Terve poika syntyi 16.9.13 klo 5.23 mitoin 3445g/51cm/py 34,5cm
rv 39+5 (ultran mukaan rv 40+0)
Synnytyksen kesto yhteensä 6h 35min
Tays
Synnytystä edeltävät tapahtumat:
Lauantaina rv 39+3 kävimme Miehen kanssa elokuvissa sekä saunottelemassa anoppilassa koko perheen voimin. Oloni oli hirveän huonovointinen koko päivän, mutta siitä huolimatta teki mieli ahmia jotain koko ajan. Vedin leffassakin poppareita ja karkkia kaksin käsin. Yksittäisiä hiukan tuntuvia, mutta ei kovin kipeitä suppareita tuli satunnaisesti päivän aikana. Veikkasin anopille Myttysen syntyvän maanantaina, oli vain sellainen olo. Illalla kuului yksittäinen pieni poksahdus mahasta, joka johtui ilmeisesti kalvojen napsumisesta.
Sunnuntaina kävimme ostoksilla, jossa valitin koko ajan huonovointisuuttani. Teki yhtä lailla pahaa kuin alkuraskaudessa ja väsytti aivan helvetisti. Olo oli todella ryytynyt. Olimme sopineet, että käyn vielä kätilöystäväni luona kylässä, kun hän oli seuraavana päivänä lähdössä Ausseihin. Ystävä lupasi tehdä sisätutkimuksen, jotta nähtäisiin, onko mitään tapahtunut pikkukipuilujen ansiosta. Pirkkalaa kohti ajellessani tunsin muutaman vähän ikävämmän supistuksen. Kirosin, kun en voinut vaihtaa asentoa ajamisen takia. Perille päästyäni ystävällä oli meneillään täysi muuttohässäkkä, joten alapään ronklaaminen ei ollut ensimmäisenä mielessä. Siinä muiden jaloissa pyöriessäni tunsin, että supistuksia tulee yhä useammin ja ne tuntuvat myös alaselässä sekä reisissä. Aiemmin ne eivät olleet vielä menneet reisiin saakka. Mielessä kävi pieni toivonripaus, että synnytys olisi käynnistymässä. Ystävä ei ronklannut paikkoja, vaan päätti jättää homman luonnon huoleksi. Sen sijaan hän kopaisi mahaa ulkoapäin vain todetakseen, että Myttysen pää on yhä kiinnittymättä. Fiilis oli pettynyt. Hyvin pettynyt.
Autossa supistukset hiipuivat ja kotiin päästyäni niitä ei enää tullut. Satunnaista jomottelua tunsin silloin tällöin. Kävimme saunassa ja söin kolmen ruokalajin illallisen (iso kulhollinen salaattia, ristikkoperunoita, itsetehtyä kebabbia sekä puoli litraa jäätelöä mansikoilla. VOI KYLLÄ!) noin klo 20. Oli hieman tatti otsassa sen suhteen, ettei mitään alkanutkaan tapahtua eikä nyt ollut edes tietoa alaloosterin tilanteesta.
Synnytys käynnistyy sittenkin... klo 23:
Sänkyyn mennessäni tunsin suppareiden palaavan. Ajattelin, että inhottavasti jäytävä, mutta mihinkään johtamaton kipuilu jatkuu taas alkuyön, kuten monesti aiemminkin. Sängyssä kirjaa lukiessani aloin kuitenkin kellottaa suppareita puhelimessa olevalla sovelluksella, koska niitä tuntui tulevan suhteellisen tiheään tahtiin ja uudenlaisella voimalla. Klo 23 on tullut ensimmäinen Oikeasti Kipeä Supistus, josta katson synnytyksen käynnistyneen. Pystyin makaamaan tasan kolmen supparin ajan, jonka jälkeen siirryin olohuoneen puolelle roikkumaan Facessa. En voinut istua, nojailin vain pöytään. Supistuksia tuli 2-3 minuutin väleillä, joten kovin paljon ei välissä ehtinyt hengähtää. Ei mennyt puolta tuntiakaan, kun jouduin jo kaivamaan TENSin esille ja herättämään äiteen sitä minulle laittamaan. Äitee oli ihan innoissaan, mutta itse ajattelin supistusten vielä loppuvan. Heittelin kuitenkin puuttuvia tavaroita sairaalakassiin varmuuden vuoksi.
Hiukan yli puolen yön nappasin ensimmäisen homeopaattisen valmisteen, yhden Caulophyllumin vauhdittamaan supistuksia. Olin janoinen ja halusin hirveästi raitista ilmaa, vaikka samalla olinkin viluinen, aivan kuten kyseisen lääkeaineen oirekuvauksessa sanotaan. Tämän jälkeen supistukset alkoivat koventua tasaista tahtia. Pikku hiljaa pöytään nojaaminen, lantion pyörittely supistuksen aikana ja TENS eivät enää tuntuneet riittäviltä. Olin näiden keinojen lisäksi äännellyt vokaaleja tyyliin "aaaaaaaaa-eeeeeeeee-iiiiiiiiii-oooooo-uuuuu...", mikä tuntui auttavan keskittymään ja helpottavan kipua. En olisi ikinä uskonut, että pystyn ääntelemään tuolla tavoin, kuin laulamaan synnytyksen aikana! Hölmöltähän se kuulosti (terkkuja naapureille!), mutta siinä vaiheessa se oli aivan sama minulle. Mies ja Pikkukarhu nukkuivat täysin tyytyväisinä volinastani huolimatta.
Olin juuri hetkeä aiemmin ilmoittanut meneväni suihkuun, kun tunsin palan nousevan kurkkuun ja säntäsin kylppäriin oksentamaan. Harmikseni en kyennyt kyykistymään tai edes kumartumaan pöntön ylle supistuksen takia, joten oksensin tyylikkäästi lavuaariin koko helkutin kolmen ruokalajin illallisen. Sitä tuli aika paljon, eikä suinkaan pelkästään lavuaariin saakka. Kiroilin sotkua äiteen lohdutellessa taustalla. Lavuaari meni tukkoon. Menin suihkuun äiteen yrittäessä epätoivoisesti avata lavuaaria. Haju oli kammottava, varsinkin kun suihku toi kylppäriin kuumaa höyryä. Supistusten aikana olin polvillani ja nojasin käsilläni pönttöön antaen veden valua alaselälle. Ääntelin vokaaleja, ja välillä jopa nauratti koko tilanteen absurdius. Lavuaari ei millään meinannut aueta ja meikeläinen ulvoi kuin paraskin oopperalaulaja suihkussa. Saatiin tunti vierähtämään tällä miellyttävällä kylppärireissulla. Lavuaari aukesi ja meikeläisen kivut kovenivat siihen pisteeseen, etten voinut enää olla suihkussa.
Ehkä yksi imartelevimmista otoksista ikinä!
Laitoimme TENSin kiinni ja äitee auttoi minua pukeutumaan, mikä oli aika haastava prosessi. Supistuksissa ei tuntunut olevan enää lainkaan kunnollista väliä, uusi alkoi miltei heti edellisen päätyttyä. Ajattelin kuitenkin, ettei vielä ole mikään kiire, sillä pärjään kotonakin. Mies heräsi tässä vaiheessa ja tuli silmiään hieroskellen keittiöön. Kello kävi kahta. Mies halusi soittaa synnärille ja kysyä, milloin meidän kannattaisi lähteä tulemaan. Synnäriltä olivat sitä mieltä, että tulkaa, jos on tarvetta kivunlievitykselle. Ajattelin vielä sinnitellä, vaikka mikään asento ei oikeastaan enää tuntunut hyvältä ja TENSin laittaminen voimakkaammalle tuntui jotenkin rinnassa ja alkoi oksettaa. Äitee keitti kahvia Miehelle ja siirryin itse eteisen hyllyyn nojaamaan sekä roikkumaan. Olin huomannut jännittäväni kasvolihaksia aina supistuksen tullessa, joten ravistin säännöllisin väliajoin kasvoni rennoiksi "laulamisen" ohessa. Se näytti varmasti aika hauskalta, mutta pisteet kotiin tukihenkilöilleni, jotka tajusivat olla nauramatta ääneen... Päätin ottaa Arnicaa siltä varalta, että olisimme kuitenkin lähdössä pian synnärille. Olo oli ristiriitainen, sillä kivut olivat jo todella kovat, mutta samalla olin varma, ettei mitään ollut oikeasti vielä tapahtunut. Hoin vaan, että nolottaa mennä sinne taas liian aikaisin.
Päätimme kuitenkin lähteä, koska pelkäsin, etten pian kestäisi enää lyhyttäkään matkaa autossa. Meiltä on matkaa vain noin 5km. Automatkalla ehti tulla kolme supistusta, jotka roikuin kauhukahvassa ulisten vokaaleja. Taysin parkkipaikalla hyppeli rusakkoja, muistan kironneeni täyttä parkkipaikkaa. Odotin synnärin olevan täynnä potilaita. Mies jätti minut ovelle ja lähti viemään autoa parkkiin, josta raahauduin hitaasti vastaanottoa kohti "hilpeästi loilotellen".
Kirjautuminen sisään synnärille klo 2:48:
Vastaanotossa en pystynyt kuin heittämään neuvolakortin tädille, kun uusi supistus vei mennessään. Tässä vaiheessa ei edes hävettänyt äännellä tai ravistella kasvoja. Synnärillä oli hiljaista, pääsin suoraan tutkittavaksi. Muistin tässä vaiheessa pyytää ammetta käyttöön, ja kätilö lupasi varata sen.
"Mitä helvettiä?!" ähkäisin kuullessani tutkimuksen tuloksen: 7cm auki ja saliin suoraan. En todellakaan olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut, että pystyisin
oikeasti olemaan niin pitkään kotona! Sain vielä peräruiskeen, ja tyhjentäytymisen jälkeen lähdimme saliin. Mies kuvasi videota odotellessamme kätilön saapumista, eikä siitä huomaa ollenkaan, miten paljon todellisuudessa sattui. Onneksi kätilö tuli nopeasti ja vaikutti heti todella ihanalta sekä ammattimaiselta tapaukselta.
Kätilöä odotellessa...
Vauvan käyrää jouduttiin etsimään salissa hetki. Kun seisaaltaan se katosi koko ajan käyriltä, alistuin makaamaan sängylle. Kipu oli sietämätöntä makuuasennossa, mutta onneksi oli edelleen TENS käytössä. Kätilö sanoi kaiken olevan kunnossa ja lähti laskemaan vettä ammeeseen, jonka täyttymiseen menee noin 20 minuuttia. Tämän ajan pyörin vain salissa ja nojailin sänkyyn supistusten tullessa. Muistan ajatelleeni, että sali on tällä kertaa paljon viihtyisämmän oloinen kuin viimeksi. Vain pieni paperivarjostinlamppu antoi tunnelmallista valoa seinältä.
Ammeeseen klo 3.45:
Ammeen koko yllätti, vaikka tiesinkin sen olevan iso. Huone ei ollut niin viihtyisä, mitä odotin, mutta ei siinä vaiheessa paljon estetiikka kiinnostanutkaan. Isona plussana huomasin tangon ammeen yläpuolella, sillä olo oli aivan sellainen, että voisin roikkua jossain. Solahdin ammeeseen kuin notkeasti kuin virtahepo. Vesi tuntui hyvältä, ja lähdin etsimään hyvää asentoa. Ehti mennä tovi, kun tajusin, etten enää kestä ilman jotain kivunlievitystä. Kätilö toi pyynnöstä ilokaasun. Mieleen muistui taas hyvin elävästi se fiilis, minkä ilokaasusta sain viimeksikin. Yritin kuitenkin kontrolloida sen käyttöä vähän enemmän tällä kertaa, sillä tahdoin olla mahdollisimman selväjärkinen ja avoinna kehon omille viesteille.
Supistuksia tuli tiiviisti, roikuin kahvassa äännellen todella kovaäänisesti niiden aikana. Mies oli pyynnöstäni pistänyt Nightwishia soimaan, mutta peittosin kuulemma Anette Olssonin kuusi-nolla. Mies juotti vissyä ja vettä sekä antoi keksejä aina supistusten välissä. Aloin pikku hiljaa takertua ilokaasuun kuin hukkuva oljenkorteen. Kätilö kävi välillä ottamassa käyrää ollessani ammeessa. Sisätutkimusta varten jouduin nousemaan hetkeksi pois ammeesta, mikä tuntui hirveältä. Onneksi niitä ei tehty kuin yksi. Edistystä synnärille tulemisen jälkeen ei ollut juurikaan, joten meinasin vaipua epätoivoon. Sisätutkimuksen jälkeen hetken ammeessa kärvisteltyäni havaitsin kivan pikku ystävän, joka lillutteli silmieni ohitse. Limatulppa! Meni hetki, kun tunsin vauvan laskeutuvan rajusti. Ammeeseen holahti jotain, mikä vaikutti aivan lapsivedeltä. Seuraava supistus tuntui aivan erilaiselta jo, paine oli siirtynyt takapuoleen. En ollut varma, ponnistuttiko. Sitä seuraavan supistuksen jälkeen ulvoin miehelle, että soittaisi kelloa, nyt ponnistuttaa. Kätilö tuli nopeasti. Kerroin, että epäilin vesien menneen ja pientä ponnistamisen tarvettakin oli. Kätilö hoputti minut ylös ammeesta, jotta pääsisi ottamaan käyrää kunnolla ja tekemään sisätutkimusta.
Ammeesta saliin ja äkkiä, klo 5.05:
Salimme oli melkein vastapäätä ammehuonetta, mutta en meinannut päästä saliin. Tuntui, että vauva putoaa minä hetkenä hyvänsä, pyyhkeestä nyt puhumattakaan. Salissa viskasin pyyhkeen pois ja kätilö teki pikaisen sisätutkimuksen: yhdeksän senttiä auki ja reunaa hiukan jäljellä. Kalvot pullottivat yhä, mutta kätilö epäili, että vettä on saattanut tulla ylhäältä. Jouduin jälleen sängylle makuulle käyrän ottamisen ajaksi. Huusin, että ponnistuttaa ja kohta se tulee. Vedet menivät loristen, tässä vaiheessa se oli vielä puhdasta. Vauvalle laitettiin pinni päähän, koska käyrää ei meinannut saada otettua taaskaan kunnolla.
En kyennyt enää pidättelemään. Kätilö kysyi, tahdonko vielä jakkaralle, mutta koska en ollut ehtinyt kokeilla sitä ja jokainen liike sattui julmetusti, päädyin jättämään jakkaran väliin. Pystyin hädin tuskin kääntymään polvilleni sängyssä. Nojasin ylös nostettuun sängynpäätyyn ja yritin pidätellä, kunnes kätilö antoi luvan alkaa ponnistaa omien tuntemusten mukaan. Purin aluksi vahingossa omaa sormeani, kunnes tajusin ottaa tyynynkulman suuhuni. Kovin montaa ponnistusta siihen ei tarvittu, mutta se
viisi minuttia tuntui todella pitkältä. Muistan miettineeni, että jos kerran ystäväni selvisi pelkän homeopatian ja ilokaasun avulla, niin kyllä minäkin selviän. Kyllähän se tuntui, tuntui enemmän kuin mikään ikinä. Pikkukarhun synnytys oli lastenleikkiä tämän rinnalla, mitä kipuun tulee. Kätilö ohjasi kuitenkin todella upeasti ja oma oloni oli kristallinkirkas. Pystyin kontrolloimaan tilannetta ja sain kohdistettua kaiken voimani ponnistamiseen juuri oikeaan aikaan. Vauvan hartiat jäivät hiukan jumiin, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lapsi lopulta solahti ulos.
Myttynen on syntynyt! Klo 5.23:
Lapsivesi oli muuttunut vihreäksi. Katselin olkani ylitse ja näin, että vauva oli hiukan sinertävän värinen, eikä alkanut heti itkeä. Piti kuitenkin jonkinlaista ääntä ja kätilö hieroi vauvaa pyyhkeillä. Napanuora oli ollut kerran kaulan ympärillä. Iski epätoivon hetki: taasko tässä kävi näin?! Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun Myttynen parkaisi kunnolla. Kaikki olikin ihan kunnossa. Kätilö livautti vauvan jalkojeni välistä alleni, jotta saatoin ihastella pientä heti. En voinut käsittää, että hän todellakin oli siinä! Ja miten isot jalkaterät hänellä olivatkaan! Ja paljon tummanvaaleaa tukkaa!
Pisteiksi kätilö antoi 7/9/-. Pisteitä meni jäntevyydestä (ei ollut ihan veltto, mutta ei normaalikaan) sekä väristä. Pyysin ja sainkin itse katkaista napanuoran sen lopetettua sykkimisen. Se oli upea kokemus! Käännyin selälleni ja sain Myttysen paitani sisään, jonka jälkeen alkoi jälkeisvaihe. Olin kieltäytynyt oksitosiinista istukan irroitukseen ja istukka irtosi helposti ilmankin. Nappasin vielä ennen istukan irtoamista Arnicaa toipumiseen. Alaloosteriin ei tullut mitään taisteluvammoja, ihme kyllä. Istukan irrottua vauva siirtyi rinnalle 27 minuutin iässä. Myttynen hoksasi heti, mikä on homman nimi ja tarrasi tiukasti tissiin. Imetin molemmista rinnoista puolisen tuntia. Tuntui ihan uskomattomalta, käsittämättömältä. Kaikki meni niin hienosti! Olo oli todellakin kuin rokkistaralla.
Synnytyksen kestoksi kirjattiin 6h 35min, josta avautumisvaihe 6h 18min, ponnistusvaihe 5min ja jälkeisvaihe 12min. Hivenen eri meininki kuin Pikkukarhun 21h kestäneessä synnytyksessä! Sairaalassa ehdin siis olla 2h 35min...
Vauva oli kuitenkin pestävä, vaikka alun perin toivoinkin, ettei häntä pestäisi. Likainen ammevesi ja mahdollinen reikä kalvoissa ammeessa ollessa oli kätilön mukaan sen verran riski, että infektiovaaran takia hän suositteli pientä huuhtelua. Annoin tietenkin luvan. Olin jo ehtinyt pelätä, että menetämme vierihoitomahdollisuuden infektioriskin vuoksi jälleen, mutta kätilö totesi meidän pääsevän ihan normaalisti osastolle.
Myttysellä oli muutamia mustelmia käsivarsissa ja kasvoissaan. Kätilö sanoi, että mustelmien takia häntä seurattaisiin osastolla tavallista tiiviimmin, mutta luultavasti mustelmat olivat vain seurausta hartioiden jumiin jäämisestä. Mustelmat kuitenkin ennakoivat usein bilirubiiniarvojen nousua, mihin oli hyvä varautua.
Kävin itse suihkussa ja järkytyin jälleen kerran sitä veren määrää, vaikka ei sitä paljon tullutkaan. Menetin synnytyksessä muutenkin vain 300g verta kaiken kaikkiaan. Sillä aikaa Mies otti kuvia punnituksesta sun muista toimenpiteistä ja puki Myttysen. Tottunein ottein hän jo pyöräytti harson sekä villikset pienen päälle. Sen jälkeen pääsimme syömään aamiaista ja ihastelemaan Myttystä.
Siirryimme osasto 2B:lle, jossa pääsin ikkunapaikalle. Päivä meni ihmetellessä toisiamme ja lepäillessä, nukkua en pystynyt. Imettäminen tuntui sujuvan kuin leikiten, mistä olin todella helpottunut. Kestovaippailu ei tuntunut lainkaan raskaalta osastolla, sillä Myttynen oli niin rauhallinen ja itselläni jo varmemmat otteet vastasyntyneen käsittelyyn. Hoitajat ihastelivat kilpaa villahousujamme, ja suhtautuminen kestoiluun oli muutenkin positiivista. Kaikki kohtaamani hoitajat olivat muutoinkin todella ihania, eikä jäänyt mitään pahaa sanottavaa tältä reissulta.
Ennakkoluuloistani sekä huonoista muistoistani huolimatta viihdyinkin verkkopöksyissä sekä sairaalan kaavussa. Käytin sairaalan jättisiteitä koko siellä olon ajan, koska kestositeet olisivat kyllä hulauttaneet nopeasti läpi. Liivinsuojia tai liivejä en ehtinyt myöskään tarvita, sillä maito ei noussut niin nopeasti. Vauva oli sairaalan vaatteissa koko ajan. En poistunut huoneesta kuin muutaman kerran hakeakseni puhdasta liinavaatetta, joten tarvetta edes hiusten harjaamiselle ei juurikaan ollut...
Seuraavana aamuna hoitaja kysyi, tahtoisimmeko kenties kotiutua jo tänään, mikäli tulehdusarvot eivät ole nousseet tai bilirubiiniarvot liian korkeat. Totta kai tahdoimme! Ja niinhän siinä kävi, että tulehdusta ei ollut ja bilirubiiniarvotkin olivat sen verran vähän koholla, että kätilö tulisi kotiin katsomaan lapsen voinnin ja arvot seuraavana aamuna. Kotiuduttiin hyvinvoivina iltapäivästä...
Yhteenvetona:
kaikki meni aivan täydellisesti, oikea unelmasynnytys! Oma äiti tukena avautumisvaiheessa oli yllättävä, mutta erittäin hyvä asia. TENSistä oli oikeasti apua, samoin neuvosta kuunnella omaa kehoa. Liikuin ja ääntelin juuri sellaisella tavalla, mikä tuntui sillä hetkellä hyvältä, enkä miettinyt mitä PITÄISI tehdä. Asennoitumisella oli varmasti suuri merkitys: supistuksen kourissa yritin nähdä mielessäni, kuinka vauva laskeutuu lantiossani ja tekee tilaa tullakseen ulos.
Mies oli korvaamaton tuki sairaalassa ollessa. Hän poistui vain kerran paikalta, ammeen reunalla tehdyn sisätutkimuksen ajaksi, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Heitimme jopa läppää siinä vaiheessa, kun roikuin ammeen kahvassa. Mies oli 100% läsnä ja käytettävissä, mitä olin toivonutkin.
Ponnistusvaiheen koin aivan eri tavalla, mitä viimeksi. Viimeksi olin niin kuutamolla, pöllyssä. Tein ponnistustyötä "vähän sinne päin", kun taas tällä kertaa kehoni tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Ponnistusasentona polvillaan olo etunojassa sängyn päätyä vasten oli voiman käyttöön saamisen kannalta mielestäni loistava, ja olihan siinä toki painovoimalla oma suuri osuutensa. Kätilö tuki välilihaa kuumalla pyyhkeellä ja auttoi käsillään, jotta repeämiä ei tulisi.
Tämä oli juuri sellainen eheyttävä ja voimaannuttava synnytyskokemus, mitä toivoin. Miehen kauhuksi tämä kaikki sai jo haikailemaan, josko vielä joskus pääsisi kokemaan synnyttämisen ihmeen...
.JPG)
