.

En kyennyt enää pidättelemään. Kätilö kysyi, tahdonko vielä jakkaralle, mutta koska en ollut ehtinyt kokeilla sitä ja jokainen liike sattui julmetusti, päädyin jättämään jakkaran väliin. Pystyin hädin tuskin kääntymään polvilleni sängyssä. Nojasin ylös nostettuun sängynpäätyyn ja yritin pidätellä, kunnes kätilö antoi luvan alkaa ponnistaa omien tuntemusten mukaan. Purin aluksi vahingossa omaa sormeani, kunnes tajusin ottaa tyynynkulman suuhuni. Kovin montaa ponnistusta siihen ei tarvittu, mutta se viisi minuttia tuntui todella pitkältä. Muistan miettineeni, että jos kerran ystäväni selvisi pelkän homeopatian ja ilokaasun avulla, niin kyllä minäkin selviän. Kyllähän se tuntui, tuntui enemmän kuin mikään ikinä. Pikkukarhun synnytys oli lastenleikkiä tämän rinnalla, mitä kipuun tulee. Kätilö ohjasi kuitenkin todella upeasti ja oma oloni oli kristallinkirkas. Pystyin kontrolloimaan tilannetta ja sain kohdistettua kaiken voimani ponnistamiseen juuri oikeaan aikaan. Vauvan hartiat jäivät hiukan jumiin, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lapsi lopulta solahti ulos.

Myttynen on syntynyt! Klo 5.23:

Lapsivesi oli muuttunut vihreäksi. Katselin olkani ylitse ja näin, että vauva oli hiukan sinertävän värinen, eikä alkanut heti itkeä.  Piti kuitenkin jonkinlaista ääntä ja kätilö hieroi vauvaa pyyhkeillä. Napanuora oli ollut kerran kaulan ympärillä. Iski epätoivon hetki: taasko tässä kävi näin?! Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun Myttynen parkaisi kunnolla. Kaikki olikin ihan kunnossa. Kätilö livautti vauvan jalkojeni välistä alleni, jotta saatoin ihastella pientä heti. En voinut käsittää, että hän todellakin oli siinä! Ja miten isot jalkaterät hänellä olivatkaan! Ja paljon tummanvaaleaa tukkaa!

Pisteiksi kätilö antoi 7/9/-. Pisteitä meni jäntevyydestä (ei ollut ihan veltto, mutta ei normaalikaan) sekä väristä. Pyysin ja sainkin itse katkaista napanuoran sen lopetettua sykkimisen. Se oli upea kokemus! Käännyin selälleni ja sain Myttysen paitani sisään, jonka jälkeen alkoi jälkeisvaihe. Olin kieltäytynyt oksitosiinista istukan irroitukseen ja istukka irtosi helposti ilmankin. Nappasin vielä ennen istukan irtoamista Arnicaa toipumiseen. Alaloosteriin ei tullut mitään taisteluvammoja, ihme kyllä. Istukan irrottua vauva siirtyi rinnalle 27 minuutin iässä. Myttynen hoksasi heti, mikä on homman nimi ja tarrasi tiukasti tissiin. Imetin molemmista rinnoista puolisen tuntia. Tuntui ihan uskomattomalta, käsittämättömältä. Kaikki meni niin hienosti! Olo oli todellakin kuin rokkistaralla.

Synnytyksen kestoksi kirjattiin 6h 35min, josta avautumisvaihe 6h 18min, ponnistusvaihe 5min ja jälkeisvaihe 12min. Hivenen eri meininki kuin Pikkukarhun 21h kestäneessä synnytyksessä! Sairaalassa ehdin siis olla 2h 35min...

Vauva oli kuitenkin pestävä, vaikka alun perin toivoinkin, ettei häntä pestäisi. Likainen ammevesi ja mahdollinen reikä kalvoissa ammeessa ollessa oli kätilön mukaan sen verran riski, että infektiovaaran takia hän suositteli pientä huuhtelua. Annoin tietenkin luvan. Olin jo ehtinyt pelätä, että menetämme vierihoitomahdollisuuden infektioriskin vuoksi jälleen, mutta kätilö totesi meidän pääsevän ihan normaalisti osastolle.

Myttysellä oli muutamia mustelmia käsivarsissa ja kasvoissaan. Kätilö sanoi, että mustelmien takia häntä seurattaisiin osastolla tavallista tiiviimmin, mutta luultavasti mustelmat olivat vain seurausta hartioiden jumiin jäämisestä. Mustelmat kuitenkin ennakoivat usein bilirubiiniarvojen nousua, mihin oli hyvä varautua.

Kävin itse suihkussa ja järkytyin jälleen kerran sitä veren määrää, vaikka ei sitä paljon tullutkaan. Menetin synnytyksessä muutenkin vain 300g verta kaiken kaikkiaan. Sillä aikaa Mies otti kuvia punnituksesta sun muista toimenpiteistä ja puki Myttysen. Tottunein ottein hän jo pyöräytti harson sekä villikset pienen päälle. Sen jälkeen pääsimme syömään aamiaista ja ihastelemaan Myttystä.

Siirryimme osasto 2B:lle, jossa pääsin ikkunapaikalle. Päivä meni ihmetellessä toisiamme ja lepäillessä, nukkua en pystynyt. Imettäminen tuntui sujuvan kuin leikiten, mistä olin todella helpottunut. Kestovaippailu ei tuntunut lainkaan raskaalta osastolla, sillä Myttynen oli niin rauhallinen ja itselläni jo varmemmat otteet vastasyntyneen käsittelyyn. Hoitajat ihastelivat kilpaa villahousujamme, ja suhtautuminen kestoiluun oli muutenkin positiivista. Kaikki kohtaamani hoitajat olivat muutoinkin todella ihania, eikä jäänyt mitään pahaa sanottavaa tältä reissulta.

Ennakkoluuloistani sekä huonoista muistoistani huolimatta viihdyinkin verkkopöksyissä sekä sairaalan kaavussa. Käytin sairaalan jättisiteitä koko siellä olon ajan, koska kestositeet olisivat kyllä hulauttaneet nopeasti läpi. Liivinsuojia tai liivejä en ehtinyt myöskään tarvita, sillä maito ei noussut niin nopeasti. Vauva oli sairaalan vaatteissa koko ajan. En poistunut huoneesta kuin muutaman kerran hakeakseni puhdasta liinavaatetta, joten tarvetta edes hiusten harjaamiselle ei juurikaan ollut...

Seuraavana aamuna hoitaja kysyi, tahtoisimmeko kenties kotiutua jo tänään, mikäli tulehdusarvot eivät ole nousseet tai bilirubiiniarvot liian korkeat. Totta kai tahdoimme! Ja niinhän siinä kävi, että tulehdusta ei ollut ja bilirubiiniarvotkin olivat sen verran vähän koholla, että kätilö tulisi kotiin katsomaan lapsen voinnin ja arvot seuraavana aamuna. Kotiuduttiin hyvinvoivina iltapäivästä...

Yhteenvetona: 

kaikki meni aivan täydellisesti, oikea unelmasynnytys! Oma äiti tukena avautumisvaiheessa oli yllättävä, mutta erittäin hyvä asia. TENSistä oli oikeasti apua, samoin neuvosta kuunnella omaa kehoa. Liikuin ja ääntelin juuri sellaisella tavalla, mikä tuntui sillä hetkellä hyvältä, enkä miettinyt mitä PITÄISI tehdä. Asennoitumisella oli varmasti suuri merkitys: supistuksen kourissa yritin nähdä mielessäni, kuinka vauva laskeutuu lantiossani ja tekee tilaa tullakseen ulos.

Mies oli korvaamaton tuki sairaalassa ollessa. Hän poistui vain kerran paikalta, ammeen reunalla tehdyn sisätutkimuksen ajaksi, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Heitimme jopa läppää siinä vaiheessa, kun roikuin ammeen kahvassa. Mies oli 100% läsnä ja käytettävissä, mitä olin toivonutkin.

Ponnistusvaiheen koin aivan eri tavalla, mitä viimeksi. Viimeksi olin niin kuutamolla, pöllyssä. Tein ponnistustyötä "vähän sinne päin", kun taas tällä kertaa kehoni tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Ponnistusasentona polvillaan olo etunojassa sängyn päätyä vasten oli voiman käyttöön saamisen kannalta mielestäni loistava, ja olihan siinä toki painovoimalla oma suuri osuutensa. Kätilö tuki välilihaa kuumalla pyyhkeellä ja auttoi käsillään, jotta repeämiä ei tulisi.

Tämä oli juuri sellainen eheyttävä ja voimaannuttava synnytyskokemus, mitä toivoin. Miehen kauhuksi tämä kaikki sai jo haikailemaan, josko vielä joskus pääsisi kokemaan synnyttämisen ihmeen...

Synnytyskertomus

<3 Tuuheatukkainen Ontsa-poika syntyi 2.5.12. klo 9.44! Painoa rakkaudella oli 3420g, pituutta 52cm ja päänympärys 32cm. Raskausviikkoja kertyi 40+1 <3

Vappuaaton ja vappupäivän vastaisena yönä oli tullut jo vähän kipeämpiä supistuksia, ja aamusta tuntui siltä, että niitä voisi tulla päivän aikana lisääkin. Lähdin kuitenkin kävellen ystäväni luokse vappukahveille kilometrin päähän. En ehtinyt kahvipöytään kunnolla istua, kun tuli ensimmäinen kipeä supistus. Kello oli silloin yksi. Supistukset jatkuivat, yritin siinä sitten syödä suklaakakkua ja jäätelöä sekä rupatella. Ystäväni oli ihan innoissaan suppareista ja alkoi kellottaa niitä. Jossain vaiheessa siirryin istumaan jumppapallon päälle ja ystäväni antoi minulle lämpöpussin. Kelloteltiin supistuksia ja oltiin ihan täpinöissä jo molemmat. Kun supistusten väli oli jo yli tunnin ollut 4min, soitin miehelle, että josko hän tulisi hakemaan kotiin. Ajattelin, että ne kuitenkin lakkaavat, kun pääsen suihkuun.

Kotona menin suihkuun, mutta toisin kuin aikaisemmin tunsin tällä kertaa supistukset myös suihkussa. Nyt niiden painopiste oli myös selkeästi muualla kuin alaselän kipeissä lihaksissa. Totesin, että ehkä se on sitten parempi lähteä näytille, kun kipu tuntuu kovenevan ja välit lyhenivät kolmeen minuuttiin.

Kirjoittauduin sairaalaan klo 15:50. Pettymys oli suuri, kun en ollut avautunut ollenkaan edellisestä tutkimuksesta, vaan olin edelleen sormelle auki! Vaihdoin sairaalan kuteet niskaan ja siirryttiin vastaanottoon odottamaan. Sain kipupiikin, koska supistukset voimistuivat koko ajan. Kipupiikistä tuli hiukan huimaava olo, mutta se auttoi hiukan. Ystävämme tuli tässä vaiheessa paikalle. Onneksi siellä huoneessa ei ollut muita, koska meidän juttujen taso oli aika... huonoa :D jaksoi minuakin vielä siinä vaiheessa naurattaa!

Kävin aina välillä käyrillä, ja viimeisellä sisätutkimuskerralla olin auki kolme senttiä. Tässä vaiheessa he päättivät siirtää saliin, jotta saisin ilokaasua. Oli jo todella kipeä olo! Siirryin saliin klo 22.35. Ensimmäiset höökit ilokaasua vetäisin 10minuuttia myöhemmin. Se toimi vain vähäsen. Ystävän oli pitänyt lähteä yöksi töihin, joten mies jäi saliin yksin seuraksi.

Epiduraali laitettiin klo 23.35. Sen laittaminen ei kummemmin niiden supistuskipujen keskellä sattunut, inhottavalta tuntui ainoastaan sähköisku jalassa, kun lääkäri ruiskutti lääkkeen putkeen. Kymmenen minuutin päästä tuska helpotti, supistukset tuntuivat ainoastaan paineena. Mies lähti kesken epiduraalin laiton pois, kun hän pelkäsi tulevansa huonovointiseksi. Epiduraalin laiton jälkeen kätilö sanoi, että lääkäri tulee pian tsekkaamaan tilanteen ja puhkaistaan kalvot, koska supistukset olivat liian heikkoja tilanteen etenemistä ajatellen. Ei mennyt kuin pieni tovi, kun kuului valtava poksahdus ja lapsivettä alkoi tulla oikein olan takaa. Sitä tuntui olevan ämpäritolkulla! Vedet menivätkin sitten spontaanisti kuin tilauksesta. Tässä vaiheessa lääkärikin tuli parahiksi paikalle ja teki sisätutkimuksen, taisin olla VAAN nelisen senttiä auki! Kukaan ei maininnut minulle, että lapsivesi oli ollut vihreää. Tässä vaiheessa varmaankin päätettiin laittaa oksitosiinia tulemaan suppareiden vahvistamiseksi.

Mies tuli takaisin saliin ja häneltä tultiin melko pian ottamaan verinäytettä unitutkimuksen takia. Kätilö ehti kyllä ottaa näytteen, mutta heti sen jälkeen mies valahti niin kalpeaksi ja reporangaksi, että kätilön oli kutsuttava toinen kätilö paikalle sekä autettava mies sängylle makaamaan. Miehen mukaan hän ei enää siinä vaiheessa kuullut eikä nähnyt mitään, mutta onneksi jalat kantoivat hiukan. Mies jäi lepäilemään sängylle ja torkahtikin siihen, itse makasin horroksessa.

Yö eteni oikeastaan hyvin rutiininomaisella kaavalla: epiduraalin vaikutus loppui, ilokaasua kehiin, kivut alkoivat tuntua liian kovilta ja kätilö lisäsi epiduraalin. Sain neljä annosta koko synnytyksen aikana. Jokaisella sisätutkimuksella olin avautunut vain sentin kerrallaan, mikä alkoi jo tuskastuttaa. Oksitosiinia lisättiin. Lisäksi minulla huomattiin lämmönnousua, joten piti ottaa tulehdusarvot. Infektio todettiin, ja sain myös antibioottitipan. Viimeisen epiduraalin laiton kohdalla klo 6.30 minulta kiellettiin juominen, koska synnytys oli meahdollisesti päättymässä sektioon tulehdukseni sekä vauvan sydänkäyrän takia. Supistukset olivat myös liian heikkoja edelleen.

Ystävä pääsi paikalle saliin hiukan jälkeen kahdeksan kuulemaan lääkärin julistuksen, että nyt ollaan kymmenen senttiä auki ja voidaan alkaa ponnistamaan! Epiduraalin vaikutus olikin juuri sopivasti loppunut... vetelin ilokaasua. Tuntui hyvältä ajatukselta, että pääsisin vihdoin tekemään jotain! Toinen kätilö tuli huoneeseen, siellä oli lisäksi kätilöpiskelijakin. Kuulin heidän puhuvan imukupista, jota ei kuitenkaan sitten tarvittu loppujen lopuksi.

Tässä välissä on minulla musta aukko, koska mielestäni olen heti ystävän tulon jälkeen alkanut ponnistamaan, Kellonajat eivät kuitenkaan täsmää, ja onneksi mies osaa vähän valottaa. Eli olin tässä välillä erittäin ilokaasuissa ja kehuin radiosta tulevia biisejä :D

Aloin tehdä harjoitusponnistuksia vaille yhdeksän. Paine alkoi kasvaa kovaksi alapäässä ja tuli selkeästi tarve ponnistaa aina supistuksen aikana. Toisella puolellani mies piti minua kädestä kiinni, toisella puolella ystävä. Aloitin ponnistamisen kylkiasennosta, josta siirryin jossain vaiheessa selälleni. Mies ja ystävä tukiva tyynyä niskani takana, että sain leuan rintaan ja kätilöt tukivat jalkojani. Sitten alettiin hommiin... Kätilö tsemppasi ponnistamaan pidempään ja pidempään, vaikka minusta tuntuikin, että voimat loppuvat kesken ja verisuoni puhkeaa päästä! Sain kuitenkin hyviä ponnistuksia aikaan, kuulemma. Ystäväni ohjasi minua ponnistamaan oikeaan suuntaan, hänen ohjauksestaan oli todella paljon apua!

Koska vauvan tilanne alkoi huolestuttaa kätilöä ja paikalle saapunutta lääkäriä, tehtiin minulle episiotomia. Sen teki kätilöopiskelija, mutta en jaksanut tässä vaiheessa sitä kauheasti pelätä :D eikä se sattunutkaan. Melko pian tämän jälkeen sain pään syntymään muutamalla ponnistuksella. Muistan vain kuulleeni kätilön hihkaisevan: "täällä on niin paljon tukkaa, että voisi letittää!" Viimeisien ponnistusten aikana valitin, että voimat loppuvat, mutta niin vain poika luiskahti ulos. Häntä piti auttaa hiukan, koska oli tulossa huonossa asennossa ulos. Hän oli ilmeisesti miltei kääntynyt tarjontaan, jossa hän olisi tullut ulos naama edellä. Onneksi ei kuitenkaan.

Mies oli koko ajan vierelläni, ja katsoi jopa kun poika syntyi <3 eikä pyörtynyt! Ystävän mukaan hän oli katsellut minua erittäin ylpeänä ponnistusten aikana <3

Poika saatiin maailmaan. Hän oli sininen ja veltto, ei päästänyt kuin pienen äännähdyksen. Kätilö oli imenyt keuhkot jo siinä vaiheessa, kun pää oli ulkona, mutta nyt he imivät hiukan lisää. Osasin jotenkin odottaa tällaista tilannetta, kun olin kuullut hänen hörpänneen lapsivettä. Vauva vietiin suoraan virkoamaan, ja kuulinkin hänen alkavan huutaa toisessa huoneessa. Ystäväni rauhoitteli minua, kertoi oman arvionsa pojan tilanteesta ja mitä tulee tapahtumaan. Se rauhoitti tosi paljon. Pian vauva tuotiinkin kapaloissa minua moikkaamaan ennen vastasyntyneiden teho-osastolle siirtymistä. Tuore iskä lähti mukaan viemään poikaa. Minulle selvitettiin, että poika pistetään antibioottitippaan infektion vuoksi sekä lämpökaappiin, koska hänen lämpönsä olivat alhaiset ja happisaturaatiotasonsa matala syntyessä. Mitään suurta hätää ei kuulemma ollut. Agparin pisteiksi tuli näinollen vain 2/6/-. Miehelle sanottiin heti teho-osastolla, kun poika oli saatu kaappiin, että nyt kaikki arvot ovat hyviä ja kaikki on kunnossa. He haluavat vain pitää tarkkailussa.

Inhottavia vaiheita oli vielä synnytyksen jälkeenkin, kun jälkeiset syntyivät ja kätilö runteli vatsaa istukan irrottamiseksi. Lisäksi kätilöopiskelija ompeli haavat, ja siinä kesti ikuisuus. Hän ei ollut kovin taitava eikä nopea... sain kuitenkin vain kaksi tikkiä!

Synnytys oli pitkä, yhteensä 21h. Ensimmäinen vaihe kesti 20h 27min, ponnistusvaihe 17min ja jälkeisten syntymiseen meni 16min. Se ei kuitenkaan tuntunut pitkältä ajalta loppujen lopuksi. Jumalille kiitos epiduraalista!

Olo oli melko tyhjä ja hämmentynyt, kun ompelun jälkeen menin suihkuun. Tuntui niin oudolta, että sen valtavan taistelun jälkeen syli olikin tyhjä :( onneksi vauvalla oli kaikki hyvin, ja sain tietää pääseväni katsomaan häntä heti suihkun ja syömisen jälkeen. Suihku tuntui taivaalliselta, oli muuten hitusen nuo ripsivärit päässeet leviämään poskille... Ja aamupala maistui taivaalliselta, varsinkin kahvi! Syömisen jälkeen alkoi kuitenkin hiukan oksettaa, joten menin vielä hetkeksi makuulle. Pystyin liikkumaan ja istumaan ihan normaalisti. Olisin voinut vaikka tanssia tai juosta maratonin!

Teho-osastolla sain pienen syliini, paidan alle ihokontaktiin. Hän oli niin suloinen <3 En oikeastaan muista kauheasti sitä, mitä hoitajat kertoivat hoidoista tai mistään muustakaan tässä vaiheessa. Ainoastaan tiedostin sen, että mitään hätää ei ollut.

Siirryin synnyttäneiden osastolle ilman vauvaa siis. Oikeastaan seuraavat päivät kuluivatkin rutiininomaisesti niin, että söin vain osastolla ja olin muuten vauvan luona syöttämässä ja hoitamassa häntä. Ensimmäisenä päivänä en edes malttanut nukkua päiväunia, vaikka olin valvonut yli 24h. Pääsin nukkumaan vasta illalla kymmenen jälkeen. Huonekaveria minulla ei ollut, seuraavana aamuna vasta tuli eräs nainen esikoispoikansa kanssa. Seuraava yö olikin vaikea juuri siksi, että kuulin vauvan itkun ihan vieressäni, mutta oma vauvani oli kaukana :'( se tuntui pahimmalta ikinä!

Syntymää seuraavana päivänä vauva pääsi pois happikaapista, tavalliseen sänkyyn. Hänet myös siirrettiin teholta lastenosaston puolelle tarkkailuun. Päässä olevan kanyylin kautta annettiin päivittäin antibioottia, mutta onneksi tulehdusarvot eivät nousseet enää missään vaiheessa. Hänellä oli lisäksi nenämahaletku, jonka kautta ruokittiin. Aloin myös seuraavana päivänä antaa rintaa, ja hän saikin jokaisella syöttökerralla syötyä hiukan enemmän ja enemmän. Kolmantena päivänä siirryimme jo pulloon ja tissiin. Maito alkoi nousta rintoihin pikku hiljaa. Kolmantena päivänä päivänä poika oli myös hirveän väsyneen oloinen, ja pelkäsin, ettei hän pääsisi kotiutumaan seuraavana päivänä. Itse pääsin kotiutumaan kolmantena päivänä, eli luovutin huoneen puolen päivän aikaa ja jäin hengailemaan vauvan osastolle iltaan saakka. Lähdin sieltä vasta yhdentoista aikaan illalla... kun varpajaisporukka tuli hakemaan minua.

Aika absurdia, että ensimmäinen paikka mihin menen synnytettyäni ja päästyäni sairaalasta on SHERWOOD! Pojat siis tahtoivat matkalla hakea pitsaa, ja sieltähän sitä vielä sai siihen aikaan... olisi pitänyt taistella vastaan, mutta en jaksanut. Arvatkaa vaan, miltä tuntui seisoa siellä baarissa humalaisten keskellä karaoken raikaessa, kun juuri olin tullut poikani luota lastenosaston rauhasta! :( Tunsin olevani huono ihminen, vaikka eihän se minun syytäni ollut, että sinne piti mennä.

Kotona alkoi vielä rintapumpun osien sekä pullojen keitto-operaatio. Pumppasin illalla ja yöllä, jotta maitoa alkaisi herumaan ja saisin ehkä vietyä vähän pojallekin seuraavana päivänä. Yö meni niin ja näin, toisaalta oli ihanaa nukkua kotona, mutta toisaalta oli tosi tuskainen ja ikävä olo.

Seuraavana aamuna lähdimme turvakaukalon ja kotiutumisvaatteiden kera sairaalalle. Vettä satoi ihan kiitettävästi ja ilma oli tosi raakaa. Meillä oli kuitenkin toiveet korkealla kotiutumisen suhteen. Osastolla pääsimme taas hoitamaan vauvan aamupesut ja muut puuhat. Syötin, ja hän oli todella paljon virkeämpi edelliseen päivään verrattuna! Ja se näkyikin sitten syöttöpunnituksessa, hän oli syönyt rinnasta koko tarvittavan (40ml) annoksen! Voi sitä riemun määrää, oli niin onnistunut ja helpottunut fiilis. Poika jaksoi myös seurustella pitkän aikaa. Seuraavalla syötöllä poitsu vetäisi toisen kunnon satsin, 45ml. Silloin tiesin, että eiköhän tässä kotiin päästä :) Hoitaja jutteli kanssamme, kyseli vointiamme ja ajatuksiamme kotiutumisesta. Hän vakuuttui siitä, että pärjäämme kyllä hyvin ja aikoi ehdottaa lääkäreille kotiutumista.

Niinpä pääsimme sitten iltapäivällä kirjoittamaan kotiutumispapereita ja pukemaan pojalle omia vaatteita päälle. Jännitti sopivasti ja oli todella kiitollinen olo. Pojan lähtöpaino oli 3295g ja pään ympärys 35cm. Pää oli suippo syntyessään ja siellä oli pahka, joten muoto oli jo ehtinyt vähän muuttumaan mittojen mukaan.

Poika nukahti välittömästi, kun hänet saatiin turvakaukaloon ja nukkui siinä sikeästi koko matkan kotiin. Kotona tuli ihan hassu olo. Tässä me nyt ollaan, perheenä! En osannut yhtään olla paikoillani, poika tahtoi vaan nukkua ja minä aloin siivota :D

Päästiin illan aikana heti testaamaan kestovaippoja ja saatiinkin saaliiksi ensimmäinen kestovaippakakka! Poika on myös pissannut päällemme kolmesti kotiutumisensa jälkeen... Illalla syöttövälit olivat neljän tunnin luokkaa, mutta yöllä taas sain syöttää tiheämmin. Oli myös vaikeaa nukkua, kun jokaiseen äännähdykseen havahtui. Kakkavaippojakin sai muutaman vaihtaa. Sängyssä oli todella paljon helpompaa imettää kyljellään,  vaikkakin maitoa tuntui valuvan joka puolelle pojan suun lisäksi.

Aamulla oltiin molemmat miehen kanssa kuin nukkuneen rukouksia, mutta niin onnellisia <3 pieni on hurmaava, kertakaikkiaan täydellinen  rakkaupakkaus! Tänään arki on rullannut jo tosi hyvin, ollaan peseydytty, syöty, nukuttu ja seurusteltu. Hän ei paljon itkeskele, nälkäänsä känisee ja protestoi pyllynpesua vastaan.

Ja piereskelee. Ihan koko ajan <3

Miten voikaan olla näin onnellinen ja rakastaa jotakuta tällä tavoin? <3