tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Vuoden viimeinen päivä. Itse asiassa vuoden viimeiset tunnit, sillä olen jälleen hiukan myöhään liikenteessä näiden kirjoitusteni kanssa. Mutta parempi myöhään jii en ee.

Vuosi on ollut kertakaikkiaan mieletön! Niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Mitä muutakaan voi tietty odottaa, jos samaan vuoteen mahtuu vauvan kasvaminen taaperoksi, raskaus ja vauva-aika uudestaan. Ihan kuin joku olisi kelannut pikakelausnappia. Tuntuu, ettei siitä olisi kovin kauaa vielä, kun Pikkukarhu aloitteli pottahommia ja liikkui kierimällä pitkin lattioita. Nyt hän juo mukista, osaa kiittää ja vastaa kysymykseen "kuinka monta..." aina "kolme". Ihan hullua.

Vaikka vuosi on mennyt hyvin pitkälti jonkinlaisessa sumussa ja vauvakuplassa, ovat sentään pääkohdat jääneet mieleen. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että jätin viimeisetkin aivojeni rippeet TAYSin synnytyssaliin, sillä muistini ei ole ollut ikinä näin huono! Saa palauttaa takaisin, jos niitä sattuu siellä näkymään...

Alkuvuosi oli rankkaa aikaa: mies jäi yllättäen työttömäksi, oma vanhempainvapaani loppui ja uusi raskaus aiheutti uupumusta sekä pahoinvointia. Kevättä kohti asiat järjestyivät, ja mieliala kohosi valon lisääntymisen myötä. Mies sai uuden työn, josta hän oli todella innoissaan. Pääsin itse kokeilemaan työelämässä oloa osa-aikaduunissa, Pikkukarhun harjoitellessa "perhepäivähoitoa". Raskaus eteni ongelmitta.

Kevään kohokohta oli tietenkin Pikkukarhun ykkössynttärit. Vauvastamme tuli taapero! Samoihin aikoihin saimme kokea taaperon ensimmäiset sanat sekä askeleet. Koko kevät oli muutenkin täynnä pienen ihmisen ihmeellisen kehittymisen seuraamista. On uskomatonta, miten paljon kehitystä ensimmäisen vuoteen mahtuu! Ja kaikki ne kehitysvaiheet tulivat kyllä, vaikka välillä tuntuikin, että Pikkukarhu kehittyy paljon muita hitaammin.

Kesä meni jonkinlaisessa sumussa ja uupumus nosti päätään jälleen. Taaperon ja mahan kanssa oli raskaampaa, mitä etukäteen kuvittelin. Onneksi siirappimaisen tahmeasti eteneviä kesäpäiviä oli jakamassa ihanat ystävät lapsineen. Teimme mukavia perheretkiä: mummun ja vaarin kanssa Ähtäriin, ystävien kanssa Särkkään sekä Korkeasaareen. Odotin syksyä malttamattomasti varsinkin loppukesästä, kun olo oli jo kertakaikkisen tukala niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Pikkuleijonan syntymä syyskuussa oli ehdottomasti vuoden kohokohta! Ja synnytys itsessään oli uskomattoman upea kokemus. Loppuvuosi onkin sitten mennyt vauvakuplassa. Uusi perheenjäsen on tietenkin tuonut mukanaan muutoksen, joka on vaikuttanut kaikkiin perheenjäseniin. Eniten on joutunut kärsimään kasvamaan Pikkukarhu, joka menetti yksinoikeuden vanhempiinsa. Ristiriitoja on tullut: Pikkukarhu on purkanut kiukkuaan minuun ja Pikkuleijonaan, kun taas itse olen ollut kuin riivinrauta Miehelle. Pikkuleijona sen sijaan on vain ollut rakastettuna ja rakastanut meitä kaikkia varauksetta. Meidän ihana pieni aurinkomme!

Mies ja Pikkukarhu ovat Pikkuleijonan syntymän myötä hitsautuneet erottamattomaksi kaksikoksi. On ollut hienoa seurata isä-poika -suhteen kehittymistä. Olemme kaiken tämän hässäkän keskellä myös opetelleet uusia toimintastrategioita ja ongelmanratkaisukeinoja yhdessä. Elämä nelihenkisenä perheenä alkaa näin vuoden loppua kohti toimia pikku hiljaa rutiinilla. Hyvä meirän tiimi!

Vuosi on ollut monella tapaa rankka, mutta kuitenkin antoisa, täynnä ilon ja onnenhetkiä. Olen kiitollinen siitä, että perheemme on nyt kasassa, ehjänä ja terveenä. Olen myös hurjan kiitollinen kaikista rakkaista ihmisistä, läheisistä, ystävistä ja tuttavista, jotka ovat olleet elämässämme tänäkin vuonna. Vuoteen on mahtunut niin paljon hetkiä, jolloin emme olisi selvinneet ilman heitä. Uusia, ihania tuttavuuksia ja jopa ystävyyksiä on syntynyt. Viimeisimpänä suloinen kummityttömme, joka syntyi joulun alla. Hän oli paras joululahjani!

Facebookissa kyseltiin, mitä odotat ensi vuodelta. Hämmennyin, sillä en ollut ajatellut tulevaa vuotta sen tarkemmin. Ei minulla ole suuria odotuksia. Pyrin vain elämään arkea päivä kerrallaan. Luultavasti vastaus olisi, että odotan ensi vuodelta hyvää, toimivaa arkea ja pieniä onnenhetkiä siinä. Suuria muutoksia ei toivottavasti edes ole tulossa, sillä viimeiset kaksi vuotta ovat olleet suurten muutosten aikaa. Nyt haluaisin vain olla rauhassa, hissukseen. Keskittyä lasten kasvattamiseen. Työkuvioita pitäisi tietenkin miettiä vielä ensi vuoden puolella, kun vanhempainrahakausi loppuu, mutta luultavasti pysyn kotona vuoden loppuun saakka kuitenkin. 

Toivon, ettei tarvitsisi olla raskaana ensi vuonna!

Odotan pieniä suuria asioita: ystävän lapsen syntymää, toisen ristiäisiä, Pikkuleijonan uusien taitojen oppimista, kevättä, saunan valmistumista rantatontille ja valoisia kesäöitä. 

Uuden Vuoden lupaukseni ovat elämäntapojen muuttamiseen liittyviä, kuten varmaan joka toisella suomalaisella. Laihduttaa en tosin aio, vaan lopettaa punaisen lihan ja kanan syömisen. Taas. Olin teini-iästä saakka kasvissyöjä, kunnes muutamia vuosia sitten aloin jälleen syödä naudanlihaa ja satunnaisesti kanaa. Se on kuitenkin tuottanut eettistä tuskaa koko ajan. Kalaa aion syödä jatkossakin, tonnikalaa lukuun ottamatta. Oma ruokavalioni vähentää myös perheen miesten lihankulutusta, sillä teen pääsääntöisesti kasvisruokia. Mies saa tehdä halutessaan liharuokia.

Toinen päätökseni koskee netinkäyttöä, kuten aiemmin lupailin: lupaan sulkea netin viimeistään kello 22 iltaisin. Yökukkuminen netissä on oikeasti iso ongelma, sillä liian vähäinen uni pahentaa sairauttani. Aamu-uniin ei paljon voi itse vaikuttaa, joten on opeteltava menemään ajoissa nukkumaan. En panisi pahakseni sitäkään, jos ehtisin lukea tuon joululahjaksi saamani uusimman Remeksen ensi jouluun mennessä...

Vuosi on lopuillaan. Enää muutamia minuutteja! 


ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2014!

RAKASTAKAA TOISIANNE & ITSEÄNNE :)

tiistai 24. joulukuuta 2013

Rauhallista Joulua!

Nykyaikainen rekiretkemme alkoi perjantaina, kun hilasimme perheen ja puoli omaisuutta Pirkanmaalta syvälle Savon sydämeen. Lähteminen oli vielä normaalia tuskaisempaa, kun piti pakata puolentoista viikon kamat sekä muistaa kaikki joulujututkin. Onneksi itse matka sujui hyvin, lapset nukkuvat yleensä koko matkan, ja pysähdymme pikkusiskolla Jyväskylässä tankkaamassa. Näin talviaikaan matkaan menee kuitenkin pysähdyksineen lähes viisi tuntia. Perillä oli jopa lunta, vaikka missään muualla sitä ei matkan aikana näkynyt.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä viikonlopun aikana satoi vettä. Paljon. Elohopeakin kipusi lähes plus neljään asteeseen. Sinne meni se vähäinenkin valkea joulu! Olemme kilpailleet siitä, kuka keksii eniten joululauluja, joihin sisältyy sana lumi jossain muodossa. Näitä lauluja ei saisi laulaa tänä jouluna. Niitä on yllättävän paljon! Mutta oikeasti: hartaana jouluihmisenä koen mustan joulun erittäin ankeaksi. Ja kyllähän se muutenkin nakertaa kaamosmasennukseen taipuvaista ihmistä, kun ei ole lunta tuomassa valoa. Ulkona on hirveän synkkää. 

Sisällä sentään kynttilät luovat valoa ja glögi hyvässä seurassa lämmittää. Tulee ihan lapsuuden joulut mieleen, kun on tupa täynnä väkeä. Meidän perheen ja vanhempien lisäksi aattoa ovat viettämässä pikkusisko miehensä kanssa sekä Miehen veli. Odotamme kaikki innolla Pikkukarhun ja Joulupukin tapaamista. Viime jouluna PK ei vielä osannut edes vierastaa pukkia, huomenna saattaa olla ihan toinen tilanne...

Ihan täysin ei stressi ole vielä helpottanut, mutta päätä puristava vanne alkaa löystyä pikku hiljaa. Ehkä joulurauhan julistus viimeistään luo sen rauhallisen joulufiiliksen huomenna.

Tontut koristelivat kuusen lasten mentyä nukkumaan. Kylläpä yllättyy Pikkukarhu aamulla!

Vanha tonttu, joka kuuluu jouluperinteisiimme. Säkistä löytyy aattoaamuna suklaata

Viekas Pikkukarhu oli ehtinyt järsiä piparinkulmasta palan pois, kun Mamma oli ottanut koristeita esille


*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Rauhallista Joulua kaikille <3

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

lauantai 21. joulukuuta 2013

Nettilakko

Tunnustan. Olen parantumaton holisti, addikti pahimmasta päästä. Sen kertoo jo Päihdelinkin testikin, jossa saan hävettävän suuren pistesaaliin. Ilman päivittäistä annostani muutun ahdistuneeksi ja ärtyisäksi, mutta annoksen ottamisella on myös hintansa: siitä on alkanut kärsiä mielenterveys, parisuhde ja perhe-elämäkin.

Nettiaddiktio.

Tämä kaikki on saanut alkunsa jo ennen 2000-lukua, kun perheemme hankki ensimmäisen modeemin. Kovaäänisen yhdistämisprosessin jälkeen netin käyttö oli sekä hitaanpuoleista että kallista. Kaiken lisäksi puhelinlinja oli tällöin varattuna, joten kukaan muu ei pystynyt soittamaan tai ottamaan vastaan puheluita. Siitä huolimatta roikuin Kiss FM:n chatissa tai erään nimeltä mainitsemattoman nuortenlehden keskustelufoorumilla tuntikaupalla. Vanhemmat kiittelivät. Hieman myöhemmin aloitin ensimmäisen pitkän parisuhteeni seurustelemalla ensimmäiset kuukaudet Messengerin välityksellä. Netissä roikuttiin yömyöhään, seuraavana päivänä nuokuttiin pulpeteissa.

Netti on aina tarjonnut minulle tietyn paikan, johon muodostuu addiktio. Samanlaisen paikan, jonka kirjat tarjosivat lapsuudessa. Sinne voit paeta todellisuuden luomaa ahdistusta, päälle kaatuvia kotitöitä ja kiukuttelevaa kakaraa. Siellä voit valita keskustelukumppanisi ja keskustelujen aiheet sekä tuntea itsesi tärkeäksi ja hyväksytyksi.

Facebookin ilmestyminen korvasi Messengerin, IRC-gallerian sekä keskustelufoorumit. Facebookissa on kaikki: sosiaaliset kontaktit, "postilaatikko", vertaistukiryhmät, kuvat, työkuviot, kirpputorit ja niin edelleen. Netin käytöstäni 80% on Facebookkausta, loppujen sisältäessä sähköpostin (se vähä, mitä sinne tulee), bloggaamisen, tiedonhaun ja uutisten lukemisen. Käytän nettiä paljon puhelimella, mutta myös kone on usein auki olohuoneessa, varsinkin ilta-aikaan. Nettiin on nykyään liian helppo sujahtaa ja unohtua.

Mistä nettilakko sai sitten alkunsa? Mies alkoi huomautella entistä enemmän netin käytöstäni. Olin myös itse huomannut, että vietän aivan liikaa aikaa virtuaalimaailmassa, mutta en saanut kierrettä katkeamaan. Facebookissa olosta muodostui noidankehä: mitä enemmän aikaa siellä vietin, sitä enemmän aikaa se alkoi minulta vaatia. Kun osallistuu moniin keskusteluihin, jakaa paljon kuvia ja muuta dataa, saa myös paljon ilmoituksia läpikäytäväksi. Moni on myös siirtänyt yhteydenpitonsa pelkästään Facebookiin olettaen, että kiireisimpiinkin viesteihin saa vastauksen alle vuorokaudessa. Se, että pitäisi olla saatavilla koko ajan, on ahdistavaa. En ole osannut ja ymmärtänyt rajata pois turhia juttuja niiden tärkeiden ja oikeasti tarpeellisten joukosta.

Jos pitää käydä netissä uusimassa kirjaston kirjat, ja parin tunnin kuluttua havahtuu Facebookin ääreltä kirjojen ollessa yhä uusimatta, on lienee aika viheltää peli poikki.

Helpoin ratkaisu olisi ollut asettaa itselleen pelkkä Facebook -lakko, mutta tahdoin viedä tämänkin taas äärimmäisyyksiin. Hiukan myös pelkäsin, että roikun sitten senkin vapautuvan ajan Bloggerissa. Eli ei nettiä millään tasolla viikkoon, alkaen puoliyöstä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kestäen tasan viikon. En epäillyt itseäni, koska tiesin pystyväni siihen. Sen sijaan moni muu epäili.

Miten kävi? Lakon lähestyessä datasin hullun lailla täsmälleen siihen minuuttiin saakka, kunnes oli pakko lopettaa. Olin kuin karkkilakkoa aloittava sokeriaddikti, joka vetää viimeiset ähkyt ennen lopettamista. Eräässä ryhmässä jäi kesken keskusteluja, joiden tiesin jäävän vaivaamaan minua lakon alkaessa. Joku oli myös ehtinyt juuri varata minulta haalarin kirppiksellä, joten jouduin jättämään kaupankäynnin mieheni vastuulle. Ilmoittelin ryhmiin ja statuspäivityksessäni, että katoan viikoksi. Pyysin olemaan yhteydessä puhelimella, jos olisi jotain asiaa. Muistuttelin myös ystäviäni informoimaan minua tapahtumista ja mahdollisista muutoksista vaikka tekstareilla, kun en pääse tapahtumakutsuja katsomaan. Netin sulkeminen ahdisti, mutta samalla tuntui helpottuneelta.

Ensimmäisenä päivänä olo oli kuin äsken mainitussa karkkilakossa: asiat netissä pyörivät mielessä koko ajan. Totesin myös, että netti kuuluu nykyään elämään aivan huomaamatta: joululaulut Spotifysta vaihtuivat joulucd:hen, ohjelmia ei voinut katsoa jälkikäteen Areenasta tai Katsomosta, lettuohjeen jouduin kaivamaan old schoolisti vanhasta köksänkirjastani Googlen sijaan...

Viikon edetessä netti ja sen tapahtumat olivat mielessä entistä vähemmän. Tapasin paljon ystäviä livenä ja touhua riitti muutenkin arjessa, kuten aina. Mitään maagista ylimääräistä aikaa en huomannut olevan erityisen runsaasti, mutta toki ehdin keskittyä paljon paremmin olennaiseen. Leivoin jopa kaksi kertaa sämpylöitä viikon aikana, mitä en ole tehnyt puoleen vuoteen! Ja nukuin toki pidempiä yöunia, sillä viimeinen tsekkaus Facebookiin ennen nukkumaanmenoa on usein venynyt tuntien mittaiseksi syöden aikaa levolta.

Huomasin, että Facebookin sijasta olisin arjessa tarvinnut paljon enemmän nettiä muihin asioihin, kuten bussiaikataulujen tsekkaamiseen, pankkiasioiden hoitamiseen ja tietojen (parhaat talvihanskat lapselle? kaupan aukioloaika?) Googlettamiseen. Jos olisin joutunut liikkumaan kaupungissa etsimässä tiettyä paikkaa, olisin ollut pulassa. Tarvitsen navigaattoria usein, sillä olen mestari eksymään. Täysin ilman nettiä lienee mahdotonta elää nykymaailmassa.

Eniten kaipasin niitä ryhmiä, joissa olevat ihmiset ovat tulleet läheisiksi netin kautta. Ihmisiä, joille ei olisi ollut luontevaa tekstailla kysyäkseen kuulumisia, saatikka sitten soittaa. Viikon kuluessa soittelin kuitenkin paljon enemmän läheisilleni ja olin 100% läsnä perheelleni. Lapselle kirjaa lukiessa mieli ei askarrellut Facebookissa, kuten usein on käynyt.

Oli helpottavaa, ettei päässä jyskyttänyt koko ajan ajatus "pitäisi ehtiä käymään netissä, vaikka ei olisi aikaa sille". Viikon lähetessä loppua tuntui suorastaan siltä, etten enää halua palata entiseen. Suunnittelin jopa Facebook -tilini deletoimista, mutta se tuntui kuitenkin liian suurelta askeleelta. Antaa se paljon hyvääkin.

Facebook on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sen olen nyt tajunnut. Ongelma ei ole netissä itsessään, vaan nimenomaan Facebookissa. Uuden Vuoden lupaukseni on epäilemättä Facebookiin liittyvä...

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Se on helpompaa kuin uskottekaan!

P.s jouduin kerran laittamaan netin päälle puhelimeen, sillä ystävä lähetti niin pitkän tekstarin, että se tuli multimediaviestinä. Annettakoon tämä kuitenkin anteeksi, sillä viikko meni muutoin loistavasti!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Pikkuleijona 3kk!

Käväistiin eilen neuvolassa. Rokotusohjelmaan kuuluvat rokotteet otettiin, joten Pikkuleijona on ollut tänään normaalia kiukkuisempi ja hänellä on vähän lämpöä. Yksi isompi pulautus tuli aamulla, mutta muuten rota ei tunnu aiheuttavan vatsa- tai pulautusvaivoja. Vielä ainakaan.

Pulauttelu on vähentynyt paljon, ja se vaikuttaa jo ihan normaalilta. Huomasin suuren eron siinä, kun yritin välillä aloittaa öljypohjaiset d-vitskut. Ihan järkyttäviä pulautteluja sekä kitinää maidon seilatessa kurkussa. Palattiin takaisin Jekoviteihin, jotka kylläkin ovat D2-vitskua, mutta tyhjää parempia lääkärinkin mielestä.

Poika on ikäisekseen taitava, kuulemma (ja nyt kaikki näkevät sielunsa silmin hänet jonglööraamassa palavilla pulloilla). Mahalla ollessa pää pysyy ylhäällä kauan, ja sitterissä ollessa hän yrittää kingetä itseään istuma-asentoon. Vatsalihastreeniä nääs! Liikkuminenkin onnistuu jo. Hän potkii selällään ollessa vauhtia jaloillaan ja hilautuu pöydän alle tai muihin mukaviin piiloihin. Hymyä ja höpöttelyä tulee jo kovasti, mutta ääneen Pikkuleijona ei ole vielä nauranut.

Odotin Pikkuleijonan olevan painavampi, mutta hän ei ole vielä kuuttakaan kiloa! Pikkukarhu oli nimittäin 800g painavampi tämän ikäisenä. Typerää tietty vertailla, mutta lapset ovat olleet niin samankokoisia (25g ja sentti eroa) syntyessään, että tulee väkisinkin verrattua. Pikkukarhu tosin oli osittain korvikkeella tuossa vaiheessa jo. Pikkuleijona kasvaa kuitenkin nätisti omalla käyrällään, vaikkakin keskikäyrän alapuolella, joten ei syytä huoleen.

Mielenkiinnosta kävin syöttämässä tietoja www.kasvukayrat.fi palveluun, jossa on uudistetut käyrät sekä pituusennuste kivana plussana. Sen mukaan PL kasvaa pituudessa hieman -1SD käyrän yläpuolella ja painossa sen alapuolella. Rakastan taulukoita! Tällä ohjelmalla on kiva leikkiä. Ennusteen mukaan PL:n odotuspituus on -1.1SD käyrällä, mikä on odotettavissakin näillä geeneillä.

Ammattilaiset eivät varmaan tykkää moisista ohjelmista, kun vanhemmat pääsevät herkästi tekemään johtopäätöksiään ja soittelevat sitten huolissaan neuvolaan. Vähän sama juttu kuin kotidopplereissa, molemmissa omat hyvät ja huonot puolensa... Mutta niinhän se on, ettei niitä käyriä kannata tuijotella liian tiiviisti. Eri asia sitten, jos käyrissä tapahtuu dramaattinen muutos suuntaan tai toiseen.

Täytyypä käydä katsomassa Pikkukarhunkin kasvukäyrät 1,5v. neuvolakäynnin tiimoilta, kun ei Mies osannut niistä mitään sanoa heidän käyntinsä jälkeen. Oikeastaan voisin laittaa myös omia tietoja vanhasta neuvolakortista, jännää!

(Aluksi ensimmäiseen kohtaan tuli Pikkuleijonalle himppasen liikaa tuota painoa, mutta mitäs pienistä pilkkuvirheistä... :D )



Pikkuleijona 16.9.13    3445g         51cm        34.5cm
1vrk                               3280g
8vrk                               3600g
2vkoa                             3780g         53.3cm     35cm
6vkoa                             4680g         56.4cm     37.5cm
3kk                                5610g          61cm       39.5cm

"Täysimetys. Hyvin nukkuu. Kehittyy hyvin."

tiistai 26. marraskuuta 2013

Facebook --->

Kuten varmaan olette huomanneet, niin sain kikkailtua tuollaisen Fb-palkin blogin oikeaan laitaan. Siitä voi näppärästi lukea pikapäivityksiä ja -kuulumisia, kun itse blogissa on hiljaista! Ja toki kannattaa tykkäillä sivusta, jos on Facebookissa itse.

Ei mulla muuta. Hyvin toimii tämä viisisormijärjestelmä, vaikka kieltämättä kyllä selkä on aika jumissa epäergonomisen imetysasennon takia. Pikkuleijona painaa jo ihan hirmuisen paljon!

lauantai 23. marraskuuta 2013

Blogihiljaisuus

Ei. En yksinkertaisesti ehdi ikinä postaamaan. Ehtisin kyllä tekemään lyhyitä postauksia vailla päätä ja häntää, koska "oma aika" ajoittuu nykyään klo 22 jälkeiseen aikaan, kun Pikkuleijona vihdoinkin suostuu unille. Pikkukarhu sen sijaan herää heti siinä klo 5 jälkeen, joten "oman ajan" käyttäminen ei ole kovin suotavaa. Yleensä olen kympin maissa niin silmät ristissä, että on ihan turha yrittää alkaa postata. Nostan hattua niille, ketkä jaksavat vielä öisin tehdä töitä/blogata/hoitaa asioita...

Masennus, Pikkuleijonan pulautteluvaiva sekä syli-/tissiriippuvuus, Pikkukarhun uhmailu sekä kaikki muu ovat kasautuessaan saaneet aikaan aika miellyttävän cocktailin. Ensiksi luovutin ruuanlaiton ja siivoamisen suhteen, sitten sen, että pääsisimme aamupäivisin ulkoilemaan. Päivät ovat olleet yhtä sinnittelyä ja hengissä selviämistä. Toisinaan en saa edes päivävaatteita päälleni, kun molemmat huutavat vuoron perään ja yhtä aikaa ja kakkaakin on vaipoissa jatkuvasti. Niin, ja Pikkuleijona yltä päältä puklussa.

Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi ja muutenkin säälittäväksi. Itsesäälin iskiessä vihaan itseäni vieläkin enemmän, sillä itsesääli on raivostuttavaa. Ei se auta mitään. Mutta vaikka kuinka tsemppaan itseäni, en saa tilannetta paremmaksi. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä organisoimaan, ja ammattinikin puolesta minun pitäisi osata ohjata ihmisiä arjessa, mutta... En ole ikinä tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Kyvyttömäksi. Avuttomaksi!

Kävin pari viikkoa sitten ryhmäneuvolassa, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä: yksi esikoisen saanut ja kaksi kahden lapsen äitiä. Heidän lapsillaan sattui olemaan suurin piirtein sama ikäero kuin meidän lapsilla. Terveydenhoitaja kehotti kertomaan, ketä olemme, ja jotain lapsista sekä miten menee. Nämä kahden lapsen äidit kertoivat molemmat, että hyvin on mennyt. Vauvat syövät ja nukkuvat hyvin, ei ole vatsavaivoja tai muutakaan. Esikoiset olivat kumpikin luonteeltaan hyvin rauhallisia, ja vaikka he olivatkin reagoineet vähän vauvan tuloon, niin mitään suurempaa uhmailua ei ole ollut havaittavissa.

Olin kateellinen. Oma vuoro ahdisti. Ja sitten kerroin, että meillä nyt on ollut vähän hankalaa ja haastavaa aikaa.

Ryhmän jälkeen pyysin terkkaria ottamaan hemoglobiinin, koska epäilin sen olevan noin miinus neljämiljoonaa. Eikä mitä, se oli edelleen huippuhyvä, kuten aina. Tuli siinä kuitenkin puheeksi tämä meidän arki. Terkkari oli huolissaan jaksamisestani, ja myönsinkin olevani aivan totaalisen loppu. Sanoin, että olisin ottanut asian puheeksi edellisellä neuvolakäynnillä, mutta en sitten päässyt sinne lainkaan.

Olin itse miettinyt perhetyön mahdollisuutta, ja sitä terkkari tarjosikin kysymättä. Sovittiin kuitenkin, että soitan perhetyöhön vasta tammikuussa, mikäli tilanne jatkuu yhtä hankalana miehen ísyysloman jälkeen. Nyt on kuitenkin vain kaksi täyttä työviikkoa ennen joulua, joten tilanne voi parantua sinä aikana.

Yritän ajatella positiivisesti. Pulauttelu saattaa mennä piankin ohi Pikkuleijonan kasvaessa. Ehkä ruokarytmikin muuttuu niin, ettei tissillä olla 2h välein päivisin. Hän alkaa ehkä viihtyä muuallakin kuin sylissä, tai edes kantorepussa/liinassa. Pikkukarhu kasvaa ja tottuu pikku hiljaa muuttuneeseen arkeen. Pottailu alkaa sujua. Raivarit jäävät vähemmälle. Saan itse lisää voimia, kun päivät muuttuvat pidemmiksi ja aurinko alkaa jälleen paistaa.

Mutta ennen sitä kaikkea pyrin priorisoimaan. Mitä sitten, vaikka koti on ihan kaaoksessa, kunhan siellä on turvallista ja kaikilla on puhdasta vaatetta päälle (helppo sanoa, mutta entäs jos pää ei kestä kaaosta?). Mitä sitten, vaikka ruokana olisikin välillä puolivalmisteita tai jopa eineksiä. Mitä sitten, vaikka viettäisimmekin pyjamapäiviä ja ulos lähdettäisiin vasta Miehen tultua töistä. Mitä sitten, vaikka Facebook vilkkuisi tuhatta vastaamatonta ja lukematonta viestiä ja blogiin kirjoittamattomuus tuntuisi ihmisten pettämiseltä ja harrastuksen hylkäämiseltä.

Parempi sekin, kuin jatkuvasti itkuun purskahteleva ja lamaantunut äiti, joka ei enää jaksa olla kiinnostunut mistään. Tai umpiväsynyt isä, joka nukahtaa rattiin ajaessaan töihin aamuvarhaisella...

Siksi blogihiljaisuus.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kalevalainen jäsenkorjaus

Kuten aiemmin mainitsin, päätimme ystävän suosituksesta kokeilla kalevalaista jäsenkorjausta Pikkuleijonan pulautteluun. Ystävä suositteli Saanaa, joka on hoitanut hänenkin tytärtään pulautteluvaivan takia. Sovittiin, että Saana tulee hoitamaan Pikkuleijonan lisäksi minutkin, sillä selkäni ja niskani on jatkuvasti jumissa huonojen imetysasentojen tähden.

"Kalevalainen jäsenkorjaus perustuu vanhoihin kansanparannusperinteisiin, jotka esiintyvät kuvakielellä kirjoitettuna myös Kalevalassa. Pääosin Pohjanmaalla nämä parannustaidot ovat säilyneet sukupolvilta toisille. Parannustaitoihin kuuluvat mm. jäsenkorjaus ja kuppaus. Yleisin hoitomuoto on jäsenkorjaus, joka on saanut eri muotoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Kokonaisvaltaisinta osaamista edustaa Kalevalainen jäsenkorjaus.

Kalevalainen jäsenkorjaus perustuu koko tukirakenteen kineettisen ketjun tasapainottamiseen mobilisaatiokäsittelyn avulla. Kalevalaisessa jäsenkorjaushoidossa tasapainotetaan mobilisaatiokäsittelyn avulla hoitoa tarvitsevan koko tukirakenteen kineettinen ketju aina jalkapohjista kallonrajaan saakka. Perinteen tuoman kokemuksen kautta voidaan lihastasapainoista sekä hermoheijasteista lukea ongelmien aiheuttajat, jolloin ei päädytä hoitamaan pelkästään kipukohtaa, vaan myös itse ongelman aiheuttajaa hoidetaan. Em. tutkimuksin on osoitettu, että jäsenkorjaus parantaa vaivoja vaikuttaen kipuun ja sen aiheuttamaan haittaan, toimintakykyyn sekä elämän laatuun.
" -Kansanlääkintäseura

Saana kertoi, että pulauttelu on yleinen vaiva vauvoilla, jotka ovat tulleet maailmaan niin sanotusti rytinällä, kuten Pikkuleijonakin. Lapaluiden välissä oleva jumi aiheuttaa kuulemma pulauttelua. Saana hoiti Pikkuleijonan selkää sekä jalkapohjia. Käsittelyn jälkeen Pikkuleijonan pulauttelu väheni selkeästi. Itse hoidosta Pikkuleijona tuntui nauttivan kovasti!




Saana huomasi, että Pikkukarhulla on toinen olkapää ylempänä kuin toinen, joten hän hoiti myös Pikkukarhun samaan syssyyn. Pikkukarhulla tuntuivat paikat aukeavan myös, sillä en ole ikinä kuullut hänen röyhtäisevän niin komeasti, mitä selän käsittelyn jälkeen! PK ei meinannut pysyä hetkeäkään paikoillaan, mutta Saana hoiti poikaa ihanan rauhallisin ja lempein ottein, antaen tämän aina välillä karata touhuamaan.

Oma käsittelyni tuntui taivaalliselta! Saana kävi kroppani läpi päästä varpaisiin. Pari päivää jälkikäteen olo oli kuin jyrän alle jääneellä, mikä kertoo hoidon tehokkuudesta ja kuuluu asiaan. Päänsäryt katosivat ja tuntui, että olisin pidentynyt senttikaupalla, kun sain ryhtini kunnolla oikaistuksi.

Saana tekee kotikäyntejä myös Tampereen lähikunnissa. Hän hoitaa alle 3v. ilmaiseksi. Kotiäideille ja -iseille hoito kustantaa 40€. Ihmisten lisäksi Saana hoitaa myös koiria, ja ystävän mukaan hän on erittäin taitava koirien kanssa.

Suosittelen kokeilemaan vaihtoehtoisia hoitomuotoja pulauttelu- ja vatsavaivaisen vauvan hoitoon jo ennen lääkehoitoon ryhtymistä. Moni vaiva saattaa helpottua hoitojen myötä, eikä esimerkiksi rankkaa happosalpaajalääkitystä tarvita. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota omaan ruokavalioon, jos imettää. Monen vauvan vatsavaivat ja pulautteluongelmat ovat helpottaneet, kun äiti on ryhtynyt täysin gluteenittomalle ja/tai maidottomalle ruokavaliolle. Ruokavaliomuutos ei kuitenkaan ole mikään pikaratkaisu, sillä saattaa mennä jopa pari viikkoa ennen kuin oireilu helpottaa. Omalla kohdalla ruokavaliomuutos on ollut oikea ratkaisu.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Miesväen neuvolareissu

Perjantaina oli kummankin pojan neuvolakäynti, jonne en itse päässytkään mukaan yllättäen. Minulle nousi nimittäin 39 asteen kuume yöllä! Mies katsoi parhaimmaksi jäädä kotiin, koska olin niin heikossa hapessa. Neuvola-aikaa ei viitsinyt alkaa siirtämään, koska nämä meidän lääkärineuvola-ajat ovat totaalisen kiven alla. Oli aika jännittävää lähettää nuo kolmestaan matkaan, varsinkin kun mies ei ole neuvolassa edes Pikkukarhun kanssa käynyt kuin kerran tai pari, minun ollessa mukana. Hienosti niillä kuitenkin meni.

Pikkukarhulla oli 1,5v. lääkärintarkastus, joka kesti vain 20 minuuttia. Ystäväni tarjoutui nappaamaan Pikkukarhun tarkastuksen jälkeen ulos hänen ja tyttärensä (PK:n tyttöystävä) kanssa, jotta olisi rauhallisempaa Pikkuleijonan terveydenhoitaja- ja lääkärikäynnillä.

Pikkukarhulta ei otettu mittoja, kuunneltiin vain keuhkot ja sydän sekä tsekattiin korvat ja kivekset. Jotain ne olivat kyselleet kehityksestä, mutta siinäpä se sitten olikin. Korttiin oli kommentoitu: "Hyväkuntoinen, tyytyväinen poika. Terve ollut. Muutama sana tulee. On touhukas". En tiedä, mitä puhetta tuosta puheesta oli ollut, mutta kyllähän PK:lta jo sanoja tulee paljonkin. Viimeisin opittu selkeä sana on ollut "vettä".

Pikkuleijona sai rotarokotteen suun kautta, hyvin oli kuulemma uponnut. Mitään oireita en huomannut siitä tulevan onneksi. Olivat keskustelleet pulauttelusta, mutta painon takia ei ainakaan tarvitse olla siitä huolissaan, kun on painoa tullut niin hyvin. Pituuden puolesta kasvaa hieman keskikäyrän alapuolella kuulemma.

Myttynen 16.9.13      3445g       51cm      34.5cm
1vrk                             3280g
8vrk                             3600g
2vkoa                          3780g       53.3cm    35cm
6vkoa                          4680g       56.4cm    37.5cm


"Suloinen poika. Kasvu hyvää. Sydän, keuhkot, vatsa normaali"


Piti kirjoittaa jotain muutakin, mutta väsyttää niin että järki lähtee. En ole vieläkään ihan terve, ja nuo kuumeiset yöt verottavat aika tavalla. Enää kolme päivää, kunnes Miehen isyysloma alkaa... jaksaa, jaksaa...

perjantai 1. marraskuuta 2013

Pissa-kakka -juttuja

Meillä harrastetaan nykyään VVV:tä eli vauvojen vessahätäviestintää, tai ainakin jonkinlaista muotoa siitä. Sain päähäni kokeilla pari viikkoa sitten tätä vauvan pissattamista ja kakattamista altaaseen, ja sehän toimi! Muistelen, että Pikkukarhun aikaan yritin kyllä, mutta niin myöhäisessä vaiheessa, etten sitten jaksanut kannatella häntä kunnolla ja olla tarpeeksi kärsivällinen.

Meillä tämä juttu toimii niin, että jokaisella vaipanvaihdolla nostan Pikkuleijonan altaan päälle hokien "pispispispis". Noin 90% kerroista pissa ja/tai kakka tulee altaaseen, kun vaan jaksaa olla kärsivällinen. Useimmiten pissa tulee välittömästi, välillä joutuu odottelemaan hiukan pidempään. Odottelen maksimissaan viisi minuuttia yleensä, mutta joskus pidempäänkin, jos tiedän varmasti kakan olevan tulossa. Pikkuleijonasta kyllä huomaa, milloin kakkamiselle on tarvetta. Ähinästä ja puhinasta ei voi erehtyä! Yleensä voin syöttää Pikkuleijonan heti herättyään, kakka tulee vasta syömisen jälkeen...

"Oikeanlaisessa" VVV:ssä vauvaa tarkkaillaan jatkuvasti arjessa ja viedään heti pissalle/kakalle, kun vauva niin viestii. Meidän arjessa tämä ei ihan toimi, joten olen tyytynyt tällaiseen satunnaisvessattamiseen vaipanvaihtojen yhteydessä. Välillä toki ehdin vessaan juuri sillä hetkellä, jos kotona on rauhallinen tilanne. Jossain vaiheessa Pikkuleijonan kasvaessa siirrymme altaalta vessanpöntön päälle niin, että istun pöntön reunalla väärin päin pidellen Pikkuleijonaa pytyn yläpuolella. Se säästää selkää.

Mitä hyötyä tästä sitten on? Konkreettisin hyöty meillä on ollut se, ettei vaippoihin ehdi tulla sitä jäätävän sitkeää maitokakkaa. Tahrat eivät nimittäin meinaa hevillä irrota kestovaipoista, enkä yleensä ehdi käsitellä tahrakohtia sappisaippualla. Riisipaperi estää vähän tahraamista, mutta kyllä sekin päästään jonkun verran läpi. Onneksi kakka tulee vaippaan harvemmin nykyään, säilyvät ainakin jälleenmyyntihinnaltaan parempina.

Hyötyä on myös myöhemmin, kun Pikkuleijonaa voi istuttaa ja hän pysyy potalla. Pispispis -hokema on jo tuttu, joten pottailun aloittaminen helpottuu. Pikkukarhun kanssa aloitettiin eräänlainen VVV juuri siinä vaiheessa, kun hän pystyi itse istumaan potalla. Hän tekikin reippaasti pissat ja kakat pottaan, kunnes oppi nousemaan siitä pois. Vielä emme ole saaneet poikaa houkuteltua pottailun maailmaan takaisin.

Tämä vessattaminen on myös hurjan palkitsevaa! Pienestä ne ilot on kotiäidin revittävä, mutta tunnen suurta ylpeyttä ja onnistumisen tunnetta aina, kun saamme säästettyä vaipan kakalta tai jopa pissalta. Muutama täysin kuiva vaippa on jo ehtinyt olla, vaikka vessareissujen välillä olisi kulunut pidempikin aika.

Sanotaan myös, että VVV:tä harrastaneiden lapset oppivat nopeammin kuivaksi. Se kuitenkin vaatii pitkäjänteisempää sekä säännöllisempää VVV:tä, eikä meillä ole tässä tavoitteena kuivaksi oppiminen pikapikaa. Toki se olisi mukava yllätys!

Innolla odotan myös sitä, miten Pikkukarhu reagoi pottailuun, kun Pikkuleijona sen aloittaa. Siis mikäli pottailu ei vielä noin puolen vuoden päästäkään suju. Ehkä Pikkuleijonan esimerkki rohkaisee Pikkukarhuakin!

Usein, kun otan tämän VVV:n puheeksi muiden äitien kanssa, saan jotenkin vähän... tietynlaisia ilmeitä. Osa on toki positiivisesti kiinnostunut, mutta monesti tuntuu, että äidit kokevat minun jotenkin leuhkivan sillä, miten extremesti ja erilailla meillä nämä hommat hoituvat. Vähän sama, kun kestovaipoista puhuessa syyllistämättä mitenkään kertsien käyttäjiä kuulijat tuntevat syyllisyyttä joka tapauksessa. Se ei tietenkään ole tarkoitus. Olen vain niin innoissani tästä itse, joten haluan kuuluttaa kaikille, miten siisti fiilis siitä tulee itselle! Minun puolesta muiden lapset saavat pissata/kakata mihin vaan ja miten vaan, se on jokaisen äidin ihan oma valinta.

Lisää aiheesta voi lukea Kiintymysvanhemmuusperheiden sekä Ylen sivuilta esimerkiksi.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ristiäiset

Juhlimme lauantaina Myttysen ristiäisiä. Vaikka pyhästi lupasin ja vannoin, etten tällä kertaa stressaa turhaan, niin kyllähän sitä tuli kiristeltyä aika lahjakkaasti koko viime viikko. Kaikki meni kuitenkin hyvin, eihän tuolla porukalla huonosti voisi mennäkään!

Pikkukarhun ristiäisistä poiketen kastetilaisuus pidettiin meillä kotona (65m2 ja 19 ihmistä=kuuma!). Soittelin heti Myttysen syntymän jälkeen seurakuntaan varatakseni jonkun läheisistä seurakuntakodeista, mutta ne olivat kaikki täyteen buukattuja! Jopa pappia oli vaikea saada kyseiselle päivälle! Pastori sentään järjestyi, tosin sekin ehti jo vaihtua matkan varrella, ja sen seurauksena ristiäisten alkamisaika muuttui positiivisempaan suuntaan (alkuperäinen klo 17 tuntui melko myöhäiseltä, mutta muuta vaihtoehtoa ei silloin ollut). Jos joku tamperelainen haluaa pappisuosituksia, niin voin kyllä lämpimästi suositella tätä meidän naispappia. Hän oli rento, huumorintajuinen ja osasi asetella sanansa kauniisti.

Ristiäiset alkoivat siis klo 15. Oli toisaalta helpotus pitää ne kotona, ettei tarvinnut lähteä roudaamaan tätä sirkusta ympäri kyliä, mutta onhan siinä se siivoamis- ja valmistelustressi sekä astioiden puute. Astiat lainasimme tällä kertaa Miehen mummolta, oikein kultareunaiset porsliinikupit hopeisine kahvilusikoineen, tsaijjai! Aamupäivällä vielä imuroitiin ja luututtiin lattioita, joten mitenkään turhan paljon ei jäänyt aikaa ylimääräiseen. Sain onneksi itsenikin laitettua kuosiin, tosin puolta tuntia ennen vieraiden saapumista.

Vieraat, jotka eivät olleet niin kauhean vieraita: lasten isovanhemmat, molemmat siskoni ja miehen veli sekä kaksi ystäväpariskuntaa. Lisäksi messissä oli sylivauva sekä 8v. neitokainen. Hyvin pieni ja intiimi porukka siis, en tajua edes miksi stressasin niinkin paljon. Kuuluu luonteenlaatuun, nääs. Kummeiksi pääsivät tällä kierroksella siskot sekä Miehen veli (hän tosin pakanana haltiakummin roolissa, jättäytyen sivuun seremonioista) ja Miehen ystävä.


Mekkoa en tietenkään löytänyt mistään pikaisella kaupunkikierroksella, joten pistin vanhan kunnon sihteerikkömekkoni. Saman, mikä oli päälläni tavatessamme ensimmäisen kerran Miehen kanssa lähipubissa tammikuussa 2011. Näytti muuten helkkarin paljon paremmalta tulipunaisen tukan kanssa... ja mekko ei anna paljon muotoja anteeksi, joten pikkusisko joutui vielä paria tuntia ennen toimituksen alkua kipaisemaan minulle läheisestä Seppälästä vatsaa litistävät aluskalsongit. Luojan kiitos ne olivat sentään mustat ja pitsiset, eivätkä kunnon mummopöksyt!

Ehtoisan emännän käsivarret! Sen verran hyvin ne pöksyt toimivat, että 8v. likka kysyi, onko mahassa taas vauva ;)


Nimi yritettiin pitää salassa, mutta Mies lipsautti sen sekä veljelleen että vanhemmilleen. Omalle äiteelleni kerrottiin pojan syntymäpäivänä, kiitokseksi kaikesta avusta ja tuesta synnytyksessä. Minä keksin nimen, ja Mies suostuikin siihen hetken pureskeltuaan. Ensimmäinen nimi tulee isäni isäpuolelta, siltä ainoalta papalta, jonka olen tavannut. Toinen nimi on isäni nimi. Haluttiin myös Pikkukarhun nimeen sopiva sekä jollain tapaa luontoon liittyvä nimi, joten tämä oli juuri passeli. Tosin siinä missä Pikkukarhu tallustaa Suomen metsissä, löytyy uusin tulokas hiukan kuumemmista maisemista. Kutsukaamme Myttystä siis jatkossa Pikkuleijonaksi! Ja ei, en kerro lasten oikeita nimiä, vaikka tuosta voikin jo hyvin ne päätellä. Pientä pähkinää itse kullekin.

Hän on nimensä näköinen, täysin!

Kastemekko lainattiin taas kummipojan vanhemmilta. Kasteliinaksi (kutsuin sitä kauniisti räkärätiksi, onneksi en kuitenkaan papin kuullen) mamma oli löytänyt meidän vanhan kasteliinan, joten se pääsi uusiokäyttöön. Kastemekon alla Pikkuleijonalla oli valkoinen Lindexin body, johon on ommeltu kiinni musta liivi ja kaulaan painettu rusetti, sekä mustat tähtivelourit ja valkoiset sukat. Harmi, ettei Pikkuleijonasta tullut yhtään kunnollista kuvaa tässä asussa! En ehtinyt itse ottaa kuvia ollenkaan.


Pappi teki kastettuaan keesin Pikkuleijonan hiuksiin ja sanoi, että "pitäähän hänen nyt olla kastetun näköinen!" 


Pikkukarhu istui seremonian ajan vaarin sylissä. Jossain vaiheessa mietin, että pitäisikö hänen olla meidän kanssamme osallistumassa siihen kaikkeen, mutta toisaalta toinen oli niin kovin rauhallinen siinä. Ostettiin varmuuden vuoksi pieni traktorilelu, joka annettiin vasta juuri ennen kastetilaisuuden alkua viemään huomiota pois kaikesta muusta. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, Pikkukarhu vaan katseli meitä ja muita koko sen ajan. Kovasti ujosteli ja jännitti isoa vierasmäärää, mutta juhlien loppua kohti lämpeni kuitenkin pikku hiljaa. Perus hämäläinen.

Tarjoilut pidettiin suppeina. Alkuun olin sitä mieltä, että kahvin kanssa on vain kakkua, mutta tokihan se homma lipesi taas lapasesta. Tarjolla oli ystävien tekemiä suklaajuustokakkua sekä valkosuklaakakkua, mamman kuuluisia pullia, cocktailpiirakoita ja munavoita sekä pinaatti-fetapiirasta (paras ohje ikinä!)


Tuttipullo ei kuulunut tarjoiluihin... tai no, tämän yhden pikkuneidin osalta kyllä...

Juhlat onnistuivat kaikin puolin vallan mainiosti, kiitos vain mukana olleille! Ja varsinkin orjatöihin pakotetuille. Ootte rakkaita, pus pus! Seuraavat isommat bileet ovat sitten Pikkukarhun kakkossynttärit. Onneksi niihin on vielä piiiiiiitkä aika... antakaa meitsin uskotella itselleni niin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Oman värin kasvatusprojekti

Joulukuussa 2012 päätin lopettaa hiusten värjäämisen. Olin lopen kyllästynyt värjäyskierteeseen ja kauhuissani siitä, minkälaisen määrän kemikaaleja tungin päähäni vaikuttamaan kerran kuussa. Minua myös kiinnosti suunnattomasti nähdä oikea hiusvärini, olinhan värjännyt hiuksiani säännöllisesti noin kymmenvuotiaasta saakka. Veikkasin omistavani perinteisen suomalaisen "hiirenharmaan" lookin. Hiusten leikkaaminen lyhyeksi tuntui hyvältä idealta, koska pitkä tukka kyllästytti ja oli tylsä ainaisine ponnareineen. 

Muistuttakaa, etten enää ikinä leikkaa hiuksia lyhyiksi! Kasvatusprosessi, johon tulen kuitenkin päätymään ennemmin tai myöhemmin, on yhtä helvettiä. Prosessin alussa aamuisin tarvittiin runsaasti vesikampaa tai suihkua, jotta sain joka suuntaa sojottavat karvani edes jonkinmoiseen ojennukseen. Tällä hetkellä ollaan jo voiton puolella, sillä tukka alkaa olla jo vähän vähemmällä vaivalla kesytettävissä aamuisin. Jos ylimääräistä aikaa on, saatan kääntää sitä hieman muotoiluraudalla. Kaipaan niin sitä aikaa, kun aamukiireessä saattoi vain sitaista hiukset nutturalle tai ponnarille. Tylsälle, nopealle ja turvalliselle ponnarille.

Ja tästä lähdettiin...


Tammikuu: 39 päivää värjäämättä

Maaliskuu...

...ennen leikkaamista


Operaation jälkeen... 

...väriä jäi vielä latvoihin.

****************************************************

Lokakuu: oma väri



Oma värini on sittenkin ihan ok! En silti oikein tiedä, tykkäänkö tästä. Tunnen näyttäväni hirveän valjulta, kun tukka on niin mitäänsanomattoman värinen. Olen alkanut harkita hennavärjäystä... mutta tuskin värjään vielä pitkään aikaan. Haluan nähdä, miltä hiukset näyttävät pidempinä oman värin kanssa. 

***************************************************

Onko teillä kokemusta hennaväreistä? Onko värjääminen yhtä hankalaa, miltä se näyttää?

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kuukausi?!

"Minne katosi päivät..." laulaa Scandinavian Music Group. Sama ralli soi päässäni tänään, kun tajusin Myttysen olevan jo kuukauden ikäinen! Kun Pikkukarhun saaminen sai ajan menemään tuplavauhtia eteenpäin, niin nyt vauhti on kiihtynyt entisestään. Tämä ajankulumisen päivitteleminen on kyllä niin kulunut juttu, mutta sitä vaan jaksaa hämmästellä aina vain uudelleen.



Myttynen on edelleen hyvin rauhallinen kaveri noin muuten, mutta viime aikoina on puklaamisongelman lisäksi tullut myös vatsakipuja, jotka saavat Myttysen huutamaan ja vääntelehtimään tuskaisen oloisesti. Suoliston lorinan ja kurinan voi helposti kuulla sekä tuntea. Yleensä hänen olonsa helpottuu vasta sitten, kun vaippaan on päästetty kovan äänen saattelema löräys.

Sain jo puklaamiseen ohjeeksi kokeilla gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota. Laktoositonkin saattaa jo kuulemma auttaa, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa se ei riitä. Epäilen maidon olevan syypää, sillä sekä laktoosittoman rahkan että jäätelön syömisen jälkeen oireet ovat voimistuneet huomattavasti. Kokeilen siis maidon jättämistä pois kokonaan. Puklaaminen kuitenkin väheni huomattavasti heti, kun jätin gluteenin ja siirryin laktoosittomaan, joten jotain perää tässä hommassa on.

Olen ollut hitusen pallo hukassa sen suhteen, että mitä sitä sitten söisi. Kun on niin rutinoitunut syömisen suhteen, lyö pää totaalisen tyhjää näin suuren ruokavaliomuutoksen edessä. Varsinkin, kun aikaa ja aivokapasiteettia ruuan pähkäilyyn ei juuri ole. Osan maitotuotteista olen korvannut kaurapohjaisilla tuotteilla, kuten kaurajuomalla ja -kermalla. Varsinkin tuo kaurakerma oli mukava yllätys, kun tein tänään kermaista wokkia! Soijatuotteita en halua käyttää, koska myös soija on yksi näistä miljoonista aineista, joka voi aiheuttaa vauvalle vatsakipuja. Suklaat, ruisleivät sun muut olen jo karsinut pois aiemmin. Nyt sitten täytyy totutella uuteen ruokavalioon, tsekata tilanne ja alkaa sitten lisätä ruoka-aineita takaisin yksi kerrallaan.

Saamme Myttysen kanssa ensi viikolla hoitoa myös kalevalaiselta jäsenkorjaajalta Saanalta, jolla on kokemusta näistä puklailevista ja kipuilevista vauvoista. Myttysen lisäksi hän hoitaa myös totaalisen jumissa olevan selkäni kuntoon. Niska on niin jumissa, että hyvä jos pää kääntyy! Saana on imetysohjaaja, joten hän katsastaa samalla imetysasennot kuntoon. Imetyksen kanssa ei sinänsä ole toistaiseksi ollut mitään muuta ongelmaa kuin nuo huonot asennot, poika tuntuu saavan riittävästi ruokaa ja maitoa tulee hyvin.

Sain tosin kokea elämäni ensimmäisen rintatulehduksen. Toissayönä rintaa alkoi särkeä, ja aamuyöstä nousi kuume hetkessä melkein neljäänkymmeneen. Mies jäi onneksi pois töistä, sillä olo oli todella heikko. Hoidin tulehdusta imettämällä pelkästään tulehtuneesta rinnasta lähes tunnin välein, hieromalla tukoskohtaa, hautomalla lämpimällä kaurapussilla sekä kuumalla suihkulla ja ottamalla phytolaccaa (homeopatiaa). Kuume laski päivän aikana, eikä tänään ole ollut enää mitään oireita. Säikäytti kyllä sen verran, että jatkossa suojaan rintani ulkona ollessa hyvin ja muistan pitää kädet puhtaina rintoihin koskiessani!

Olen ollut aika rikkipoikkihajalla niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta se ilmeisesti kuuluu kuvioon. Pystyn helposti diagnosoimaan itselleni babybluesin jälleen kerran, mutta toisaalta... mistäs minä tiedän, mikä on normaalia? Jos tämä onkin hormonitoimintaan liittyvää? Ilmeisesti ne kuuluisat "vauvahuurut" ovat kuitenkin haihtuneet, sillä mieliala on laskenut parissa viikossa kuin lehmän häntä. Haluaisin niin nauttia tämän (luultavasti) viimeisen vauvani vauva-ajasta, mutta näköjään en pysty tälläkään kertaa. Surettaa.

Ainakaan ei tarvitse stressata linjojaan (ihan niin kuin sellaista ehtisi oikeasti tekemään, saati sitten tekemään asialle jotain, vaikka stressaisikin). Vatsa on palautunut kivasti, ja sain vanhat farkut mahtumaan jalkaan! Edellisen synnytyksen jälkeen olin palautunut samaa tahtia näemmä (kesäkuu 2012).

Napa on edelleen vähän vieraan näköinen!

Yhyy, lattaperse! Tahdon pyöreämmän pyllyni takaisin!

Paino ennen raskautta: 53kg
...ennen laitokselle lähtöä: ~72kg
...synnytyksen jälkeen: ~67kg
...4 päivää synnytyksestä: ~63kg
...viikko synnytyksestä: ~60kg
...kuukausi synnytyksestä ~58kg

****************************************************************

Fuuuuuuuuuuu... ristiäiset ovat jo ensi viikolla! En ole oikein ehtinyt funtsia yhtään mitään yksityiskohtia, vain suuret linjat ovat hallussa (nimi, pappi, kummit, vieraat, kakku). Eikös se riitä?

torstai 10. lokakuuta 2013

Bongaa Myttynen!

Kestovaippayhdistyksen jäsenenä saa Kestovaippalehden, jonka tuoreimmasta numerosta voi bongata Myttysen sekä meikeläisen haastattelun! Kannattaa siis ehdottomasti olla Kestovaippayhdistyksen jäsen ;)

p.s haastattelun antaminen vain muutamia päiviä synnytyksen jälkeen on hieman riskaabelia puuhaa. Siis mitä ihmettä sitä ihminen päästelee suustaan? Onneksi sain lukea jutun ja oikoa hieman ennen painoon menoa...

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Ei UFO vaan LNM, lentävä nokkamuki

Pikkukarhu on oppinut hienosti syömään itse lusikalla ja haarukalla. Suurin osa ruuasta menee jo suuhun saakka, eikä äidin tarvitse auttaa ihan jokaisella aterialla. Välillä on toki niitäkin päiviä ja ruokia, kun saan istua vieressä "apulusikan" kanssa, jotta homma hoituisi. On kuitenkin arkea helpottavaa tällä hetkellä, että PK saa hoidettua syömishommelit pääsääntöisesti itsenäisesti.

Suurin ongelma ruokailuhetkissä on ollut nokkamuki, tai lähinnä sen lentäminen. Pikkukarhu on jo pidemmän aikaa nauttinut nokkamukin viskelystä juomisen päätteeksi. Muilta toukokuisilta olen kuullut samansuuntaisia juttuja, taitaa siis olla ikäkauteen kuuluva fysiikan lakien testausvaihe. Vai olisiko sittenkin äidin hermojen testausvaihe...? Se on kuitenkin äärimmäisen raivostuttavaa ja aikaavievää, sillä joudun joko takavarikoimaan nokkamukin jokaisen hörpyn jälkeen kauemmas tai sitten kuivaamaan lätäkköjä laminaatilta. Viidennellä viskauskerralla yhden ruokailun aikana ei enää naurata, ei.

Käyttämämme Orthexin muki ei aukea pudotessaan, mutta valuttaa kyllä sisältönsä nopeasti. Emme käytä siihen kuuluvaa tiivistettä enää, jotta PK:n ei tarvisisi enää imeä, kuten tuttipullosta. Tavallisesta mukista juomista emme ole vielä edes harjoitelleet aktiivisesti sattuneesta syystä.

Onneksi Pikkukarhun täti on toimintaterapeutti ja muutenkin luova ihminen. Hän keksi liimata syöttötuolin tarjottimeen hymynaamatarran, jonka päälle Pikkukarhua tulee kannustavasti ohjata laittamaan nokkamuki. Eli aina, kun PK juo, näytän sormellani hymynaamaa ja kehotan "laita tähän sitten". Laittaessaan mukin siihen hän saa vuolaasti kehuja. Tämä kikka on vähentänyt mukin lentelyä paljon, mutta kokonaan se ei ole sitä pystynyt kitkemään. Joinakin päivinä Pikkukarhua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta... 



Toimintaterapeuttitädin kanssa tehdään myös kaikenlaista ei-niin-fiksua ja opettavaista, mutta kivaa heillä tuntui silti olevan. Pikkukarhu söi aamupuuroaan puuhaarukalla tässä taannoin. Tämä on sitä luovuutta!



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Myttysen ensimmäinen neuvola

Myttysellä oli ensimmäinen neuvola kahden viikon ja päivän iässä. Neuvolakäynti aiheutti pientä stressiä, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin. Pukemisiin sun muihin lähtöhommiin menikin melkein tunti, joten onneksi olin alkanut valmistautua lähtöön jo hyvissä ajoin. Olimme siis ajoissa paikalla. Pikkukarhu oli oma utelias itsensä ja muun muassa kaatoi metalliroskiksen (kyllä, komea ääni siitä kuului) kesken visiitin, mutta onneksi hän ei saanut mitään pahempaa tuhoa aikaan.

Myttynen 16.9.13    3445g     51cm      34.5cm
1vrk                          3280g   
8vrk                          3600g
2vkoa                        3780g     53.3cm    35cm    

"Valloittava vauva! Täysimetys. Hienosti ottaa kontaktia"

Seuraava käynti on vasta kolmen viikon päästä, jolloin on myös Pikkukarhun 1v6kk neuvola. Jälkitarkastukseen menen 15.11.... YKSIN!


Kolme viikkoa

Jos joskus olen valitellut Pikkukarhun pitävän minua kiireisenä, niin en ole todellakaan ymmärtänyt, millaista todellinen lapsiperheen kiirearki voi olla. Varsinkin edelliset kaksi viikkoa ovat olleet sellaista haipakkaa, että välillä on päässyt itku. Totaalinen uupumus- ja epätoivoitku. Hormoneilla lienee osuutta asiaan, pedantista luonteestani nyt puhumattakaan...

Ei sillä, huonomminkin asiat voisivat olla. Myttynen on "helppo" vauva, jonka kanssa ainoa haaste on toistaiseksi ollut pulauttelu. Häntä joutuu kantamaan paljon pystyasennossa ja ajoittamaan pukemiset sekä vaipanvaihdot sopivalle hetkelle. Heti syömisen jälkeen ei siis aleta pukea ulkovaatteita, vaan on odoteltava... kunnes onkin jo pian ruokailuhetken aika. Vaatii hieman säätöä ja paljon joustovaraa aikatauluissa. Bodyja vaihdetaan useampi päivässä, ja itsekin joudun usein vaihtamaan paitaa kesken päivän kaaressa lentäneen pulautuksen takia. Pientä helpotusta on tuonut tutti, jota Myttynen ei aluksi meinannut huolia. Tutin syöminen heti ruokailun jälkeen auttaa selkeästi pitämään maidon alhaalla.


Fuck off, mä syön nyt tuttii! 

Pulauttelu lienee normaalin rajoissa vielä, mutta painostahan sen sitten näkee. Seuraava neuvolakäynti on tosin vasta kolmen viikon päästä, joten täytyy yrittää kotona punnita digivaa'alla suuntaa-antavaa painoa. Myttynen syö kuitenkin aika usein. Päivällä syöttöväli saattaa olla 1,5-2h. Yöllä hän onneksi syö vain pari-kolme kertaa edelleen. Epäilen syöttövälien olevan toisinaan niin lyhyitä juuri tuon pulauttelun takia, koska välillä tuntuu tulevan kaikki aterialla syöty ylös. Yöllä pulauttelua on vähemmän, vaikka syötän hänet makuuasennossa. Johtuisiko sitten siitä, että hän syö yöllä vähemmän? Tiedä häntä. Ehkä tämäkin menee ohi ajan kanssa.

Myttynen nukkuu yönsä hyvin, mutta omassa sängyssään hän ei suostu nukkumaan. Siellä hän kitisee ja ähisee, enkä minäkään saa nukuttua. Niinpä olemme jälleen päätyneet perhepetiin, vastoin kaikkia nykysuosituksia. Onneksi Pikkukarhu kömpii sänkyymme vasta Miehen lähdettyä töihin, niin ei ole liian ahdasta ja vaarallista. Myttynen ei päivisinkään viihdy omassa kopassaan, vaan nukkuu mieluiten sylissä, liinassa tai sohvalla. Syli ja sohva aiheuttavat toki hankaluuksia arjen pyörittämisessä, sillä Myttysen ollessa sohvalla täytyy Pikkukarhun liikkeistä olla jatkuvasti tietoinen. Hän saattaa nimittäin käydä härkkimässä veljeään, vetämässä tumppuja tai sukkia pois, tökkiä naamaan tai käydä "tarjoamassa" jotain kivaa puulelua pikkuveikalle (=kopsauttaa päähän). Ei hän pahaa tarkoita, ei vain osaa vielä olla varovainen. Sitteri on vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta Myttynen viihtyy siinä välillä, mutta toisaalta taas jatkuva pieni keinumisliike saattaa aiheuttaa pulautuksen. Sitteriä ei myöskään voi käyttää Pikkukarhun ollessa hereillä, sillä tämä haluaa keinuttaa pikkuveikkaa vähän turhan ronskilla kädellä.


Pieni hetki sitterissä äidin laittaessa ruokaa ja veljen ollessa nokosilla

Luojalle kiitos kantoliinasta! Ilman sitä en selviäisi arjesta...

Pikkukarhu on viime aikoina ollut kovin turhautuneen oloinen, eikä jaksa leikkiä itsenäisesti hetkeäkään. Hän kulkee perässä ja kitisee, tahtoo huomiota koko ajan. Varsinkin, kun Myttysen syöttäminen alkaa, hän säntää sillä punaisella sekunnilla tekemään jotain tyhmyyksiä, yleensä näitä kiellettyjen top-5 -listalla olevia. Suurinta hupia on kiivetä pöydälle tanssimaan ja ilmeillä samalla äidille. Yritä siinä sitten näyttää ankaralta ja kieltää, kun toinen veivaa ja keikistelee, minkä ehtii.

Välillä Pikkukarhu tulee joko repimään Myttystä pois sylistä tai sitten pyytää lukemaan Puppea. Kun en juuri silloin pysty lukemaan, lysähtää PK dramaattisesti lattialle sydäntäsärkevää itkua vääntäen. Tuntuu niin pahalta toisen puolesta. Riittämättömyyden tunteet ovat nousseet potenssiin sata viime aikoina, ja olen tuntenut olevani kurja äiti Pikkukarhulle.

Olenkin yrittänyt antaa paljon positiivista huomiota Pikkukarhulle sen sijaan, että hän saisi jatkuvasti kuulla kieltämistä ja komentamista. Helposti se vain menee siihen, että päivän sana on jatkuvasti EI EI EI! Nyt yritän kehua PK:ta kaikesta, mistä vain kehumista keksii. Ja voi, miten ylpeä toinen sitten onkaan, kun saa esimerkiksi viedä roskan roskikseen ja laittaa roskiksen itse kiinni. Pikkujuttu, mutta sen avulla PK on taas seuraavan tunnin hyväntuulinen ja vähemmän takertuva.

Oma aika? Ylläripylläri, sellaista ei todellakaan enää ole. Ennen oma aika oli silloin, kun Pikkukarhu oli päiväunilla (noin tunti päivässä) tai meni yöunilleen (noin klo 20). Nykyään Pikkukarhu on päättänyt, että nukkuminen on hanurista. Unille mennään hirveän tappelun kera, enkä ole kaikkina päivinä edes saanut Pikkukarhua nukkumaan päikkäreitä. Jos Myttynen sattuu olemaan hereillä, on ihan turha yrittää nukuttaa Pikkukarhua. PK nukahtaa vain ja ainoastaan niin, että hänen viereensä menee makaamaan ja laittaa käden ympärille, kunhan hän on ensin karjunut noin 15 minsaa ja yrittänyt karata sängystä neljä miljoonaa kertaa. Ja Myttynenhän ei suostu olemaan esimerkiksi viereisessä pinniksessä tai sitterissä sillä aikaa.

Muutamat iltapäivät yliväsyneen Pikkukarhun sekä jatkuvasti syövän Myttynsen kanssa ovat olleet melko raskaita. Iltaisin Pikkukarhu on onneksi väsyneenä helpompi nukuttaa, mutta usein käydään päiväuniajalta tuttu show läpi. Onneksi Mies on joko nukuttamassa tai hoitamassa Myttystä, niin selvitään helpommin. Pikkukarhun nukahdettua alkaa kuitenkin päivän toinen työrupeama: on suihkussa käymistä, pyykkien laittoa, keittiön raivaamista, seuraavan päivän ruuan valmistelua (koska se ruuanlaitto on suhteellisen haastavaa PK:n roikkuessa jaloissa huutamassa), hoidettavia asioita... Usein jään vielä yksin tekemään juttuja, kun mies menee nukkumaan ajoissa jaksaakseen herätä puoli viideltä. Itse olisin aivan valmista kauraa petiin jo yhdeksältä, mutta pääsen sänkyyn vasta kymmenen jälkeen joka ilta.

Niin. Onhan minulla toki apuna Mies. Hän tosin lähti takaisin töihin oltuaan neljä päivää kotona vauvan syntymän jälkeen. Hän on tehnyt normaalin 7,5h työpäivän lisäksi vielä 1,5h ylitöitä joka päivä pystyäkseen pitämään tämän viikon kokonaan lomaa (hän on siis nyt metsästämässä Lieksassa ja me poikain kanssa Mammalassa "hoidossa"). Hän lähtee kotoa aamuviideltä ja palaa neljältä, sillä työmatkoihin menee noin tunti suuntaansa. On ollut puhetta, että hän pitäisi varsinaista isyyslomaa vielä neljässä jaksossa, kolme päivää viikosta kerrallaan. Kolmea viikkoa putkeen hän ei voi olla pois töistä. Tämä jaksot ajoittuisivat kuitenkin vasta marraskuulle, jolloin hän on ollut työpaikassaan puoli vuotta, ja saa näin ollen kuudelta isyyslomapäivältä täyden palkan. Olen eri mieltä siitä, tarvitsemmeko todellakin sen kuuden päivän täyden palkan, jos täytyy kerran odottaa sinne saakka.

Ainakin hän tällä kertaa pitää kunnon isyyslomaa. Harmittaa vain, kun avuntarve olisi juuri tässä alkuvaiheessa kaikista suurin. Myttynen ehtii kasvaa ja kehittyä hurjasti. Pikkukarhullekin isän suoma huomio olisi nyt kaikista parasta, kun itse olen niin kiinni vauvassa.

Kaikesta kiireestä, riittämättömyyden tunteista ja synkeistä hetkistä huolimatta arki on ollut täynnä onnea ja iloa. Tuntuu liikuttavalta katsoa isoksi kasvanutta Pikkukarhua, nähdä hänen oppineen paljon uusia juttuja lyhyessä ajassa ja kuulla sitä käsittämätöntä söpötystä, jota hän suoltaa suustaan. Pikkukarhulla on huumorintaju tallella, ja saankin nauraa hänelle monta kertaa päivässä. Varsinainen viihdyttäjä! Myttynen taas, noh, on vauva. Häntä voisi vain tuijotella ja nuuskutella tuntikausia. Mietin joka päivä, miten onnekas olen, kun minulla on näin ihana perhe.

Olen miettinyt, miten voisin muuttaa omia tapojani ja elämääni, jotta saisin annettua lapsilleni enemmän huomiota ja olisin muutenkin paremmin läsnä. Netti on suurin aikavaras elämässäni, vaikka en nykyään edes käy tietokoneella päivän aikana. En yksinkertaisesti ehdi. Facebookia selaan välillä imettäessäni, jotta pysyisin edes joten kuten yhteydessä ulkomaailmaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehdi keskustelemaan eri ryhmissä tai kirjoittamaan blogiin. Sitten taas tunnen syyllisyyttä, jos käytän aikaani näihin, enkä perheeseen.

Nytkin, kun olemme täällä Mammalassa, voisin kirjoittaa joka päivä postauksia tai ainakin suunnitella niitä valmiiksi, onhan minulla erittäin hyvä lastenhoitoapu käsillä jatkuvasti. Sen sijaan taidan kuitenkin nauttia "lomasta" lasten kanssa. Aion myös käydä pitkillä vaunukävelylenkeillä, olen niin kaivannut liikuntaa! Ja näen ihmisiä IRL. Se on parhautta se.

Rakas lapsuudenystäväni kävi meitä katsomassa ja toi ihanan, itsetekemänsä yllätyskorin minulle ja vauvalle! Siitä löytyi mm. kestovaippoja (Imse Vimsen AIO, pari Popolinin kuorta, riisipaperia, Myllymuksujen tasku), kestoliivinsuojia, paloautobody ja suklaata


Olen harkinnut nettilakkoa. Viikko ilman nettiä voisi oikeasti tehdä hyvää.

Blogi tulee pikkuisen hiljenemään. Postauksia on kyllä luvassa, muun muassa päivämme kuvin ja sanoin, rattaiden ja Tulan esittelyä sekä arviointia, Pikkukarhu puolitoistavuotiaana, Myttysen kasvu ja kehitys... ja niin edelleen, mutta ne tulevat, kun joskus saan otettua omaa aikaa. Suunniteltua postausaikaa. Aion kyllä heitellä kuulumisia lyhyesti ja kuvilla varustettuna silloin tällöin, joten ihan täysin blogi ei ole kuihtumassa kasaan, älkää peljätkö!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Ensimmäinen viikko kotona



Miten voi olla mahdollista, että Myttysen syntymästä on jo viikko ja päivä?! Olen ollut hurmaavassa vauvakuplassa koko ajan. Toisin kuin viime kerralla, olen ollut stressittömämpi ja olla möllötellyt vauvantahtisesti. Ihme kyllä ei ole tullut edes ahdistusta siitä, etten ole päässyt ulkoilemaan. Olemme toki joutuneet käymään kodin ulkopuolella pikaisilla reissuilla kontrollien takia, mutta muuten olen vain nauttinut kotona olosta.

Millainen Myttynen sitten on? No hurmaava kaveri tietysti! Tuuhea tummanvaalea tukka, syvänsiniset tarkkaavaiset silmät, pulleat posket, äidin nenä ja iskän suu. Kuten isällään ja veljelläänkin, myös Myttysellä on hymykuoppa oikeassa poskessa. Tätä hymykuoppaa on nähty paljon, kun Myttynen on "hymyillyt". Jostain muualta on peritty pitkät sormet ja valtavan isot jalat. Samanlaiset rimppakintut, mitä veljelläänkin oli syntyessään. Ei siis toivoakaan siitä, että tietyt kestovaipat istuisivat kilojen mukaan reisistä...

Kestopeppu salista saakka

"Ensimmäinen kestovaippakakkani" (teetän tästä taulun Myttyselle 18-vuotislahjaksi...)

Tuleva huippukitaristi

Tukkaa löytyy!


Myttynen nukkuu, syö, nukkuu, syö, seurustelee korkeintaan pari tuntia ja nukkuu taas. Yölläkin nukutaan pääsääntöisesti, kolmisen syöttöä on riittänyt. En muistanutkaan, miten paljon vastasyntynyt nukkuu. Välillä tekee mieli mennä herättämään, kun iskee niin kova kaipuu.

Maitoa on ainakin riittänyt, sillä terkkari kävi tänään tekemässä punnituksen: kotiinlähtöpainoon on tullut viikossa 320g, mikä on älyttömän hyvin. Myttynen painaa siis jo 3600g! Terkkari kehui, että ikäisekseen poika seuraa todella tarkkaavaisena ja silmät suurina kaikkea ympärillään. Päätään hän on yrittänyt nostella jo parin päivän ikäisestä, ja välillä pitää ihan toppuutella moisia urheilusuorituksia. Bilirubiinitkin kääntyivät laskuun jo lauantaina, joten kontrolleissa ei tarvitse enää käydä. Iho ja silmänvalkuaiset kellertävät vielä hiukan, mutta väri on normalisoitunut paljon viime viikosta. Napatynkä irtosi toissapäivänä, joten miehen ei tarvitse enää yökkiä vaippaa vaihtaessaan. Huh huh, miten paljon viikkoon mahtuu kaikenlaista vastasyntyneen elämässä!

Olen tehnyt kovasti töitä maidonnousun eteen: juon vettä litratolkulla, syön paljon (ja koko ajan), nappailen maidoneritystä lisäävää homeopaattista valmistetta (Urtica Urens) sekä juon Weledan imetysteetä. Herkkuja unohtamatta! Ja kaikista tärkein: yritän olla stressaamatta mistään. Se on toiminut vielä ihan hyvin, mutta katsotaan sitten huomenna uudestaan, kun Mies lähtee töihin ja jään yksin lasten kanssa...

On ollut aivan erilaista hoitaa vastasyntynyttä nyt, kun siitä on jo kokemusta. Otteet ovat sekä minulla että Miehellä varmemmat. Vaipattaminen ja vaatteiden vaihto, pesut ja syötöt sujuvat vanhasta lihasmuistista. Huomaan, että Mies on edelleenkin näppärämpi harsovaipan pukija kuin minä! On ihan eri fiilis tässä ensimmäisessä viikossa, kun kaikki turha panikointi ja stressaaminen ovat poissa. Pystyy keskittymään olennaiseen, ihanaan pieneen kääryleeseen.

Pikkukarhu on ottanut pikkuveljen hienosti vastaan. Alkujännityksen mentyä ohi Pikkukarhu on tullut oma-aloitteisesti silittämään Myttysen päätä kauniisti (sanoen "aiii-aiii") tai tarjoamaan esimerkiksi sukkaa tai tumppua pikkuveljelle laitettavaksi. Yksi päivä sanoin, että täytyy vaihtaa pikkuveljen vaippa. Hetken perästä Pikkukarhu toi vessasta oman vaippansa minulle! Voi meidän pientä hoitoapulaista :') Eilen PK yritti laittaa sukkaa vauvan jalkaan, eikä olisi millään antanut minun auttaa.

Varuillaan saa toki olla koko ajan. Pikkukarhu saattaa sohvalla ollessaan tehdä syöksyn syliä kohti tai muita äkillisiä liikkeitä, kuten heittää tavaralla. Minkäänlaista mustasukkaisuutta en ole huomannut vielä, ja Pikkukarhu on saanut nauttia isänsä jakamattomasta huomiosta koko viikon. Pojat ovat olleet paljon menossa yhdessä, puistoilemassa, kaupungilla ja mummolassa. Olen välillä ollut ihan ikävissäni täällä kotona!

Itse olen toipunut synnytyksestä hienosti, mikäli sen rypistyksen jäljiltä nyt jotain toipumista edes oli. Jälkivuotoon on hyvin riittänyt Miisamamman kestositeet, enkä usko tällä kertaa joutuvani kärsimään moisesta riesasta niin pitkään, mitä viimeksi (yli kuukauden). Maha ei ole palautunut ihan niin nopeasti, mitä viimeksi, mutta se oli odotettavissa: silloin olinkin paljon kovemmassa lihaskunnossa ennen raskautta.

Vatsan tilanne viikko synnytyksestä:



Paino ennen raskautta: 53kg
...ennen laitokselle lähtöä: ~72kg
...synnytyksen jälkeen: ~67kg
...4 päivää synnytyksestä: ~63kg
...viikko synnytyksestä: ~60kg
eli 12kg on jo lähtenyt, 7kg vielä jäljellä. Ei paha!

Mielialat eivät ole heitelleet ihan niin pahasti, mitä pelkäsin. On ollut yllättävän tasapainoinen fiilis, vaikka kyllähän niitä hormonimyrskyjäkin on selkeästi tullut. Parit itkupotkuraivarit on tullut heitettyä, mutta mitään synkkiä fiiliksiä ei ainakaan vielä ole pahemmin tullut. Toivottavasti ei tulekaan! Pikkukarhukin pitää osaltaan huolen siitä, ettei mitenkään kamalan syviin vesiin ehdi upota. 

Ai niin! Ollaan edistytty meidän harsottamisessa sitten Pikkukarhun: harsoon laitetaan lisäimuksi Imse Vimsen flanelletti (vihdoin niillekin tuli jotain käyttöä) ja päällimmäiseksi kuivaliina. Toimii! Sisävaippoja en ole hirveästi vielä viitsinyt käyttää, kun vauvan lonkat eivät ole avautuneet ns. sammakkoasentoon. Moni sisävaippa on niin leveä toistaiseksi, että Myttynen ei saa jalkoja kunnolla pidettyä suositellussa sykkyräasennossa. Vauva avaa jalkansa tuohon sammakkoasentoon yleensä parin viikon iässä, joten sen jälkeen otetaan nuo sisävaipatkin käyttöön. Toistaiseksi harsot ovat kuitenkin riittäneet hyvin, ja kuivaliinasta kakat on huomattavasti harsoa helpompi huuhdella pois. Suosittelen!

Olen niin onnellinen. Niin kovin onnellinen!

perjantai 20. syyskuuta 2013

Synnytyskertomus

Terve poika syntyi 16.9.13 klo 5.23 mitoin 3445g/51cm/py 34,5cm
rv 39+5 (ultran mukaan rv 40+0)
Synnytyksen kesto yhteensä 6h 35min
Tays

Synnytystä edeltävät tapahtumat:

Lauantaina rv 39+3 kävimme Miehen kanssa elokuvissa sekä saunottelemassa anoppilassa koko perheen voimin. Oloni oli hirveän huonovointinen koko päivän, mutta siitä huolimatta teki mieli ahmia jotain koko ajan. Vedin leffassakin poppareita ja karkkia kaksin käsin. Yksittäisiä hiukan tuntuvia, mutta ei kovin kipeitä suppareita tuli satunnaisesti päivän aikana. Veikkasin anopille Myttysen syntyvän maanantaina, oli vain sellainen olo. Illalla kuului yksittäinen pieni poksahdus mahasta, joka johtui ilmeisesti kalvojen napsumisesta.

Sunnuntaina kävimme ostoksilla, jossa valitin koko ajan huonovointisuuttani. Teki yhtä lailla pahaa kuin alkuraskaudessa ja väsytti aivan helvetisti. Olo oli todella ryytynyt. Olimme sopineet, että käyn vielä kätilöystäväni luona kylässä, kun hän oli seuraavana päivänä lähdössä Ausseihin. Ystävä lupasi tehdä sisätutkimuksen, jotta nähtäisiin, onko mitään tapahtunut pikkukipuilujen ansiosta. Pirkkalaa kohti ajellessani tunsin muutaman vähän ikävämmän supistuksen. Kirosin, kun en voinut vaihtaa asentoa ajamisen takia. Perille päästyäni ystävällä oli meneillään täysi muuttohässäkkä, joten alapään ronklaaminen ei ollut ensimmäisenä mielessä. Siinä muiden jaloissa pyöriessäni tunsin, että supistuksia tulee yhä useammin ja ne tuntuvat myös alaselässä sekä reisissä. Aiemmin ne eivät olleet vielä menneet reisiin saakka. Mielessä kävi pieni toivonripaus, että synnytys olisi käynnistymässä. Ystävä ei ronklannut paikkoja, vaan päätti jättää homman luonnon huoleksi. Sen sijaan hän kopaisi mahaa ulkoapäin vain todetakseen, että Myttysen pää on yhä kiinnittymättä. Fiilis oli pettynyt. Hyvin pettynyt.

Autossa supistukset hiipuivat ja kotiin päästyäni niitä ei enää tullut. Satunnaista jomottelua tunsin silloin tällöin. Kävimme saunassa ja söin kolmen ruokalajin illallisen (iso kulhollinen salaattia, ristikkoperunoita, itsetehtyä kebabbia sekä puoli litraa jäätelöä mansikoilla. VOI KYLLÄ!) noin klo 20. Oli hieman tatti otsassa sen suhteen, ettei mitään alkanutkaan tapahtua eikä nyt ollut edes tietoa alaloosterin tilanteesta.

Synnytys käynnistyy sittenkin... klo 23:

Sänkyyn mennessäni tunsin suppareiden palaavan. Ajattelin, että inhottavasti jäytävä, mutta mihinkään johtamaton kipuilu jatkuu taas alkuyön, kuten monesti aiemminkin. Sängyssä kirjaa lukiessani aloin kuitenkin kellottaa suppareita puhelimessa olevalla sovelluksella, koska niitä tuntui tulevan suhteellisen tiheään tahtiin ja uudenlaisella voimalla. Klo 23 on tullut ensimmäinen Oikeasti Kipeä Supistus, josta katson synnytyksen käynnistyneen. Pystyin makaamaan tasan kolmen supparin ajan, jonka jälkeen siirryin olohuoneen puolelle roikkumaan Facessa. En voinut istua, nojailin vain pöytään. Supistuksia tuli 2-3 minuutin väleillä, joten kovin paljon ei välissä ehtinyt hengähtää. Ei mennyt puolta tuntiakaan, kun jouduin jo kaivamaan TENSin esille ja herättämään äiteen sitä minulle laittamaan. Äitee oli ihan innoissaan, mutta itse ajattelin supistusten vielä loppuvan. Heittelin kuitenkin puuttuvia tavaroita sairaalakassiin varmuuden vuoksi.

Hiukan yli puolen yön nappasin ensimmäisen homeopaattisen valmisteen, yhden Caulophyllumin vauhdittamaan supistuksia. Olin janoinen ja halusin hirveästi raitista ilmaa, vaikka samalla olinkin viluinen, aivan kuten kyseisen lääkeaineen oirekuvauksessa sanotaan. Tämän jälkeen supistukset alkoivat koventua tasaista tahtia. Pikku hiljaa pöytään nojaaminen, lantion pyörittely supistuksen aikana ja TENS eivät enää tuntuneet riittäviltä. Olin näiden keinojen lisäksi äännellyt vokaaleja tyyliin "aaaaaaaaa-eeeeeeeee-iiiiiiiiii-oooooo-uuuuu...", mikä tuntui auttavan keskittymään ja helpottavan kipua. En olisi ikinä uskonut, että pystyn ääntelemään tuolla tavoin, kuin laulamaan synnytyksen aikana! Hölmöltähän se kuulosti (terkkuja naapureille!), mutta siinä vaiheessa se oli aivan sama minulle. Mies ja Pikkukarhu nukkuivat täysin tyytyväisinä volinastani huolimatta.

Olin juuri hetkeä aiemmin ilmoittanut meneväni suihkuun, kun tunsin palan nousevan kurkkuun ja säntäsin kylppäriin oksentamaan. Harmikseni en kyennyt kyykistymään tai edes kumartumaan pöntön ylle supistuksen takia, joten oksensin tyylikkäästi lavuaariin koko helkutin kolmen ruokalajin illallisen. Sitä tuli aika paljon, eikä suinkaan pelkästään lavuaariin saakka. Kiroilin sotkua äiteen lohdutellessa taustalla. Lavuaari meni tukkoon. Menin suihkuun äiteen yrittäessä epätoivoisesti avata lavuaaria. Haju oli kammottava, varsinkin kun suihku toi kylppäriin kuumaa höyryä. Supistusten aikana olin polvillani ja nojasin käsilläni pönttöön antaen veden valua alaselälle. Ääntelin vokaaleja, ja välillä jopa nauratti koko tilanteen absurdius. Lavuaari ei millään meinannut aueta ja meikeläinen ulvoi kuin paraskin oopperalaulaja suihkussa. Saatiin tunti vierähtämään tällä miellyttävällä kylppärireissulla. Lavuaari aukesi ja meikeläisen kivut kovenivat siihen pisteeseen, etten voinut enää olla suihkussa.

Ehkä yksi imartelevimmista otoksista ikinä!

Laitoimme TENSin kiinni ja äitee auttoi minua pukeutumaan, mikä oli aika haastava prosessi. Supistuksissa ei tuntunut olevan enää lainkaan kunnollista väliä, uusi alkoi miltei heti edellisen päätyttyä. Ajattelin kuitenkin, ettei vielä ole mikään kiire, sillä pärjään kotonakin. Mies heräsi tässä vaiheessa ja tuli silmiään hieroskellen keittiöön. Kello kävi kahta. Mies halusi soittaa synnärille ja kysyä, milloin meidän kannattaisi lähteä tulemaan. Synnäriltä olivat sitä mieltä, että tulkaa, jos on tarvetta kivunlievitykselle. Ajattelin vielä sinnitellä, vaikka mikään asento ei oikeastaan enää tuntunut hyvältä ja TENSin laittaminen voimakkaammalle tuntui jotenkin rinnassa ja alkoi oksettaa. Äitee keitti kahvia Miehelle ja siirryin itse eteisen hyllyyn nojaamaan sekä roikkumaan. Olin huomannut jännittäväni kasvolihaksia aina supistuksen tullessa, joten ravistin säännöllisin väliajoin kasvoni rennoiksi "laulamisen" ohessa. Se näytti varmasti aika hauskalta, mutta pisteet kotiin tukihenkilöilleni, jotka tajusivat olla nauramatta ääneen... Päätin ottaa Arnicaa siltä varalta, että olisimme kuitenkin lähdössä pian synnärille. Olo oli ristiriitainen, sillä kivut olivat jo todella kovat, mutta samalla olin varma, ettei mitään ollut oikeasti vielä tapahtunut. Hoin vaan, että nolottaa mennä sinne taas liian aikaisin.

Päätimme kuitenkin lähteä, koska pelkäsin, etten pian kestäisi enää lyhyttäkään matkaa autossa. Meiltä on matkaa vain noin 5km. Automatkalla ehti tulla kolme supistusta, jotka roikuin kauhukahvassa ulisten vokaaleja. Taysin parkkipaikalla hyppeli rusakkoja, muistan kironneeni täyttä parkkipaikkaa. Odotin synnärin olevan täynnä potilaita. Mies jätti minut ovelle ja lähti viemään autoa parkkiin, josta raahauduin hitaasti vastaanottoa kohti "hilpeästi loilotellen".

Kirjautuminen sisään synnärille klo 2:48:

Vastaanotossa en pystynyt kuin heittämään neuvolakortin tädille, kun uusi supistus vei mennessään. Tässä vaiheessa ei edes hävettänyt äännellä tai ravistella kasvoja. Synnärillä oli hiljaista, pääsin suoraan tutkittavaksi. Muistin tässä vaiheessa pyytää ammetta käyttöön, ja kätilö lupasi varata sen.

"Mitä helvettiä?!" ähkäisin kuullessani tutkimuksen tuloksen: 7cm auki ja saliin suoraan. En todellakaan olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut, että pystyisin oikeasti olemaan niin pitkään kotona! Sain vielä peräruiskeen, ja tyhjentäytymisen jälkeen lähdimme saliin. Mies kuvasi videota odotellessamme kätilön saapumista, eikä siitä huomaa ollenkaan, miten paljon todellisuudessa sattui. Onneksi kätilö tuli nopeasti ja vaikutti heti todella ihanalta sekä ammattimaiselta tapaukselta.

Kätilöä odotellessa...

Vauvan käyrää jouduttiin etsimään salissa hetki. Kun seisaaltaan se katosi koko ajan käyriltä, alistuin makaamaan sängylle. Kipu oli sietämätöntä makuuasennossa, mutta onneksi oli edelleen TENS käytössä. Kätilö sanoi kaiken olevan kunnossa ja lähti laskemaan vettä ammeeseen, jonka täyttymiseen menee noin 20 minuuttia. Tämän ajan pyörin vain salissa ja nojailin sänkyyn supistusten tullessa. Muistan ajatelleeni, että sali on tällä kertaa paljon viihtyisämmän oloinen kuin viimeksi. Vain pieni paperivarjostinlamppu antoi tunnelmallista valoa seinältä.

Ammeeseen klo 3.45:

Ammeen koko yllätti, vaikka tiesinkin sen olevan iso. Huone ei ollut niin viihtyisä, mitä odotin, mutta ei siinä vaiheessa paljon estetiikka kiinnostanutkaan. Isona plussana huomasin tangon ammeen yläpuolella, sillä olo oli aivan sellainen, että voisin roikkua jossain. Solahdin ammeeseen kuin notkeasti kuin virtahepo. Vesi tuntui hyvältä, ja lähdin etsimään hyvää asentoa. Ehti mennä tovi, kun tajusin, etten enää kestä ilman jotain kivunlievitystä. Kätilö toi pyynnöstä ilokaasun. Mieleen muistui taas hyvin elävästi se fiilis, minkä ilokaasusta sain viimeksikin. Yritin kuitenkin kontrolloida sen käyttöä vähän enemmän tällä kertaa, sillä tahdoin olla mahdollisimman selväjärkinen ja avoinna kehon omille viesteille.

Supistuksia tuli tiiviisti, roikuin kahvassa äännellen todella kovaäänisesti niiden aikana. Mies oli pyynnöstäni pistänyt Nightwishia soimaan, mutta peittosin kuulemma Anette Olssonin kuusi-nolla. Mies juotti vissyä ja vettä sekä antoi keksejä aina supistusten välissä. Aloin pikku hiljaa takertua ilokaasuun kuin hukkuva oljenkorteen. Kätilö kävi välillä ottamassa käyrää ollessani ammeessa. Sisätutkimusta varten jouduin nousemaan hetkeksi pois ammeesta, mikä tuntui hirveältä. Onneksi niitä ei tehty kuin yksi. Edistystä synnärille tulemisen jälkeen ei ollut juurikaan, joten meinasin vaipua epätoivoon. Sisätutkimuksen jälkeen hetken ammeessa kärvisteltyäni havaitsin kivan pikku ystävän, joka lillutteli silmieni ohitse. Limatulppa! Meni hetki, kun tunsin vauvan laskeutuvan rajusti. Ammeeseen holahti jotain, mikä vaikutti aivan lapsivedeltä. Seuraava supistus tuntui aivan erilaiselta jo, paine oli siirtynyt takapuoleen. En ollut varma, ponnistuttiko. Sitä seuraavan supistuksen jälkeen ulvoin miehelle, että soittaisi kelloa, nyt ponnistuttaa. Kätilö tuli nopeasti. Kerroin, että epäilin vesien menneen ja pientä ponnistamisen tarvettakin oli. Kätilö hoputti minut ylös ammeesta, jotta pääsisi ottamaan käyrää kunnolla ja tekemään sisätutkimusta.

Ammeesta saliin ja äkkiä, klo 5.05:

Salimme oli melkein vastapäätä ammehuonetta, mutta en meinannut päästä saliin. Tuntui, että vauva putoaa minä hetkenä hyvänsä, pyyhkeestä nyt puhumattakaan. Salissa viskasin pyyhkeen pois ja kätilö teki pikaisen sisätutkimuksen: yhdeksän senttiä auki ja reunaa hiukan jäljellä. Kalvot pullottivat yhä, mutta kätilö epäili, että vettä on saattanut tulla ylhäältä. Jouduin jälleen sängylle makuulle käyrän ottamisen ajaksi. Huusin, että ponnistuttaa ja kohta se tulee. Vedet menivät loristen, tässä vaiheessa se oli vielä puhdasta. Vauvalle laitettiin pinni päähän, koska käyrää ei meinannut saada otettua taaskaan kunnolla.

En kyennyt enää pidättelemään. Kätilö kysyi, tahdonko vielä jakkaralle, mutta koska en ollut ehtinyt kokeilla sitä ja jokainen liike sattui julmetusti, päädyin jättämään jakkaran väliin. Pystyin hädin tuskin kääntymään polvilleni sängyssä. Nojasin ylös nostettuun sängynpäätyyn ja yritin pidätellä, kunnes kätilö antoi luvan alkaa ponnistaa omien tuntemusten mukaan. Purin aluksi vahingossa omaa sormeani, kunnes tajusin ottaa tyynynkulman suuhuni. Kovin montaa ponnistusta siihen ei tarvittu, mutta se viisi minuttia tuntui todella pitkältä. Muistan miettineeni, että jos kerran ystäväni selvisi pelkän homeopatian ja ilokaasun avulla, niin kyllä minäkin selviän. Kyllähän se tuntui, tuntui enemmän kuin mikään ikinä. Pikkukarhun synnytys oli lastenleikkiä tämän rinnalla, mitä kipuun tulee. Kätilö ohjasi kuitenkin todella upeasti ja oma oloni oli kristallinkirkas. Pystyin kontrolloimaan tilannetta ja sain kohdistettua kaiken voimani ponnistamiseen juuri oikeaan aikaan. Vauvan hartiat jäivät hiukan jumiin, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lapsi lopulta solahti ulos.

Myttynen on syntynyt! Klo 5.23:

Lapsivesi oli muuttunut vihreäksi. Katselin olkani ylitse ja näin, että vauva oli hiukan sinertävän värinen, eikä alkanut heti itkeä.  Piti kuitenkin jonkinlaista ääntä ja kätilö hieroi vauvaa pyyhkeillä. Napanuora oli ollut kerran kaulan ympärillä. Iski epätoivon hetki: taasko tässä kävi näin?! Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun Myttynen parkaisi kunnolla. Kaikki olikin ihan kunnossa. Kätilö livautti vauvan jalkojeni välistä alleni, jotta saatoin ihastella pientä heti. En voinut käsittää, että hän todellakin oli siinä! Ja miten isot jalkaterät hänellä olivatkaan! Ja paljon tummanvaaleaa tukkaa!



Pisteiksi kätilö antoi 7/9/-. Pisteitä meni jäntevyydestä (ei ollut ihan veltto, mutta ei normaalikaan) sekä väristä. Pyysin ja sainkin itse katkaista napanuoran sen lopetettua sykkimisen. Se oli upea kokemus! Käännyin selälleni ja sain Myttysen paitani sisään, jonka jälkeen alkoi jälkeisvaihe. Olin kieltäytynyt oksitosiinista istukan irroitukseen ja istukka irtosi helposti ilmankin. Nappasin vielä ennen istukan irtoamista Arnicaa toipumiseen. Alaloosteriin ei tullut mitään taisteluvammoja, ihme kyllä. Istukan irrottua vauva siirtyi rinnalle 27 minuutin iässä. Myttynen hoksasi heti, mikä on homman nimi ja tarrasi tiukasti tissiin. Imetin molemmista rinnoista puolisen tuntia. Tuntui ihan uskomattomalta, käsittämättömältä. Kaikki meni niin hienosti! Olo oli todellakin kuin rokkistaralla.

Synnytyksen kestoksi kirjattiin 6h 35min, josta avautumisvaihe 6h 18min, ponnistusvaihe 5min ja jälkeisvaihe 12min. Hivenen eri meininki kuin Pikkukarhun 21h kestäneessä synnytyksessä! Sairaalassa ehdin siis olla 2h 35min...

Vauva oli kuitenkin pestävä, vaikka alun perin toivoinkin, ettei häntä pestäisi. Likainen ammevesi ja mahdollinen reikä kalvoissa ammeessa ollessa oli kätilön mukaan sen verran riski, että infektiovaaran takia hän suositteli pientä huuhtelua. Annoin tietenkin luvan. Olin jo ehtinyt pelätä, että menetämme vierihoitomahdollisuuden infektioriskin vuoksi jälleen, mutta kätilö totesi meidän pääsevän ihan normaalisti osastolle.

Myttysellä oli muutamia mustelmia käsivarsissa ja kasvoissaan. Kätilö sanoi, että mustelmien takia häntä seurattaisiin osastolla tavallista tiiviimmin, mutta luultavasti mustelmat olivat vain seurausta hartioiden jumiin jäämisestä. Mustelmat kuitenkin ennakoivat usein bilirubiiniarvojen nousua, mihin oli hyvä varautua.

Kävin itse suihkussa ja järkytyin jälleen kerran sitä veren määrää, vaikka ei sitä paljon tullutkaan. Menetin synnytyksessä muutenkin vain 300g verta kaiken kaikkiaan. Sillä aikaa Mies otti kuvia punnituksesta sun muista toimenpiteistä ja puki Myttysen. Tottunein ottein hän jo pyöräytti harson sekä villikset pienen päälle. Sen jälkeen pääsimme syömään aamiaista ja ihastelemaan Myttystä.

Siirryimme osasto 2B:lle, jossa pääsin ikkunapaikalle. Päivä meni ihmetellessä toisiamme ja lepäillessä, nukkua en pystynyt. Imettäminen tuntui sujuvan kuin leikiten, mistä olin todella helpottunut. Kestovaippailu ei tuntunut lainkaan raskaalta osastolla, sillä Myttynen oli niin rauhallinen ja itselläni jo varmemmat otteet vastasyntyneen käsittelyyn. Hoitajat ihastelivat kilpaa villahousujamme, ja suhtautuminen kestoiluun oli muutenkin positiivista. Kaikki kohtaamani hoitajat olivat muutoinkin todella ihania, eikä jäänyt mitään pahaa sanottavaa tältä reissulta.

Ennakkoluuloistani sekä huonoista muistoistani huolimatta viihdyinkin verkkopöksyissä sekä sairaalan kaavussa. Käytin sairaalan jättisiteitä koko siellä olon ajan, koska kestositeet olisivat kyllä hulauttaneet nopeasti läpi. Liivinsuojia tai liivejä en ehtinyt myöskään tarvita, sillä maito ei noussut niin nopeasti. Vauva oli sairaalan vaatteissa koko ajan. En poistunut huoneesta kuin muutaman kerran hakeakseni puhdasta liinavaatetta, joten tarvetta edes hiusten harjaamiselle ei juurikaan ollut...

Seuraavana aamuna hoitaja kysyi, tahtoisimmeko kenties kotiutua jo tänään, mikäli tulehdusarvot eivät ole nousseet tai bilirubiiniarvot liian korkeat. Totta kai tahdoimme! Ja niinhän siinä kävi, että tulehdusta ei ollut ja bilirubiiniarvotkin olivat sen verran vähän koholla, että kätilö tulisi kotiin katsomaan lapsen voinnin ja arvot seuraavana aamuna. Kotiuduttiin hyvinvoivina iltapäivästä...

Yhteenvetona: 

kaikki meni aivan täydellisesti, oikea unelmasynnytys! Oma äiti tukena avautumisvaiheessa oli yllättävä, mutta erittäin hyvä asia. TENSistä oli oikeasti apua, samoin neuvosta kuunnella omaa kehoa. Liikuin ja ääntelin juuri sellaisella tavalla, mikä tuntui sillä hetkellä hyvältä, enkä miettinyt mitä PITÄISI tehdä. Asennoitumisella oli varmasti suuri merkitys: supistuksen kourissa yritin nähdä mielessäni, kuinka vauva laskeutuu lantiossani ja tekee tilaa tullakseen ulos.

Mies oli korvaamaton tuki sairaalassa ollessa. Hän poistui vain kerran paikalta, ammeen reunalla tehdyn sisätutkimuksen ajaksi, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Heitimme jopa läppää siinä vaiheessa, kun roikuin ammeen kahvassa. Mies oli 100% läsnä ja käytettävissä, mitä olin toivonutkin.

Ponnistusvaiheen koin aivan eri tavalla, mitä viimeksi. Viimeksi olin niin kuutamolla, pöllyssä. Tein ponnistustyötä "vähän sinne päin", kun taas tällä kertaa kehoni tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Ponnistusasentona polvillaan olo etunojassa sängyn päätyä vasten oli voiman käyttöön saamisen kannalta mielestäni loistava, ja olihan siinä toki painovoimalla oma suuri osuutensa. Kätilö tuki välilihaa kuumalla pyyhkeellä ja auttoi käsillään, jotta repeämiä ei tulisi.

Tämä oli juuri sellainen eheyttävä ja voimaannuttava synnytyskokemus, mitä toivoin. Miehen kauhuksi tämä kaikki sai jo haikailemaan, josko vielä joskus pääsisi kokemaan synnyttämisen ihmeen...