Kaksivuotias Pikkukarhu

Rakas vappulapsemme täytti jo kaksi vuotta!

2.5.12 Taysin vastasyntyneiden teho-osastolla

Kaksivuotiaan Pikkukarhu reipas ja toimelias pieni insinöörinalku. Hänen intohimoisen kiinnostuksen kohteensa ovat traktorit, rekat ja kaikenlaiset työkoneet, kuten kaivurit. Uutena juttuna ovat peräkärryt, joita hän yrittää itse kehittää ja kiinnittää erilaisten ajoneuvojensa perään.

Ihan itse värkätty peräkärry, jossa on hyvä kuljettaa esim. ruokaa ja keittiövälineitä ;)

Pikkukarhun leikkitaidot ovat kehittyneet hurjasti pikkuveljen synnyttyä. Olin jo hieman tuskastunut siihen, ettei Pikkukarhu leikkinyt mitään tai edes uppoutunut hetkeksi tutkimaan leluja tai tavaroita yksin. Nyt hänellä on monimutkaisia ja kekseliäitä leikkejä (yleensä niihin liittyy kuorma-autot, rekat, peräkärryt ja legot), ja hän viihtyy hyvin yksin vähän pidemmän aikaa.

Kaksivuotislahjaksi saatu upea John Deeren traktori isovanhemmilta. Taisi isi olla yhtä innoissaan, ellei enemmänkin...

Taidot kehittyvät, mutta järki juoksee välillä taitoja nopeammin. Tahtoikä on alkanut näkyä siinä, että Pikkukarhu haluaisi kovasti tehdä itse kaikenlaisia juttuja, mutta ei vielä oikein osaa. Turhautuminen tulee nopeasti, ja sitä myöten sitten raivarit. Kun kuorma-autoon ei saakaan kiinni peräkärryä, lentävät tavarat ja pieni raivolainen heittäytyy lattialle epätoivoisena parkumaan. Tunnistan Peekoon kärsimättömyydessä ja turhautumisraivareissa paljon itseäni pienenä. Raivareita pystyy jonkin verran hallitsemaan ennakoimalla ja olemalla käytettävissä tarpeen sattuessa. Pikkukarhu antaa nimittäin auttaa, jos ei itse osaa. Yritämme usein yhdessä ratkoa pulmia, tosin ihan joka paikkaan ei äitikään pysty peräkärryjä kiinnittämään.

Peekoon taidonnäyte: leikkisalaatinlehdet renkaiksi ja banjo peräkärryksi!

Jäähyt ovat olleet käytössä, tosin sinne joutuu vain äärimmäisissä tapauksissa. Usein Pikkukarhu suuttuu meille jostakin, menee omaan huoneeseensa ja lyö oven kiinni nenä edestä. Ja minä kun ajattelin, että tätä alkaa tapahtua vasta yli kymmenen vuoden päästä! Onneksi Peekoo ei ole pitkävihaista sorttia, vaan ristiriitatilanteet selviävät yllättävän nopeasti. Olemme yrittäneet jäähyjen sijaan käyttää keskustelevaa taktiikkaa sen verran, mitä kaksivuotiaan kanssa pystyy. Pikkukarhu osaa jo pyytää anteeksi, ja tekeekin niin usein oma-aloitteisesti huomattuaan, että nyt tuli töpättyä. Mutta usein, kun kaikki ovat väsyneitä ja kiukkuisia, on keskusteleminen täysin mahdotonta. Sitten kiukutellaan puolin ja toisin, mutta aina pyydetään kuitenkin anteeksi ja halataan.

Minua itseäni on helpottanut tieto siitä, että 2-3-vuotiaana lapsi on aggressiivisimmillaan ja impulssikontrolli on vielä heikko. On paljon helpompi suhtautua raivoavaan, tavaroita paiskovaan ja yhtäkkiä läimäyttävään lapseen, kun tietää tämän. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisimme tuollaista käytöstä. Siihen puututaan tavalla tai toisella. Aina.

Äidin rakas tuulitukka pellavapää

Pikkukarhun uhma Pikkuleijonan synnyttyä alkoi helpottaa, kun hänen puheenkehityksensä lähti huimaan nousuun, ja hän tuli näin paremmin ymmärretyksi. Kun hänellä oli puolentoista vuoden iässä vain parisenkymmentä sanaa käytössä, joista osasta ei edes meinannut saada selvää, on hänellä nyt puoli vuotta myöhemmin yllättävän runsas sanavarasto ja taito myös taivuttaa sanoja. Hän sanoo kahta, joskus kolmea sanaa peräkkäin: "isin autolla", "äitin ruoka", "pallo tuolla ylhäällä", "ei haittaa". Ihmettelen joka päivä, miten pieni kääpiöni on alkanut höpöttää jatkuvalla syötöllä mitä ihmeellisempiä sanoja. Nyt saa sitten itsekin olla varuillaan, sillä Peekoo nappaa taatusti kaikki ei-niin-hyvät sanat puheestamme. Hyvänä esimerkkinä "hitto", joka tänään lipsahti suustani.

Laulamisesta on puheen myötä tullut uusi juttu. Meillä veisataan lähinnä vanhoja kunnon lastenlauluja, kuten Leipuri Hiivaa ja Hämä-Hämä-Häkkiä. Radion Peekoo pyytää avaamaan usein, ja jammailee biisien tahdissa leikkimisen ohessa. Hän tosin on hyvin valikoiva, sillä läheskään kaikki biisit eivät saa tanssijalkaa vipattamaan. Vanha rokki, kuten The Doors tai latinorytmit, kuten Ricky Martin (NÖYYYYYYYY!) ovat olleet selkeitä suosikkeja.

Pikkukarhun lemppariohjelmia ovat Muumit sekä Late Lammas. Muita hän jaksaa seurata vain hetken aikaa. Ruutuaika on yleensä aamuisin, kun edellämainitut tulevat töllöttimestä. Kirjoja luetaan ahkerasti, kestosuosikkina on ollut Mauri Kunnaksen autokirja. Viime aikoina ovat alkaneet upota myös meidän vanhat Lasten Parhaat Kirjat -kirjakerhon opukset, joita varsinkin isimies lukee iltasaduiksi.

Pottailurintamalle ei juurikaan kuulu uutta, vaan jumitamme edelleen samassa tilanteessa: Peekoo käy pissalla pöntöllä (välillä seisten jakkaralla, kuten isot pojat konsonaan! Kivat reunukset pöntössä...), kun häntä sinne muistaa kiikuttaa, mutta ei kakkaa kuin vaippaansa. Harkkapikkarit ja tavalliset pikkarit ovat ahkerassa käytössä, mutta vahinkoja sattuu vielä usein. Peekoo tosin itse kertoo heti vahingosta ja käy jopa hakemassa paperia kuivatakseen lätäkön. Olemme kuitenkin saaneet vähentää taskuvaippojen täytteitä, sillä säännöllisen pissatuksen myötä vaippoihin ehtii päiväsaikaan kodin ulkopuolella ollessamme tulla vain yksi pissa, jos sitäkään. Kosteussululliset harkkapikkarit ovatkin osoittautuneet mainioiksi myös ulkoillessa.

Ruokailu on meidän murheenkryyni. Pikkukarhu on selkeästi yhtä nirso kuin äitinsäkin lapsena (ja sehän tutkimusten mukaan periytyy!). Hän syö nihkeästi ja on todella epäluuloinen. Se on ahdistavaa ja turhauttavaa monin paikoin. Meillä ei pakoteta syömään, mutta yritetään toki saada edes maistamaan esimerkin ja muiden jippojen keinoin. Pikkuleijona sen sijaan syö kaiken, mitä eteensä saa. Olen mielenkiinnolla seurannut, onko pikkuveljen syömisellä jotain vaikutusta Pikkukarhuun, mutta ei sosiaalinen paine tunnu paljon Pikkukarhua vaivaavan. Kaikesta huolimatta hän kasvaa ja kehittyy hyvin, joten yritän luottaa siihen, että tämäkin menee ajan kanssa ohi, jos on mennäkseen. Aloinhan itsekin syödä paremmin jossain vaiheessa. Plussaa kuitenkin on, että Pikkukarhu osaa jo syödä itse nätisti lusikalla ja haarukalla niin halutessaan, sekä juo tavallisesta mukista.

Onneksi nukkumisasiat ovat hyvin. Peekoo menee nätisti niin yö- kuin päiväunillekin ja näyttää aina käsillään, minkäkokoinen rako hiukan avoimen oven väliin on jätettävä. Ja pikkuveljelle sekä äidille on ehdottomasti muistettava antaa iltapusu, kun isi laittaa nukkumaan. Noin puoli seitsemän aikaan aamulla Peekoo tassuttelee meidän sänkyymme (kainalossaan Pupu, Kala ja Karhu), ja saattaa nukahtaa vielä hetkeksi. Seitsemän maissa molemmat pojat alkavat remuamaan siihen malliin, että on parempi nousta puuron keittoon. Kauhukohtauksia ei ole tullut enää niin paljon, mitä pienempänä, mutta kyllä niitäkin tulee ajoittain vielä. Synttäreiden aikaan tuli yksi, ilmeisesti päivä oli ollut niin rankka ja stressaava.

"Äiti! Kuva!" Farkut jalassa pitää aina ottaa kuva, kädet taskuissa tietty ;) Vimpan päälle pose!

Pikkukarhulla on loistava huumorintaju ja varsinkin tilannetaju huumorin suhteen (Minä mammalassa: "nyt iltapesulle! Kuka täällä haisee pyllyltä?!" johon Peekoo tyynen rauhallisesti toteaa: "Pappa"). Hän on toisaalta oikea showmies, mutta toisaalta taas isommissa lapsiryhmissä vetäytyy leikkimään yksin nurkkaan. Kahdestaan toisen taaperon kanssa hän kyllä leikkii nätisti yhdessä ja ottaa nykyään hyvin kontaktia muihin lapsiin. Aiemmin hän on hieman pelännyt ja ollut arka, vaikka toinen lapsi olisi tuttukin.

Pikkukarhu on herkkä lapsi. Olen yrittänyt muistaa, ettei lasta saisi painostaa esimerkiksi ryhmätilanteissa menemään mukaan leikkeihin, ellei hän itse tahdo. Hän myös saattaa pillahtaa itkuun, jos toinen lapsi vahingossa tulee liian lähelle tai jopa koskettaa niin, ettei se ole Peekoon mieleen. Välillä huomaan pahoittelevani tätä käytöstä muille äideille, vaikka eihän siinä olisi mitään pahoiteltavaa. Olen myös yrittänyt tietoisesti välttää puhumasta Pikkukarhun persoonallisuuden piirteistä hänen kuullensa, ettei niistä tulisi itseään toteuttavia ("Hän on niin herkkä/hiljainen/epäsosiaalinen/kärsimätön" jne.) Onneksi herkistä pojista on alettu nykyään puhua paljon enemmän, eikä poikien "tarvitse" enää olla kovaäänisiä riehujia pärjätäkseen elämässä.

Pikkukarhu on empaattinen. Eräänä päivänä hän alkoi itkeä, kun Muumeissa Muumipappa nyrjäytti nilkkansa :') Hän myös hoivaa ja pitää huolta pikkuveljestään kovasti. Pikkuveli saa suukkoja, halauksia ja paijausta päivittäin. Pikkukarhu yrittää myös hädän tullen lohduttaa, tai hakee äidin apuun. Surullinen ystävä saa myös Pikkukarhun kyynelehtimään. Pikkukarhu rakastaa lahjojen antamista toisille, ja on myös mielellään pikku apulaisena esimerkiksi keittiöhommissa. Isin tullessa töistä kotiin Pikkukarhu on ottanut tehtäväkseen viedä eväsastiat tiskipöydälle. Pettymys tulee väistämättä, jos isillä ei olekaan sinä päivänä ollut eväitä mukanaan! Kauppakassit hän auttaa aina purkamaan, samoin tyhjentämään tiskikoneen. Olemme yrittäneet antaa Peekoon olla mukana kaikissa arkiaskareissa, mihin hän vain haluaa tulla mukaan, jotta mielenkiinto säilyisi jatkossakin. Toki se vaatii hiukan kärsivällisyyttä (mitä ei turhan paljon ole äidilläkään), mutta lapsen riemu onnistumisesta ja kehuista korvaa kyllä kaiken.

Pikkukarhun elämässä on mukana monia ihania aikuisia, jotka ovat hänelle todella tärkeitä. Kaikista tärkeimmiksi ovat isovanhempien ohella nousseet Noomi-täti sekä naapurissa asuva kummisetä, jotka molemmat viettävät paljon aikaansa Peekoon kanssa. Peekoo kyselee usein heidän peräänsä, ja ovikellon soidessa saattaa rynnätä ovelle huutaen tädin tai kummisedän nimeä. On niin hienoa, että lapsellamme on paljon muitakin tärkeitä ja turvallisia aikuisia meidän lisäksi. Kiitos siitä!

Tädin leipoma suklainen mustaherukkamoussekakku, joka oli enemmän aikuiseen makuun. Kutsuimme vain kummit, sisaruksemme ja isovanhemmat tälla kertaa juhlimaan

Rakas Pikkukarhu. Hurmaava, kekseliäs, veikeästi hymyilevä pieni pellavapääni <3

Ärsytys

Katsoin eilen tiistaina tulleen Erilaisten äitien jakson, jossa perhe Tamminen-Palviainen saa lapsensa kotisynnytyksessä ilman ammattilaisen läsnäoloa. Perhe haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, eikä tahdo esimerkiksi rokottaa lastaan. Jakso herätti todella paljon tunteita, joista päällimmäisenä oli kyllä ärtymys tai ehkä lähinnä huoliärtymys.

Mielestäni luonnonmukaisessa elämäntyylissä ei ole mitään pahaa. Kotisynnytys on varmasti hieno ja voimauttava kokemus, lempeä keino saattaa lapsi maailmaan. Olisin minäkin kotonani rennompi kuin TAYSin synnytyssalissa. Totta kai perhe ajattelee lapsensa parasta, hehän haluavat luonnonmukaisin keinoin varmistaa lapselleen mahdollisimman hyvän elämän alusta saakka. Kysymys kuitenkin kuuluu, missä menee raja? 

Suomen laki ei kiellä kotisynnytystä. Muualla länsimaissa kotisynnytykseen suhtaudutaan paljon Suomea myönteisemmin. Esimerkiksi Hollannissa noin joka kolmas lapsista syntyy kotona, mutta eiköhän sielläkin ole synnytyksissä mukana kokenut lapsenpäästäjä. Suomessa kotisynnytys on ollut pitkään "vaiettu aihe" ammattilaisten keskuudessa ja rankasti kritisoitu asia keskustelupalstoilla.

Kotisynnytys on varmasti turvallisempi, jos mukana on kokenut ammattilainen. Ja jos vauvaa ei ole tutkittu raskausaikana mitenkään neuvolassa, voi synnytys tuoda mukanaan kaikenlaisia yllätyksiä tai jopa komplikaatioita. Entäs, jos lapsella ei olekaan kaikki hyvin, ja hän tarvitsee välittömästi syntymän jälkeen tehohoitoa? Entäs, jos lapsi jää kiinni, koska äidin lantio on liian kapea? En usko, että synnyttävä äiti voi kaikissa tilanteissa itse tietää, vaistota, milloin täytyykin lähteä sairaalaan. On paljon, paljon riskejä. Kotisynnytykseen ei täysin voi valmistautua vain katsomalla synnytysvideoita Youtubesta tai lukemalla synnytysoppaita, kuten perheen isä oli tehnyt. .

Ajattelen nyt vain ja ainoastaan lapsen parasta tässä asiassa. Kuka suojelee syntyvää lasta ja hänen oikeuksiaan? Entäs, jos lapsi saa synnytyksen yhteydessä esimerkiksi aivovamman, joka olisi voitu rutiinitoimenpiteillä estää ammattilaisen toimesta? Tai vammautuu fyysisesti? Voiko hän aikuisena antaa vanhemmilleen anteeksi, että vammautui vanhempiensa vaihtoehtoisen ajattelun takia? Ja tietenkin kaikista surullisinta minusta oli ajatus siitä, että pieni elämä sammuisi heti syntymän jälkeen, koska kyseessä on parin kokemattoman ihmisen kotisynnytys. Perheen isä perusteli, että lapsi voi menehtyä myös sairaalassa lääkärin tekemän hoitovirheen takia. Totta se on, mutta jos sataa sairaalasynnytystä kohden olisi sata vastaavanlaista kotisynnytystä kuin heillä, saattaisivat riskiluvut kallistua kokemattoman kotisynnytyksen puolelle.

Lähinnä mietityttää, että miten joku uskaltaa ottaa moisia riskejä lapsen kustannuksella. Onko se kaiken arvoista?

En mitenkään halua kritisoida kotisynnytystä sinänsä, vaan lähinnä heidän tapaansa toteuttaa se. Suomessa voi kuitenkin saada yksityisen puolen kätilön kotisynnytykseen, mikä tietenkin maksaa, mutta...

Alun perin perhe ajatteli, etteivät he katkaise lapselta napanuoraa ollenkaan vaan antavat sen tippua pois itsestään. He siis suunnittelivat kantavansa istukkaa astiassa lapsen mukana. Lisäksi he aikovat ilmeisesti kapseloida kuivuneen istukan ja käyttää sitä lääkkeenä. Myös lapselle itselleen.

Rokottamatta jättämisestä nyt on keskusteltu iät ja ajat. Toiset vannovat, että rokotukset ovat turhia ja altistavat vain lapsia. Olen itsekin sitä mieltä, että esimerkiksi antibioottikuurit ovat lapselle haitaksi, mutta en silti uskaltaisi olla rokottamatta lastani esimerkiksi poliota vastaan. Sehän voi tulla vaikka jonkun mukana ulkomailta, mistä sitä tietää. Entäs, jos lapsi joutuu polion takia pyörätuoliin? Tai astuu naulaan ja kuolee jäykkäkouristukseen? Vanhemmat aikovat hoitaa lastaan homeopatialla, mutta niistä huolimatta saattaisi huonosti käydä moisissa tilanteissa.

Ja tässä vaiheessa he ovat pöyristyneitä siitä, miksi heistä on tehty lastensuojeluilmoitus.

Ehkä siksi, että ammattilaisetkin ovat hämmentyneitä ja pohtivat sitä, missä menee raja.

Pidän itseäni melko vapaamielisenä ja avoimena varsinkin luonnonmukaisten hoitojen ynnä muiden juttujen suhteen, mutta minulla tuli raja vastaan. Kai minä sitten katselen maailmaa valkoisen laatikon sisältä, en tiedä. Tuntuu, että perhe yrittää tehdä lapselle hyvää niin kovaa, että se kääntyy vielä heitä itseään ja lasta vastaan. Miksi ei voi kulkea kultaista keskitietä? Synnyttää kotona kätilön läsnä ollessa, käydä muutaman kerran neuvolassa, jotta tietää perusasioiden olevan hyvin. Käyttää homeopatiaa, mutta antaa lapselle kaikista riskialteinten sairauksien tai tautien suoja rokotteilla.

Mietin, mihin heidän tarinaansa voisi verrata. On esimerkiksi olemassa vanhempia, jotka haluavat itsenäistää lapsiaan hyvin pienestä asti ja kasvattavat vapaamielisesti. Tähän voi kuulua se, että lapsille annetaan paljon enemmän vastuuta kuin sen ikäinen kykenee kantamaan. On suuri vaara lipsahtaa jonkinasteisen heitteillejätön puolelle puhumattakaan lapsen kokemasta turvattomuuden tunteesta. Silloinkin vanhemmat varmasti ajattelevat vain lapsen etua yrittäessään kasvattaa tätä omien ihanteidensa mukaisesti. Onneksi näihin tilanteisiin on olemassa lastensuojelulaki. Jos vanhemmat eivät pysty näkemään omien periaatteidensa läpi lapsen todellista etua, on jonkun puututtava asiaan.

Tässä tulee hyvin esille ammattieettinen ongelma: kuinka hyväksyä ihmisten erilaiset elämäntavat ja -tyylit, toteuttaa lakia ja suojella lasta sekä vaalia hänen etuaan. Kuka määrittelee tuollaisessa tilanteessa, mikä on lapsen etu, kun ennakkotapauksia on verrattain vähän?



Pistipähän miettimään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja rai rai. Sitten kevyempiin aiheisiin. Oli nimittäin aivan uskomattoman ihana rairai-ilta lauantaina, kun lähdettiin pikkujouluilemaan ystävien kanssa. Meidän joukkoahan yhdistää kotiäitiys (jännittävää!), ja ollaan tutustuttu toisiimme raskauden sekä lasten saamisen myötä. Valitettavasti ihan koko porukka ei mukaan päässyt, mutta oli meitä sentään neljä. Viereisissä pöydissä istuneet olisivat ehkä toivoneet, että meitä olisi ollut puolet vähemmän, sen verran kovaäänisiä taidettiin olla. Kerrankin päästiin keskustelemaan ihan rauha pikku tuholaisiltamme!

Oltiin siis ensiksi New Yorkissa (ravintola, ei kaupunki) syömässä. Minulla tosin ehti ruoka jäähtyä, kun piti selittää niin paljon ja antaumuksella, mutta kyllä se kylmänäkin oli vallan maukasta! Sieltä jatkoimme matkaa pubiin, jossa "sai" seurata screenilta jalkapalloa... mutta oli siellä erittäin maukas jälkiruoka tarjolla: friteerattua suklaapatukkaa. Tämä oli siis jälkiruuan jälkiruoka. Ai miten niin muka syöminen on parasta elämässä?

Vaikka vannoin ja vakuutin, että minähän en to-del-la-kaan jaksa lähteä mihinkään yökerhoon, varsinkin kun olen herännyt klo 5.45 vauvauintiin, niin kuinkas sitten kävikään. Totta kai olin intopinkeenä lähdössä valloittamaan Armaksen tanssilattiaa, varsinkin kun pari muuta oli erittäin menossa mukana. Sinne sitten suunnistimme jo ennen puolta yötä, parhaaseen mahdolliseen aikaan tilan haltuun ottamisen kannalta. Koko mestahan oli lähes tyhjä, joten pääsimme joraamaan (noloja) toivebiisejämme coolisti (nolosti). Laulaa lurautimme myös muutamat karaoket ennen ihmismassojen saapumista. Loppuyö menikin tiiviisti tanssilattialla, jossa soitettiin ah, aina niin ihania kasari- ja ysäriklassikoita! Ja vanhan kunnon taksitempun (täysin laillisen sellaisen) ansiosta pääsimme heti ekalla taksilla kotiin ;) Täyden kympin ilta.

Ei tartte taas lähteä hetkeen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Äitee tuli kylään alkuviikoksi. Siinä sai hiukan itse hengähtää, kun Mamma tahtoi tietty hyysätä poikaa koko ajan. Käytiin vähän Radiokirppiksellä kiertelemässä ja tehtiinkin hyviä löytöjä. Äitee vei nimittäin nenäni edestä upeat karvavuoriset kiilakorkonilkkurit! Aivan uudenveroiset, hintaa viisi euroa. Ehkä voin vielä joskus antaa äiteelle anteeksi, varsinkin kun ne olivat kokoa 40 ja meitsin popo on yleensä 37-38 ;)

Pikkukarhulle löytyi pari Fisher Pricen muovihirvityslelua naurettavaan hintaan. Kauankohan lie Mies kestää niitä repimättä pattereita helekuttiin... Meillä ainakin oli hauskaa niiden lauluja kuunnellessa. Yksikin meni jotenkin näin: "ylhäällä oot ylhäällä, alhaalla oot alhaalla, puolivälissä et oo ylhäällä etkä alhaalla". OOKOO. PK kuitenkin tykkää kovasti soivista ja vilkkuvista leluista tällä hetkellä, joten menköön nyt tämän kerran.

Kassalla muistin taas, miksi en tykkää ko. kirpparista. Myyjän (ilmeisesti se omistaja) alkaessa lyödä hintoja kassaan sanoin kohteliaasti "saisinko lisäksi muovipussin kiitos". Tähän myyjä kommentoi "selvä". Kun sitten olin maksanut ja valmistauduin pakkaamaan ostoksiani, ei muovipussia näkynyt. Kysyessäni pussista nainen tiuskaisi, ettei ollut kuullut minun pyytävän sitä. SEEEEEELVÄ!

Äitee ehti nostaa yhden ostoksen kassalle, nainen löi sen kassaan ja sanoi summan. Äitee sitten totesi, että on hänellä muutakin, jolloin nainen näytti erittäin turhautuneelta äiteen "hitauteen".

Mutta voeeeee poijjat, miten hauskaa meillä olikaan äiteen ja Pikkukarhun kanssa! Kävisipä äitee useamminkin kylässä, hän kun pääsee junalla puoleen hintaan...

Lähtiessään tekaisi vielä Maailman Parhaan Piparitaikinan. Siitä tehtyihin pipareihin verrattuna kaikki muut maistuvat ihan tuhnulta, tosin harvoin sitä paljon leivottavaksi jää ;) Tänään juhlimme Itsenäisyyspäivää leipoen torttuja, pipareita ja joulukarkkeja. Lisäksi koristelemme (muovi)kuusen!

RAUHALLISTA ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ KAIKILLE! :)

Silmät selkään

Luova lapsemme on kehittänyt itselleen liikkumistyylin, jonka tähden hän ei varmaan koskaan tule ryömimään. Mitä suotta ryömimään, kun noinkin pääsee?

Hän kierii. Joka paikkaan.

Tämä kieriminen ei ole mitään sattumalta johonkin suuntaan pyörimistä, vaan selkeästi suunnitelmallista ja tiettyyn paikkaan tähtäävää. Hän kierii, kunnes tulee joku este, kääntyy mahalleen ja siinä akselinsa ympäri jatkaen taas matkaa. Eräänä päivänä olin laskenut Pikkukarhun olohuoneen lattialle. Tyyppi löytyi hetken päästä omasta huoneestaan! Sinne päästääkseen hänen oli tehtävä U:n muotoinen matka. Ei hassumpaa! Jos en olisi omin silmin nähnyt tätä matkustustapaa, väittäisin pojan ryömivän meiltä salaa.

Omaan huoneeseen nukkumaan siirtäminen on kyllä ollut menestyksekäs ratkaisu! Toissayönä oli nimittäin meidän ensimmäinen ehjä yö! Poika nukkui klo 20-6. Muutamina öinä hän on jotain pientä huudellut yöllä, mutta meidän ei ole tarvinnut edes nousta laittamaan tuttia, kun poika on nukahtanut saman tien. Viime yö oli poikkeuksellinen, kun kävin kahteen otteeseen laittamassa tutin suuhun.

Olemme myös heränneet miellyttävällä tavalla tietäen, että poika on hereillä. Kiinnitin nimittäin soivan nallen pinnasängyn reunaan kiinni. Poika osaa itse vetää sen soimaan ja monena aamuna onkin tehnyt niin herättyään. Eräänä iltana ehti nukkua muutaman tunnin, sitten kuului itkua, jonka jälkeen alkoi nalle soida... ja poika jatkoi uniaan! Voi meidän pientä :')

Ruokailusta sen verran, että löysin Martoilta tosi hyvät perusohjeet vauvojen liha- ja kalasoseiden tekemiseen. Teinkin sitten lihasosetta itse, tosin soveltaen. Siihen tuli jauhelihaa, perunaa, porkkanaa sekä sipulia. Poika söi oikein tyytyväisenä epäilyksistäni huolimatta. Jee! Aion maustaa jatkossakin soseita sipulilla, valkosipulilla, purjolla tai yrteillä, että poika tottuu makuihin. Ainakaan tuosta sipulista ei tullut mitään oireita.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olen ollut viime aikoina huolissani fyysisestä kunnostani, tai lähinnä sen rapistumisesta. En meinaa jaksaa edes nostaa PK:ta kohta! Ja hän on kuitenkin alle kymppikiloinen. Kävin ennen raskautta kehokoostumusmittauksessa, jonka mukaan minulla oli silloin keskivertonaista enemmän lihasmassaa. Nyt ei ole mitään jäljellä, mikä näkyy myös painossa. En ole painanut näin vähän varmaan viiteen vuoteen. Ja yllättäen se ei tunnukaan niin hyvältä! Olo on kuin kuivan kesän oravalla, solisluut paistavat ikävästi ja persus roikkuu. En ole enää jaksanut käydä edes lenkillä, kun on koko ajan niin vetämätön olo. Olen kyllä syönytkin tosi epäsäännöllisesti ja kaikenlaista paskaa lähes joka päivä, mutta siis syön kuitenkin, en millään tapaa laihduta. Pakko päästä treenaamaaaaaaaaan! Ja saada tuo ruokavalio kuntoon. Enemmän prodee, vähemmän karkkia kiitos!

Tuli ihan kamala olo, kun katsoin viimeisen jakson Supermarjo ja tytöt 2 -sarjasta. Tämä Supermarjo on niin sairas, ja se on surullista, miten hän itse kieltää sen. Reilusti kertoo koko Suomen kansalle, että hän syö vaan suklaata ja treenaa kuitenkin veteraanihiihtoihin sairaalloisen paljon. Ikävän mallin saavat hänen tyttärensäkin. Mutta tietäähän sen: kun ihminen on sairas, ei hän pysty näkemään omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Syömishäiriö on kamala, kavala liero, jonka lonkerot ulottuvat syvälle ihmiseen. Kuulin vähän aikaa sitten radiosta, että "Thinspiration" -sivustot ja ryhmät ovat yhä suosittuja nuorten tyttöjen ja naisten keskuudessa. Ne olivat jo silloin, kun minä sairastuin. Ryhmissä postaillaan laihojen mallien ja naisten kuvia, vertaillaan parhaita laihdutus- ja syömättömyysvinkkejä tai jopa kerrotaan, miten ja mitä on helpointa oksentaa. Se on äärimmäisen sairasta, mutta äärimmäinen sairaus syömishäiriö onkin. Sitä ei toivo edes pahimmalle vihamiehelleen.

Syömishäiriöstä paranee keskimäärin seitsemässä vuodessa, jos hyvin käy. Jotkut paranevat hyvässä ajassa, toiset taistelevat kymmeniä vuosia. Osa elää suhteessa syömishäiriön kanssa koko elämänsä. 

Viisi prosenttia anoreksiaan sairastuneista menehtyy.